Hopeinen hämähäkki (Sribnij iavuk)

Hopeinen hämähäkki tarjoaa dekkaria ja vaihtoehtohistoriaa.

Vasyl Koželjankon (s. 1957) Hopeinen hämähäkki ristipölyttää kieli poskessa Dashiell Hammett -tyylistä dekkaria ja okkultistista fantasiaa. Joutuisa jännitystarina sijoittuu Cernautin kaupunkiin Bukovinassa, josta Koželjanko on itse kotoisin. Romaanin tapahtumien aikaan 1938–40 Cernaut kuului Romaniaan, varhemmin itävaltalaisaikana kaupunki tunnettiin nimellä Chernowitz, ja nyky-Ukrainassa se on Chernivci.

Koželjanko kirjailee kepeästi tiivistä tekstiä. Juoni korostuu, henkilöt ovat tyyppihahmoja. Romaani ei ole aivan dekkari-parodiaa vaan historiallista farssia ja satiiria, vaikka se synkkenee väkivallan astellessa areenalle. Romaani tuo muistumia Mihail Bulgakovista – tämän aatehistoriallisille tasoille Koželjanko ei yllä, ei ole varmasti tarkoituskaan. Tyylillisesti Koželjankon heimolaisia ovat venäläiset 1920–30-lukujen avantgardistit Ilja Ilf ja Jevgeni Petrov.

Kovaotteisia poliiseita, eksoottisia salaseuroja

Ripeä juoni takoo keulakuvinaan Cernautin poliisin huippuetsivät, ukrainalainen Karol ja saksalainen Helmut. Alussa kovaotteiset lainvalvojat päästävät karkuun murhamiehen, jolla on törkeästi sama sukunimi kuin Cernautin pormestarilla. Etsivät keskittyvät tuhlaamaan poliisin rahaa keikarimaisiin herrainpukimiin ja kosteisiin lounaisiin parhaissa ravintoloissa.

Yhtä jalkaa – kuin Dupont & Dupond – etsivät rakastuvat kohtalokkaaseen Maria Vidathaan, sanskriittilaiseksi itseään sanovaan kaunottareen. Maria on muuttanut Cernautiin, koska hänen setänsä avaa kaupungissa kultasepänliikkeen. Maria ei lämpene etsivien kosiskeluun vaan lemppaa molemmat. Uuden tilaisuuden etsivät saavat, kun sedän liikkeestä varastetaan 30 vanhaa hopearahaa. ”Vidatha” muuten merkitsee muinaisintialaista Veda-kauden rituaalista kohtauspaikkaa.

Rinnakkain tämän juonen kanssa etenee nykyajasta menneeseen kurottuva tarina, jossa hopearahat esiintyvät salaseuroissa, oltiin sitten 1800-luvun lopun Wienissä, suuren vallankumouksen Pariisissa, kerettiläisvainojen Ranskassa tai Bagdadin torilla 1000-luvulla. Rahat ovat peräisin 2000 vuoden takaa, Jeesuksen ajan Palestiinasta.

Välillä etsivät jäljittävät gangstereita, ja ruumiitakin syntyy. Taustalla Romanian yhteiskunta muuttuu fasistiseksi. Vähemmistöjä vainotaan, ja Bukarestin Rautakaartin johtaja Mircea Eliade rakentelee nationalistista kulttia. Natsi-Saksa uhoaa, ja sota lähestyy. Kesäkuussa 1940 Romania painostetaan luovuttamaan Bukovina ja Bessarabia Neuvostoliitolle. Bukovina, jossa Cernaut sijaitsee, liitetään neuvosto-Ukrainaan, Berrarabiasta muodostetaan Moldovan neuvostotasavalta.

Hopearahavarkauteen liittyy kryptinen materiaa palvova Idän Temppeli. Kolikot päätyvät lopulta yllättäviin käsiin. Ovatkohan kaikki 30 tallella? Myös okkultistiset natsi-Saksan johtajat ovat rahojen perään. Idän Temppelin takana piilee omituinen herra Crowley. Tämä viittaa todelliseen henkilöön. Alesteir Crowley (1875–1947) oli brittiläinen okkultististi, šakkimestari, narkomaani, vuorikiipeilijä, seksikumouksellinen, yhteiskuntakriitikko – sittemmin pop-kulttuurin ikoni.

Ukrainalainen kirjallisuus on jäänyt venäläisen kirjallisuuden varjoon, eikä sitä Suomessakaan tunneta. Kuka esimerkiksi tietää kuuluisimman ukrainalaisen kirjailijan, 1800-luvulla eläneen runoilija Taras Ševtšenkon, jonka mukaan on nimetty Ukrainassa katuja ja puistoja? Ševtšenko virui tsaarin aikana Siperiassa nationalistisista runoistaan ja nautti Neuvostoliitossa arvostusta. Entä mitä kirjoitti Länsi-Ukrainan suuri poika, vuonna 1916 kuollut runoilija Ivan Franko?

Neuvostoaikaisen dissidenttikirjailijan Oleksandr Dovženkon teoksen Lumottu joki (Taifuuni 1996) lisäksi ei ukrainalaista ole suomennettu kuin Juri Andruchovytšin postmoderni romaani Perversio (Loki-kirjat 2000) ja venäjäksi kirjoittavan Andrei Kurkovin Kuolema ja pingviini (Otava 2006). Andruchovytš on nykyukrainalaisista kirjailijoista tunnetuin. Ukrainassa julkaistuista kirjoista painosmäärillä mitaten 97 prosenttia on venäjänkielisiä. Silti ukrainalainen kirjallisuus on kuuleman mukaan vireää ja omaleimaista. Ukrainalaista kirjallisuutta on suomentanut lähinnä Eero Balk, toivottavasti hän kääntää sitä jatkossa yhä enemmän.

Satiiria ja vaihtoehtohistoriaa

Erivärisiä nationalismeja pilkataan Hopeisessa hämähäkissä tuon tuosta. Monikulttuurisessa Cernautissa puhutaan paikallista murretta chernowitziä, joka on sekoitus ukrainaa, saksaa, romaniaa ja unkaria. Karol liittyy ukrainalaisnationalistien armeijaan UPA:aan, Helmut natsipuolueeseen, myöhemmin Waffen-SS:ään. Sodan aikana etsivät törmäävät mystisesti Mariaan, joka esiintyy milloin SS-upseerina, milloin vakoojana tai amerikkalaissotilaana.

Kaikki mainitut yksityiskohdat kiertyvät lopulta keräksi, myös sanskriitin tarkoitus paljastuu. Juonen jännite kestää loppuun asti: tarinan epilogi näytellään Argentiinassa. Romaanin nimen merkitys paljastuu vasta toiseksi viimeisessä lauseessa.

Balkin suomennos on taattua työtä. Pakko on silti huomauttaa, että suomentaja on sekoittanut toisiinsa konekiväärin ja konepistoolin – tai ehkä sekaannus on jo alkutekstissä.

Koželjanko on kunnostautunut aiemmin vaihtoehtohistorian saralla, joita Ukrainan kirjallisuudessa on viime aikoina riittänyt – maan lähivuosikymmenien poliittinen kehitys on antanut tähän siemeniä. Koželjankon romaani Terorium (Lviv: Kalvarija, 2002) kuvaa viiripäisen presidentin ja vähintään yhtä kahjon vastarintaliikkeen välienselvittelyä 2050-luvulla, jolloin Ukraina kuuluu epämääräiseen Euraasian Unioniin. Romaani on julkaistu ennen Ukrainan vuoden 2003 oranssia kumousta ja poliittisen suunnan vaihdosta, tuskin se silti vanhentunut on, ja yhtä hyvin voisi ajatella, että Koželjanko kommentoi pohjoisen naapurin tilannetta.

Myös Hopeinen hämähäkki muovaa historiaa uusiksi. Sen satiiri nationalistista uhoa kohtaan iskee myös nykyaikaan, tosin ehkä enemmän Venäjän kuin Ukrainan asianlaitaan.