Kertomukset

Jorge Luis Borgesin kertomukset olivat aikaansa edellä. Jos kertomisen taituri vielä eläisi, hän ironisoisi nykyistä tarinapöhinää. 

Jorge Luis Borges (1899–1986) on aina ollut filosofien ja kirjailijoiden suosiossa, mainittakoon vaikka filosofi Jean Baudrillard sekä kirjailijat Umberto Eco ja John Barth. Borgesin kertomukset ovatkin ihannemateriaalia niille, jotka etsivät kaunokirjallisuudesta ennen kaikkea hyviä, mielikuvituksellisia ideoita.

Borges kirjoittaa ”kirjojen sisältä”. Ranskalaiskirjailija André Maurois sanoo Borgesin englanninkielisen Labyrinths-kokoelman (1962) esipuheessa, että tämä on lukenut kaiken. Voisi lisätä, että Borges ei jää kuitenkaan poseeraamaan suuren kirjahyllynsä eteen vaan osaa myös kirjoittaa luovasti lukemastaan.

Monialainen argentiinalaiskirjailija tunnetaan oppineista ja ironisista kertomuksistaan. Kertomus tarkoittaa tässä tapauksessa novellia, josta voi puuttua novellin traditionaalinen rakenne. Se voi olla myös pienoisessee tai eräänlainen ajatuskoe. Kertomukset saattavat olla hyvinkin lyhyitä, Tekijä-kokoelmassa (1960) vain sivun, parin mittaisia.

Kertomuksia on aiemmin suomennettu muutaman kokoelman verran, mutta nyt Teos julkaisee yksissä kansissa kaikki, yli sata kappaletta. Ne on jaoteltu kronologisesti: ensimmäinen kokoelma Kunniattomuuden yleinen historia ilmestyi vuonna 1935, viimeinen Shakespearen muisti on vuodelta 1983. Anu Partanen on suomentanut jokaisen, myös uudestaan ne, jotka Matti Rossi ja Pentti Saaritsa käänsivät aiemmin. Partasen käännöstyö ja Kertomusten julkaisu olivat vuoden 2023 kulttuuritekoja.

Ville Ropponen kirjoitti vuonna 2021 Kiiltomadon Borges-arviossa, että kirjailija on ennen muuta proosan uudistaja, joka yhdistelee lyhyissä tarinoissaan esseetä ja novellia, faktaa ja fiktiota. Faktan ja fiktion yhdistely näkyy jo Kunniattomuuden yleisessä historiassa, joka esittelee todellisia ja keksittyjä huonomaineisia historiallisia hahmoja, muun muassa Billy the Kidin.

Hahmo voi olla myös jotain todellisen ja keksityn väliltä. ”Deutsches Requiemin” kertoja on Tarnowitzin keskitysleirin apulaiskomendantti Otto Dietrich zur Linde. Odottaessaan teloitustaan hänellä on aikaa miettiä elämäänsä: ”En hae anteeksiantoa, sillä en tunne syyllisyyttä, mutta haluan tulla ymmärretyksi” (s. 338). Tarnowitz-nimistä leiriä ei ole olemassakaan, mutta kertoja on uskottava sivistysnatsina, joka kuuntelee Brahmsia ja lukee Schopenhaueria. 

”Deutsches Requiem” kuuluu Alef-kokoelmaan (1949). Sitä ja Fiktioita-kokoelmaa (1944) pidetään yleisesti Borgesin parhaina, mistä olen samaa mieltä. Fiktioihin sisältyvät kirjailijan kekseliäimmät kertomukset. Esimerkiksi ”Kolme versiota Juudaksesta” tulkitsee hätkähdyttävällä tavalla Raamattua: 

Jumala muuttui kokonaan ihmiseksi, aina kunniattomuuteen asti, aina kadotukseen ja perikatoon asti. Pelastaakseen meidät hän olisi voinut valita minkä tahansa kohtalon joka on osallistunut historian hämmentävän verkon punomiseen; hän olisi voinut olla Aleksanteri tai Pythagoras tai Rurik tai Jeesus, mutta valitsi alhaisen osan ja hänestä tuli Juudas. (s. 247–248.)

”Babylonian arpajaisissa” leikitään julmaa peliä, kun mukana on myös häviöarpoja: ”epäonnen arpa saattoi merkitä silvotuksi tulemista, monenlaista häpeää, kuolemaa” (s. 156). ”Babylonian arpajaiset” on yksi esimerkki siitä Maurois’n luonnehdinnasta, että Borgesin kertomuksissa kehitellään yleensä jotain absurdia olettamusta äärimmäisiin seurauksiin asti.

Kertomuksia hahmottaa parhaiten kolmen keskeisen teeman – identiteetin, labyrintin ja äärettömyyden – kautta. Ne kaikki liittyvät myös kirjoihin. 

Kertomuksissa identiteettiä käsitellään yksilötasolla, kuten tarinoissa ”Borges ja minä” sekä ”Toinen”, joissa Borges-niminen henkilö kohtaa kaksoisolentonsa. Kiehtovimmalla tavalla identiteetti on pelissä kertomuksessa, jossa Pierre Menard päättää kirjoittaa uudelleen ensimmäisen modernin romaanin, Miguel de Cervantesin Don Quijoten. Kyse on kirjan identiteetistä.

Hän ei halunnut kirjoittaa toista Quijotea – mikä olisi ollut helppoa – vaan nimenomaan juuri Quijoten. Turha lisätä, ettei hän koskaan tähdännyt alkuperäisteoksen mekaaniseen transkriptioon, hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta kopioida sitä. Hänen ihailtavan kiihkeänä pyrkimyksenään oli tuottaa sivuja, jotka täsmäisivät – sana sanalta ja rivi riviltä – Miguel de Cervantesin tekstin kanssa. (s. 137.)

Kertomus osoittaa hämmentävästi, miten sama kirja voi olla eri. 

Labyrintti-sana esiintyy teoksessa eri muodoissaan 105 kertaa. Se saa monia muotoja. ”Kaksi kuningasta ja kaksi labyrinttia” -kertomuksessa labyrintti on sekä sokkelo että autiomaa. Labyrintti on myös kirja tai kirja labyrintti: ”Kaikki kuvittelivat, että kyseessä oli kaksi eri hanketta, eikä kukaan tullut ajatelleeksi, että kirja ja labyrintti olivat yksi ja sama asia” (”Haarautuvien polkujen puutarha”, s. 187). 

Kertomusta ja kertomistakin voi ajatella labyrinttina. Kertomuksissa on niin paljon käänteitä ja ihmisiä, että lukija eksyy helposti. Ei ole sattumaa, että klassinen tarinakudelma Tuhat ja yksi yötä mainitaan kirjassa useaan otteeseen. Kertomuksissakin tarinointi on vaeltelua vailla selkeää suuntaa. Tyypillinen borgeslainen kertomus alkaa niin, että kertoja kertoo, miten joku kuuli tarinan joltakulta. Kun tarina kerrotaan kertojalle, se on muuttunut matkalla. Kun kertoja kertoo sen eteenpäin, hän itse muuttaa sitä: ”arvaan jo nyt, että annan kumminkin periksi kirjallisille houkutuksille korostaa jotakin tai lisätä tarinaan muutamia pikku yksityiskohtia” (s. 497). 

”Baabelin kirjasto” on erinomainen esimerkki kirjalabyrintistä. Baabelin kirjasto on ääretön tila, joka sisältää kaikki maailman kirjat. Suurin osa kirjojen sisällöstä on hölynpölyä, mutta kirjaston kätköissä on Kirjojen Kirja: ”Jollakin hyllyllä jossakin kuusikulmiossa (näin pääteltiin) täytyy olla kirja, joka on kaikkien muiden kirjojen avain ja summa: jonkun kirjastonhoitajan on täytynyt selailla sitä ja hän on siten verrattavissa jumalaan” (s. 175). Borges toimi paitsi kirjallisuuden professorina myös Argentiinan kansalliskirjaston johtajana. 

Äärettömyyttä käsitellään omaperäisesti ”Hyvämuistinen Funes” -tarinassa. Funesilla on kyky ja kirous muistaa kaikki:

Hän kykeni palauttamaan mieleen kaikki unensa ja valveunensa. Hän oli pari kertaa hetkeäkään epäröimättä palauttanut mieleen yhden kokonaisen päivän, mutta tuo mieleen palauttaminen vei niin ikään koko päivän. […] Hän arveli, ettei ehtisi ennen kuolemaansa luokitella vielä edes kaikkia lapsuudenmuistojaan. (s. 203–204.)

”Hiekkakirja” puolestaan yhdistää äärettömyyden ja kirjan.

Hän pyysi minua etsimään kirjan ensimmäisen sivun. 

Painoin vasemman käteni kirjan kannelle ja avasin sen peukalo ja etusormi mahdollisimman kiinni toisissaan. Turhaan, kannen ja sormien väliin jäi aina monta sivua. (s. 674.)

Kirjan loppuakaan ei voi tavoittaa. 

Borgesin voi kytkeä sekä modernismiin että postmodernismiin. Ville Ropponen totesi Kiiltomadossa vuonna 2003, että Borges oli postmodernisti ennen postmodernismia. Jälkimoderni kirjailija David Foster Wallace taas kirjoitti vuonna 2004 ”Borges on the Couch” –arviossaan, että Borges on silta modernismin ja postmodernismin välissä. Modernismin Wallace määrittelee niin, että yksilöltä puuttuu uskonnollinen tai ideologinen varmuus, jolloin tämä kohdistaa katseen itseensä. Minuus kuitenkin häilyy, kuten kaksoisolentokertomuksissa.

Borgesin postmodernismi on intertekstuaalista ja metafiktiivistä. Ajatus äärettömästä informaatiomassasta (”Baabelin kirjasto”), pakkomielteinen yritys hallita informaatiota (”Hyvämuistinen Funes”) sekä Merkityksen, kuten Kirjojen Kirjan, epätoivoinen etsiminen tuovat mieleen postmodernin kirjallisuuden, kuten Miki Liukkosen romaanit. 

Toden teolla postmodernismi näkyy Borgesin ehkä kuuluisimmassa kertomuksessa, ”Tlön, Uqbar ja Orbis Tertiuksessa”. Siinä kerrotaan harvinaisesta, tuhatsivuisesta ensyklopediasta, joka käsittelee tuntematonta Tlön-nimistä planeettaa. Planeetalla on oma historiansa ja eläimistönsä, oma kielijärjestelmä ja aikakäsitys, omanlaiset teologiset ja metafyysiset kiistansa. Postmodernina piirteenä voi pitää sitä, että Tlön alkaa vaikuttamaan meidän planeettaamme. Lopulta ”[m]aailmasta tulee Tlön” (s. 123). Kertomus on julkaistu vuonna 1940. 

”Tieteellisestä tarkkuudesta” -kertomuksessa, vuodelta 1946, on samantyyppinen idea. Siinä suurta aluetta kuvaava kartta muuttuu yhä yksityiskohtaisemmaksi ja on lopulta yksi yhteen alueen kanssa. ”Kartografian Taide saavutti […] Täydellisyyden asteen” (s. 471). 

Borgesin voi sanoa olleen reippaasti aikaansa edellä. Hänen tuotantonsa on myös muistutus siitä, miten käsitteet muuttuvat. Ajatellaan tarinaa ja tarinointia. Borgesin aikana niillä oli vielä rajattu merkitys, muun muassa kaunokirjallinen ja kirjallisuustieteellinen. Borges näytti, mitä kaikkea tarinalla pystyy tekemään, mutta se ei tarkoittanut, että kaikesta voi tehdä tarinan, kuten nykyään ajatellaan. Tarina-termi on kärsinyt inflaation. Borges voisi kirjoittaa nyt satiirisen kertomuksen, jossa päähenkilö etsii tarinarihkaman seasta jotain, mitä kannattaisi vielä kertoa, turhaan.