Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Uusi MotMot – ha ha haa!

Outi Oja, 3.3.2007
Aki Salmela, Eino Santanen: Runouden vuosikirja 2006 MotMot - Nauru s., WSOY 2007

Elävien runoilijoiden klubin vuosikirja MotMot 2006 keskittyy monella eri tavalla nauruun, mihin viittaa myös teoksen alaotsikko. Vuosikirjan toimittajat, runoilijat Aki Salmela ja Eino Santanen kiinnittävät esipuheessaan huomion siihen, että suomalaisessa lyriikassa on pidätetty naurua turhan pitkään. Nyt on vapautumisen ja mieltä tärisyttävän naurunpurskahduksen aika!

Kolmattatoista kertaa ilmestyvää vuosikirjaa on uudistettu aikaisemmista vuosista. Mukana on kuitenkin vanhaan tuttuun tapaan kirjailijoiden ja tutkijoiden esseitä, vanhempien tekijöiden ja debytanttien runoja sekä kattava kritiikkiosasto vuoden 2006 suomalaisista runoteoksista. Teoksen ulkoasu on uudistunut siinä mielessä, että ensimmäistä kertaa MotMotin lyhyessä historiassa visuaaliseen ulkoasuun on panostettu: teoksessa on käytetty kuvituksena viktoriaanisen nonsense-runoilijan Edward Learin (1812–1888) piirustuksia.

MotMotin esseissä ruoditaan naurun merkitystä dadaismissa ja surrealismissa, koomisen ja traagisen yhteenkietoutumista Samuel Beckettin lyriikassa, itselleen nauravaa nykylyriikan avantgardea, käännöskirjallisuuden ongelmia sekä Walter Benjaminin poetiikkaa.

Benjaminin merkitystä omalle luomistyölleen esittelevä Markku Paasonen avaa tekstillään tietä omien proosarunojensa ja tuotantonsa kuvastoon. Teksti osoittaa lähtökohtia sille, kuinka Paasosen proosarunojen kaupunkikuvasto lähestyy Benjaminin ajatuksia. Esille nousee myös flanööraamisen estetiikka, tärkeä niin Benjaminille kuin Paasosellekin, jonka proosarunojen minä harhailee usein flanöörin tyyliin kaupunkien kaduilla ja kokee kaupungin ja ruumiin yhtenä tilana.

Eniten suomalaiseen nykylyriikkaan suuntaviivoja esseistä antaa Teemu Manninen tekstissään ”Itselleen naurava avantgarde”. Mannisen mukaan 2000-luvun lyriikassamme ”nauru ulottuu Juhana Vähäsen vähäeleisestä absurdismista Aki Salmelan pokerinaamaiseen ironiaan ja Miia Toivion huvittuneeseen empatiaan nousten Eino Santasen kuvakarnevalismin kautta Karri Kokon Varjofinlandiaan ja Janne Nummelan runojen hervottomaan ja maaniseen mustaan satiiriin”.

Samoja sävyjä voi löytää joiltakin MotMotiin valituilta debytanttirunoilijoilta: Otto Heinosen teksteissä absurdi ottaa voimakkaan jalansijan ja siirtää painopistettä pois realistisuudesta. ”Mies joka ei lakannut puhumasta” -runon minä, täysi kokoomuslainen Sami, ei ”lakannut valittamasta / edes kuoltuaan” ja hautajaisissakin ”arkusta / kiiri vittuilua nuorelle papille”.

MotMotin monessa tekstissä kaikuvat surrealismin ja dadaismin äänenpainot. Timo Kaitaro avaa teoksen esseellään, joka tarkastelee naurua dadaismissa ja surrealismissa. Surrealismitutkijana tunnettu Kaitaro kiinnittää huomiota siihen, kuinka dadaa ei voida käsittää vain pelkäksi nihilistiseksi kapinaksi eikä surrealismia dadaa vakavammaksi projektiksi. Kaitaro osoittaa lukuisilla esimerkeillä erityisesti varhaisesta ranskalaisesta dadaismi- ja surrealismiperinteestä, että molemmissa kaikuu nauru, joka vaikuttaa niin kokijassa kuin taiteilijassakin.

Surrealistisen automaattikirjoituksen vapaat assosiaatiot tarjosivat André Bretonille ja Philippe Soupault’lle useita riemukkaita hetkiä heidän kirjoittaessaan teostaan Les champs magnétiques (1919). Myös surrealistisen ja dadaistisen lyriikan kuunteleminen voi tarjota samankaltaisia riemun kokemuksia, jotka johtuvat siitä, että dadaismi ja surrealismi mahdollistavat konventionaalistuneen kielen kapinan.

Esseistä pohdintaa herättää erityisesti Antti Nylénin teksti ”Hyvästi muoto, hyvästi sisältö”, jossa esitetään huomautuksia vuoden käännösrunoudesta. Erityisesti Helena Sinervon Mallarmé-käännöksen Nopanheitto ratkaisujen kautta Nylén erittelee kääntämisen problematiikkaa. Miksi niin usein runoudessa muotoa pidetään tärkeässä asemassa ja sisältöä vähemmän olennaisena? Miksi kääntäjät yrittävät tavallisesti ”säilyttää” muodon ja ”kääntää” sisällön?

Nylén herättää vakavasti pohtimaan, miksei lyriikan kääntämiseen voitaisi suhtautua vapaammin, ilman että alkuteoksen malli määrittäisi liian paljon lopputulosta. Lähdin ajattelemaan, voitaisiinko meilläkin lähteä tulevaisuudessa esimerkiksi suomentamaan säemuotoista niin, että tuloksena olisi proosarunon muotoinen käännös.

Pelejä ja kritiikkejä leikkimielisille

Nauru ja leikillisyys näkyvät uudessa MotMotissa paitsi esseiden aiheissa myös siinä, että teos sisältää leikkimielisen ”Runoilijan 27 kuolemaa” -noppapelin pelilautoineen. 2–6 pelaajalle suunnitellun pelin säännöistä on vastannut Tuomas Timonen ja pelilaudan graafisesta ilmeestä Pasi Mäkelä. Sen lisäksi että noppapeliä voi pelata, lukija-katsoja voi nauttia pelkästään pelilaudan visuaalisesta hahmosta tai säännöistä.

Säännöissä tosin nousee esille varsin kliseinen käsitys runoilijasta, jolle viina ja juhlat maistuvat ja joka syö metsäretkellä sieniä oivaltaakseen elämän olemuksen. Ruuduissa pääsee liikkumaan eteenpäin esimerkiksi silloin, kun runoilija pääsee vauhdikkaaseen ryyppyputkeen tai löytää polkupyörän matkalla baarista kotiin. Masennusta ja heittovuorojen menetyksiä tuovat sen sijaan tuomionpäiväarvostelut sanomalehtikriitikolta tai kolumnin dead line.

Antti Arnkil on tehnyt kritiikeissä haastavan ja kunnianhimoisen työn. Hän käy arvosteluosaston alussa läpi tiivistetysti kaksitoista vuoden 2006 esikoisrunokokoelmaa. Arnkilin työn jälkeen ovat vuorossa pitemmät arvostelut, joissa tilaa ovat saaneet muiden muassa Väinö Kirstinän ja Arto Mellerin valitut runot sekä Johanna Venhon, Jyrki Pellisen ja Kari Aartoman uusimmat kokoelmat.

Proosaruno- ja murrerunobuumit tuntuvat jatkuvan internetistä ammentavan google-runouden suosion ohella. Mielenkiintoinen piirre on myös se, että runoilijat tekevät entistä enemmän runokokoelmia, joissa on jokin yhtenäinen, kokoava motiivi tai teema. Liekö sitten esimerkiksi vahvojen Olli Heikkosen Jakutian auringon tai Saila Susiluodon proosarunokokoelmien voimakkuus vaikuttanut tähän trendiin?

MotMotissa uutta ovat myös teoksen loppuun sijoitetut matkakertomukset: Henriikka Tavi kertoo nuorten runoilijain matkasta Tukholmaan, Silja Järventausta matkasta Petroskoihin suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden IX kansainväliseen kongressiin. Mieleen näistä teksteistä jäävät erityisesti Järventaustan huomiot Petroskoin-matkalta: selkkaukset Venäjän rajaviranomaisten kanssa antavat syytä vakavaan huoleen siitä, ettei demokratia Venäjällä toimi.

Konkreettista lyriikkaa ja google-runoutta

Vuosikirjasta paljastuu yksi selkeä linja, joka on alkanut elää yhä voimakkaammin 1990-luvun lopusta lähtien lyriikassamme: konkreettisen lyriikan uusi tuleminen ja internetiä hyödyntävä google-runous.

Internetin hakukoneita käyttävä google-runous on laji, josta amerikkalainen kirjallisuudentutkija Brian McHale on puhunut proteettisen lyriikan nimellä. Suomessa innoitusta tämänkaltaisille kokeiluille ovat antaneet 1960-luvun avantgardistit, Kari Aronpuro ja Väinö Kirstinä etunenässä. 1990-luvulla uraa on aukaissut erityisesti Leevi Lehto. Millä tavalla google-runous ja uusi konkreettinen runous muuttavat käsitystämme lyriikasta? Kiistatonta lienee, että ne problematisoivat uudesta näkökulmasta tekijän roolin ja merkityksen, kuten Antti Arnkilkin osoittaa kritiikeissään.

Konkreettista lyriikkaa selvimmin uudessa MotMotissa edustavat Cia Rinteeltä tilatut naurua käsittelevät runot, joissa maistellaan sanoja ja liu´utaan merkityksestä toiseen vaivihkaa. Rinne ei myöskään rajoitu äidinkieleensä vaan vaihtaa ongelmitta kielestä toiseen: saksa, ranska, englanti ja suomi vaihtelevat sujuvasti. Runosarja tuo vahvasti mieleen itävaltalaisen kokeellisen runouden mestarin Ernst Jandlin (1925–2000) tekstit.

Nauru syntyy, kun lukija alkaa kiinnittää huomiota tekstin materiaalisuuteen, merkkeihin sinänsä. Rinteen runosarjan saksankielinen loppu viittaa nautinnolliseen löytämiseen: ”macht / lacht / sacht. / nacht – / ach!”. Tekstin hurma on monitasoinen ja humoristinen kokemus.

Esikoisrunoilijoista Googlea on hyödyntänyt Tytti Heikkinen, tai ainakin hän on nimennyt pitkäsäkeiset runonsa pääotsikolla ”Google-runoja”. Vain otsikko vihjaa siitä, että runojen tekoprosessia on käytetty tavalla tai toisella internetiä. Runoista tämä ei käy suoraan ilmi: tuntuu siltä, että lukisi runoja, jotka yllättävissä siirtymissään lähenevät surrealistista automaattikirjoitusta.

Google-runouden ja konkreettisen lyriikan nousu käy ilmi myös laajasta arvosteluosastosta. Antti Arnkil arvostelee Janne Nummelan Lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli -kokoelman, jonka yhteydessä nousee esille vahva kokeellisuus. Myös Marko Niemen omaperäinen Nurousoppi on konkreettista lyriikkaa, jossa hyödynnetään kielen materiaalisuutta ja visuaalista muotoa. Kiintoisasti Niemen kokoelma kytkeytyy 1990-luvulla aloittaneista runoilijoista Panu Tuomeen, kun kerrotaan Niemen hyödyntävän teoksessaan Fibonaccin lukuja.

2000-luvun runokokoelmissaan Tuomi on alkanut suosia hyvin paljon numeromystiikkaa ja rakentanut kokoelmiaan tietynlaisten matemaattisten struktuurien varaan. Hänen Melisma-kokoelmansa (2001) runosarjan ”Hiidenhyrrä” säe- ja säkeistömäärät pohjautuvat juuri Fibonaccin lukuihin.

Sanaselityksiä uuden lyriikan lukijalle

MotMotin loppuun toimittajat Salmela ja Santanen ovat koonneet sanaston, jossa selitetään aakkosjärjestyksessä monia keskeisiä lyriikan termejä absurdista ääneen. Paino on tässäkin naurulla ja huumorilla, joihin liittyviä huomiota on runsaasti. Toisaalta Salmelan ja Santasen kynä raapii paperia myös kriittisesti: monessa kohdin arvostellaan suoraan runoilijan asemaa yhteiskunnassa ja kirjallisuusinstituutiossa.

Kritiikkiä saavat osakseen niin ”runoudelta riistetty” Finlandia-palkinto kuin Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkintokin, jota myönnettäessä ”runot pääsevät kehiin, mutta lopussa vahva kertoja voittaa”. Sanan ”Apuraha” selitysosuudessa todetaan ironisesti, kuinka ”Eino Santanen haluaa kiittää Jenny ja Antti Wihurin rahastoa saamastaan tuesta, jolla tämäkin määritelmä on todettu”. Toimittajien ohella yhteiskunnalliseen näkökulmaan pyrkii runoissaan debytanttirunoilijoista erityisesti Elina Viinamäki.

MotMotin viimeisellä sivulla tarjotaan runoilijalle kustantajien ennakkotietoa vuoden 2007 runokokoelmista, joissa Salmelan ja Santasen esipuheen aavistelujen mukaan korostuu ns. täysminän poetiikka. Lähinnä kertanaurut tarjoava luettelo koostuu mahdollisesti tänä vuonna ilmestyvistä runonimikkeistä, jotka on muokattu vanhojen ja viimeaikaisten runokokoelmien nimistä. Esillä ovat esimerkiksi nimikkeet Olen minä, ihanaa! (vrt. Merja Virolaisen Olen tyttö, ihanaa!), Minän lumo (vrt. Kari Aronpuron Pomo:n lumo) ja Minäkkäät ja hännäkkäät (vrt. Saila Susiluodon Siivekkäät ja Hännäkkäät). Toimittajien tekemä luettelo tuo jossain määrin muistumia surrealistien luettelotekniikasta, pieniä jälkiä vapaan assosiaation leikistä.

Kaiken kaikkiaan uuden MotMotin perusteella suomenkielisessä lyriikassa vaikuttaa olevan positiivinen vaihe. Huomiota herättävät monet yhteydet kokeelliseen kirjallisuuteen sekä surrealismi- ja dadaismi-innostus, jotka lyövät läpi selvästi tai peitetysti monesta kirjan tekstistä. Runoilija-tutkija Teemu Manninen toteaa esseessään, että nykyrunoudessamme on armollisen naurun lisäksi paljon antikanonista naurua, joka sorruttaa hierarkioita. Mannisen mukaan ”monia 2000-luvulla debytoineita runoilijoita yhdistää jonkinlainen tunne siitä, että oma kirjoittaminen on vapautunut jossain vaiheessa mahdottoman huumorintajuttomasta esteettisten vaatimusten pakkopaidasta”.

Kirjan runot ja kritiikit vahvistavat Mannisen toteamuksen paikkansapitävyyttä. Lienee mahdollista väittää, että tällainen antikanoninen nauru mahdollistuu nykyään palaamalla 1960-luvun lyriikkamme kokeilujen äärelle, vapaan assosiaation juhlaan ja koneellisen lyriikan antamaan vapautukseen tekijyyden kahleista.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto