Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Moniääninen kudelma välinpitämättömyydestä ja kohtaamisesta

Pekka Toikka, 22.4.2008
Antonio Muñoz Molina: Sefarad s., Tammi 2007 Kääntäjä(t): Tarja Härkönen

Nyky-Espanjan tärkeimmän kirjailijan Antonio Muñoz Molinan Sefaradissa liikutaan historian väkivaltaisimman vuosisadan, 1900-luvun uhrien jäljissä. Tämän kritiikin kirjoittajalle Sefarad ei ollut helppo pala. Ensi lukemalla olin sen sanomasta periaatteessa yhtä mieltä, mutta silti tässä tunteessa oli jotain väärää, tai pikemminkin liian oikeaa ja itsestään selvää, liian humanistista. Ajan kanssa tutkistellen pölyiseltä vaikuttavan humanismin alta kasvoi rikas, monitasoinen teos.

Teknisesti Sefarad on monen äänen romaani. Se on kirjallinen vastine 1990- ja 2000-lukujen parhaille episodielokuville: Crashille, Short cutseille, Trafficille tai Magnolialle. Nimet ja paikat risteävät, ajoittain tapahtumat esiintyvät toistensa kaikuina. Sefaradin tarinoiden välille ei kuitenkaan löydy yhdistävää lankaa, eikä lukija sen lopussa kohtaa tuttua ja turvallista Hollywood-helpotusta.

Muñoz Molina ei selittele tarinoiden yhteyttä ja vie tarinaa muutenkin oikukkaasti eteenpäin. Hän käyttää runsaasti assosiaatiotekniikkaa, vertauksista versoo uusia tarinoita, joskus näkökulmat vaihtuvat niin hengästyttävässä tahdissa, ettei postmoderni-koulussa luokalle jäänyt tahdo pysyä perässä. Toisaalla teksti on tiheää ja luoksepääsemätöntä kuin proosaruno. Paikoin romaanin kertoja viisastelee kaikkitietävyydellään ja kutsuu itseään 1800-luvun mestarien tapaan nenäkkäästi kaikkea yläpuolelta katsovaksi ’tarinankertojaksemme’.

Mikä merkitys lankeaa romaanille, joka koostuu irralliselta vaikuttavista tarinoista? Vaikka teoksen juuret ovatkin todellisissa ihmisissä ja tarinoissa, sitä ei voi pitää realistisena eikä toisaalta ihmisen sisäisestä todellisuudesta kertovana psykologisena romaanina. Pikemmin Sefarad on symbolinen: kaiken kertomansa kautta se puhuu pakolaisuudesta, historian tuhovoimista ja inhimillisestä välinpitämättömyydestä. Kun petturi ja petettävä kohtaavat riittävän monta kertaa, tällainen vähän tyhmempikin lukija kohoaa irti reaalisesta kohti symbolista.

Vainon ja kaltoin kohdelluksi tulemisen arkkihahmoina Sefaradissa toimivat juutalaiset. Espanjasta 1400-luvun lopulla karkotetut sefardit antoivat teokselle nimenkin. Useaan otteeseen sivuilla esiin pilkahtava holokausti taas oli klassisen sivistys-Euroopan arvojen rajuin haaksirikko, monen mielestä niiden loppu.

Tarinan ja elämän yhteys

Sefaradissa merkittävää on romaanifilosofinen periaate, jota kutsun kirjailijan platoniseksi eetokseksi. Muñoz Molinan Sefarad irtautuu fiktioteollisuuden trendeistä keksiä kuviteltuja tarinoita ja pyrkimyksestä vieraannuttaa lukijoita historiallisesta ja yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Vaikka Muñoz Molina sekoittaa todellista ja kuvitteellista, hän ilmoittautuu platonilaiseen fiktionvastaiseen jatkumoon. ”Miten joku tohtiikin olla niin kevytmielinen että keksii henkilöitä, kun on niin monta elämää, jotka ansaitsevat tulla kerrotuiksi, kun jokainen niistä on romaani siinä toisiinsa kytkeytyvien verkkojen sarjassa, joka johtaa toisiin romaaneihin ja toisiin elämiin?”

Sefaradissa kerrotulla tarinalla ja elämäntarinalla on vahva, lähes kuolemanvakava yhteys. Ikään kuin ihmiselämä olisi riippuvainen siitä, että se kerrottaisiin, otettaisiin jollain tapaa lukuun muiden elämien valtavassa verkostossa. Itse ajattelen, että yksi romaanin tehtävistä, ellei juuri se tehtävä on näyttää, miten historia toteutuu konkreettisessa ja satunnaisessa ihmiselämässä, ei rakentaa kuvitteellista höttöä todellisuuden päälle.

Läpi Sefaradin kulkee lähestyvän uhan odotus. Sen sivuilla kulkevia ihmisiä odottaa ovien ja kulmien takaa pilkottava kodin, kotiseudun, rakkaan tai hengen menetys. Kerronta on usein uhkaavan epämääräistä, aina ei tiedä, mistä ja millainen väkivaltainen katkos tulee, jos on tullakseen. Jokin, usein toinen ihminen, on suistanut näiden tarinoiden ihmiset pois normaalin raiteilta.

Sefaradin vajaassa parissakymmenessä tarinassa näitä suistuneita yhdistää paitsi elämän kohtalonomaisuuden likeisyys, myös tunne, joka erottaa heidät ns. normaaleista kanssaihmisistä: ”olet tunne juurettomuudesta ja vieraudesta, siitä ettet ole täysin missään, ettei sinussa ole sitä uskoa kuulumisesta johonkin paikkaan, mikä tuntuu olevan muille niin helppoa ja luontevaa.”

Tämä tunteellisuus ei ole heiveröistä sentimentaalisuutta vaan eksistentiaalista ja konkreettista 1900-lukulaista juurettomuutta, jonka usein politiikka on sanellut. Muñoz Molina raportoi kuivakkaankin toteavasti näitä karuja ja surullisia kohtaloita 1900-luvun Euroopassa.

Sefaradin kertojanääni pitää näistä surua tihkuvista kohtaloista muistuttamista eettisenä velvoitteenaan: ”koska olen elossa, velvollisuuteni on puhua heidän puolestaan, kertoa mitä heille tehtiin, että en voi vain olla tekemättä mitään ja antaa heidän vaipua unohduksiin niin, että sekin vähä joka heistä on jäljellä katoaa tyystin. Tuosta kaikesta ei jää jäljelle mitään, kun minun sukupolvestani aika jättää, ei ole ketään joka muistaa, ellei joku teistä kerro eteenpäin sitä mitä me olemme teille kertoneet.”

Pahoja ovat tavalliset ihmiset

Eloon jääneiden tehtävä on kantaa huolta siitä, etteivät lähihistorian kauheudet unohtuisi ja ettei ihmissuku syöksyisi uusiin hirveyksiin. Päinvastaista evidenssiä on tietysti olemassa mielin määrin, joten herää kysymys kirjallisuuden ja reaalisen suhteesta. Jääkö yksittäiseen huomion kiinnittävän humanistisen ja hyväuskoisen muistamisen päätepisteeksi aina voimattomuus pahan edessä?

Muñoz Molina vastaa, ettei kirjallisuuden tehtävä ole muuttaa aktuaalista todellisuutta vaan kuvata maailmaa ja ihmistä kaikessa monimutkaisuudessaan. Tähän mahtuu toiveikkaalta vaikuttava humanismikin, koska hän muistuttaa ja panee muistamaan ihmisyyden ja ihmiselämän kunnioituksen hengessä, ei tiettyjen ideologisten arvojen nimissä.

Muñoz Molina ei moralisoi, ei erota jyrkästi hyvää ja pahaa ihmistä toisistaan. Sekä hyvä että paha ovat meissä kaikissa. Niin pyöveli kuin uhri rakastavat samaa kauneinta ihmisen säveltämää musiikkia – vaikkei keskitysleiristä selvinnyt juutalainen herra Salama sen arvoa enää leiristä vapautumisen jälkeen haluakaan tunnustaa. ”Hän oli sentään rakastanut Eurooppaa yli kaiken ja ollut siitä niin ylpeä, Brahmsista, Schubertista, Rilkestä ja kaikesta tuosta ylellisestä roskasta, joka oli saanut hänen päänsä pyörälle ja jonka hän myöhemmin jyrkästi kielsi…”

Tämä herra Salama oli minulle Sefaradin koskettavin hahmo. Kampurajalka jätti protestiksi holokaustille Euroopan ja muutti Marokkoon loppuelämäkseen. Herra Salaman pienen puuduttavan loppuelämän ainoa mahdollisuus rakkaussuhteeseen ilmaantuu tämän kohdatessa junassa naisen, jonka kanssa tuntuu heti synkkaavan. Menneisyytensä ja valintojensa vanki, kampurajalka Salama, ei kuitenkaan anna kohtaamisesta seurata mitään. Ikuinen poikamies häpeää ontumistaan niin, että naisen noustessa yhteisellä asemalla Salama jääkin istumaan paikalleen junaan.

Inhimillinen paha ei Sefaradissa ole metafyysistä propagandaa, johon me media-aikana olemme kovin tottuneita. Sefaradissa ei esiinny Pahan akselia tai Natsipahuutta, koska pahoja ovat aivan tavalliset ihmiset: ”ne jotka pidättivät hänet, jotka esittivät ensimmäiset kysymykset ja löivät häntä ensimmäisen kerran, eivät näyttäneet Gestapon miehiltä, eivät edes poliiseilta. Jos Gestapon jäsenillä on aivan tavalliset kasvot, niin silloin jokainen, jolla on tavalliset kasvot, voi olla Gestapon jäsen.”

Toisen kuunteleminen

Muñoz Molinan näkemys historiasta on 2000-lukulainen, poliittisuudessaan ja humanistisessa myötäelämisessään koruton. Koruton on sen kuva ihmisestäkin, siihen mahtuvat niin pahikset kuin hyviksetkin. Sefaradin hahmot ovat todellisesti maailmaan heitettyjä, eivät vain filosofisten teorioiden mahdollisissa maailmoissa kuten vaikkapa 50 vuotta sitten eksistentialisteilla. Tuuliseen maailmaan heitetyt pakolaiset kokevat uuden isänmaansa ja sen kansalaisuussopimuksen voimakkaammin ja syvemmin kuin monet syntymälahjana kansalaisoikeudet saaneet.

Muñoz Molinan viesti meille elämän pienille eurooppalaisille, itseensä käpertyneille, pitkästyneille ja rajansa sulkeneille on hieman paolocoelhomaisen imelä, toisten ihmisten tarinoiden kuuntelu. ”En ole koskaan enemmän oma itseni kuin silloin, kun olen hiljaa ja kuuntelen, kun jätän syrjään ikävän itseni ja omat muistoni ja keskityn koko olemuksellani kuuntelemisen aktiin, täyttymään muiden kokemuksilla ja muistoilla.”

Turvallisenoloisessa pohjoiseurooppalaisessa teknologisessa hyvinvointiyhteiskunnassa elävälle tämä todellisen vuorovaikutuksen haaste voi tuntua vieraalta. Silti vain tällä tasolla elämä on sitä, mitä se on, toisten kanssa elämistä ja kohtaamista. Vasta tällä eksistentiaalisella tasolla itsekin voimme muuttua ihmisinä – vasta kun kohtaamme omassa itsessämme vierauden, koemme oman erillisyytemme ja oman epänormaaliutemme.

Vaikkei Muñoz Molina tietystikään kirjoittanut Sefaradia suomalaista kirjallista maailmaa silmällä pitäen – siis aikalaisanalyysiä, kansallista historiansovitusta, kulttuuriskandaaleita tai parisuhteen ongelmien psykologiaa – niin näitä vasten sitä täällä lukee. Vaikka teoksesta ei puutu joskus turhamaistakin fiktiivistä kikkailua tai haasteita lukijan kärsivällisyydelle, sen epäsuora poliittisuus, totuudellisuus, kärsimyksen jakamisen henki ja kehotus vuorovaikutukseen ovat painavia haasteita. Asian painavuuden julistuksen sijaan hienovarainen Sefarad korostaa erottelukyvyn painoa. Vähän samaan tapaan kuin vähemmistöjä vainottaessa tai Big Brotheria katsottaessa, vastuu on meillä. Harvassa ovat tällaiset helmet Big Brotherissa. Sefarad taas on niitä pullollaan:

”Kaikkein pysyvinkin katoaa, pahimmat ja parhaimmat asiat, kaikki tärkeä ja kauaskantoinen, arkinen ja yhdentekevä: vuodet jotka ihminen viettää töissä tylsässä toimistossa tai sinnittelee välinpitämättömänä ja vieraantuneena avioliitossaan ja muisto matkasta kaupunkiin, jossa hän on joskus asunut tai jonne on päättänyt palata ikimuistettavan matkan jälkeen, ja rakkaus ja kärsimys, jopa jotkut suurimmat helvetit maan päällä pyyhkiytyvät jäljettömiin yhden tai kahden sukupolven jälkeen ja koittaa päivä, jolloin elossa ei ole ketään joka muistaisi ne”.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto