Tavarat

Perecin esikoisromaani ilmestyi 1965 ja nousi äkkisuosituksi voitettuaan Renaudot-palkinnon. Miltä kulutuskulttuurin analyysi vaikuttaa kuusi vuosikymmentä myöhemmin? 

Tavarat (Les Choses) lukeutuu kokeellisesta kirjoittamisestaan tunnetun Georges Perecin suoraviivaisimpiin romaaneihin. Noin viisi vuotta kuuluisan Oulipo-ryhmän perustamisen jälkeen ilmestynyt esikoisromaani ei ole täysin vailla kirjallista keinottelua, vaikka se edelsi Perecin jäsenyyttä. Ensinnäkin kyseessä vaikuttaa olevan eräänlainen faabeli, moraalikertomus, joka pyrkii sanomaan jotain kulutuksesta ja materialismista. Jo moraalikertomuksen lajia voisi pitää eräänlaisena muotokokeiluna, sillä se ei ollut erityisen suosittu 60-luvulla kuten ei tänäkään päivänä.

Tarinan keskiössä ovat Sylvie ja Jérôme. Pariskunnalla ei ole heitä toisistaan erottavia luonteenpirteitä, vaan he ovat ensisijaisesti kuluttajia, kenties stereotyyppisiä ”boboja”, boheemeja porvareita (bourgeois-bohème), jotka ehkä symbolisoivat 60-luvun laajenevaa kuluttajakulttuuria. Sylvie ja Jérôme ovat sosiaalipsykologeja, mikä näyttäytyy Tavaroissa enimmäkseen markkinoinnille hyödyllisenä, segmenttejä luovana ja analysoivana alana. Mieleen tulevat etenkin ranskalaisen Pierre Bourdieun sosiologiset tutkimukset, jotka markkinoijat ovat onnistuneesti sisäistäneet luodakseen yhä kompleksisempia analyysejä kuluttajatyypeistä.

Tavaroiden kolmannessa persoonassa tapahtuva kerronta on varsin etäistä ja suurpiirteistä, näin se saa faabelinomaiset piirteensä. Asioiden kerrotaan tapahtuvan sen sijaan, että niitä kuvailtaisiin yksityiskohtaisesti: ”Mutta voi, he tunsivat vain yhden halun: halun elää paremmin, ja se uuvutti heidät” (s. 24). Kerronnassa on narratologisessa mielessä vain vähän kohtauksia ja enemmän tiivistelmää ja iteratiivia. Hahmotkin ovat lopulta varsin persoonattomia, yksinomaan omistavia ja lisää tavaraa haluavia olentoja. Lukija terävöityy näin havaitsemaan tavaroiden mahdollistamia iloja, mutta itse tunteiden vaikutuksia tai tavaroiden mahdollista tarpeettomuutta ei korosteta kerronnassa: ”Eivät he rahaa halveksineet. Ehkä he jopa rakastivat sitä liikaa.” (s. 72.) Moralistinen alavire on selvästi läsnä. 

Toinen silmiinpistävä kokeellinen elementti ovat teoksen osioiden aikamuodot. Ensimmäinen osio alkaa konditionaalimuodossa ja jatkuu sitten imperfektissä, kunnes epilogissa vaihdetaan taas arvaamatta futuuriin, joka on suomennoksessakin saatu erottumaan preesens-muodosta. Tulevaisuuteen viitataan osion alussa pariin otteeseen suoraan: ”tulevat muistamaan”, ”tulevat kaipaamaan”, kunnes vaivalloinen ja kömpelö muotoilu antaa kokonaan periksi preesens-futuurille, ”muistavat”. Ratkaisu toimii, joskin tulevaisuuteen olisi ehkä voinut viitata vielä hajanaisesti myös ensimmäisen kappaleen jälkeen, jottei futuurin ja preesensin ero pääsisi tyystin unohtumaan tekstin edetessä.

Mitä kulutuskulttuurille kuuluu?

Kuten kustantajakin huomaa takakannessa todeta, teoksen teemat ovat edelleen ajankohtaisia, oikeastaan jopa enemmän kuin 60-luvulla. Suhteemme tavaraan ja kulutuskulttuuriin on ainakin muuttunut. Tätä nykyä ylikulutuksen ongelmat ovat kutakuinkin selviö, mutta silti kulutus jatkuu kiivaampana kuin koskaan. Yhtäältä kulutuskulttuuria tahdotaan kritisoida äänekkäästi, toisaalta sen yleistyvät kritiikit kohdistuvat yhä useammin vain kulutuksen räikeimpiin muotoihin kuten ultrapikamuotiin, melkein kuin ennen Temun ja Sheinin saapumista olisi vallinnut huomattavasti kestävämpi ja parempi materialismin aikakausi. 

Tavarat tuntuu toisinaan erittäin modernilta, esimerkiksi kertoessaan kirpputoreista, joiden yhteydessä Perec tunnistaa suomalaisessakin valtavirtamediassa viime vuosina puhuttaneita ilmiöitä. Kirpputoreillakin voi toteuttaa silmitöntä materialismia ja nauttia kulutusyhteiskunnan mahdollisuuksista, vaikka kyseessä olisikin uutena ostamista parempi vaihtoehto. 

Perec ei kuitenkaan syvenny Tavaroissa kuluttamisen taloudellisiin tai ekologisiin ulottuvuuksiin, vaan hän keskittyy vanhan kunnon porvarillisen romaanin hengessä yksilöpsykologiaan paneutumatta tosin siihenkään pintaa syvemmin. Tavarat koskee päähenkilöitään ja heidän tuntemuksiaan, heidän kokemuksiaan tavaran haluamisesta ja omistamisesta yksilöimättä heitä. Teoksen teemoja ajatellen valinnat tuntuvat osuvilta, joskin ne tekevät lukukokemuksesta paikoin kyllästyttävän.

Syventymisen sijaan Perec tarjoaa määrää ja variaatiota.

Syventymisen sijaan Perec tarjoaa määrää ja variaatiota, josta muodostuu teoksen kerrontaa hallitseva luetteloinnin poetiikka. Listaamista tapahtuu romaanissa alinomaa: ”He kuljeskelivat usein iltaisin haistellen tuulta, ahmien näyteikkunoita. Jättivät taakseen läheisen kolmannentoista kaupunginosan, josta tuskin tunsivat muuta kuin avenue de Gobelinsin, neljän elokuvateatterin johdosta, välttivät rue Cuvieriä joka olisi vienyt vieläkin ankeammalle Austerlitzin rautatieaseman seudulle, ja lähtivät melkein aina rue Mongea, sitten rue des Écolesia, tulivat Saint-Michelille, sitten Saint-Germainille, päivien tai vuodenaikojen mukaan Palais-Royalille, Oopperalle, tai Montparnassen asemalle, Vavinille, rue d’Assasille tai Luxembourgin puistoon” (s. 72), ”He tuntisivat asunnon jokaista nurkkaa myöten. Tietäisivät mistä löytää 1100-luvulla tehty pieni madonna, Sebastiano del Piombon soikea maalaus, Fragonardin laveeraus, kaksi pientä Renoiria, pieni Boudin, Atlan, Max Ernst, de Staël, rahakokoelma, soittorasiat, makeismaljat, hopeatavarat, Delftissä tehdyt fajanssit” (s. 77), ”He ajaisivat Belgiaan, ylittäisivät rajan vaikeuksitta. Sitten kaikessa rauhassa, kiirehtimättä, Luxembourgiin, Antverpeniin, Amsterdamiin, Lontooseen, Yhdysvaltoihin, Etelä-Amerikkaan” (s. 77). Lainattujen sivujen 72 ja 77 väliin mahtuu ainakin neljä silmiinpistävää luetteloa lisää. 

Teoksen kääntäjä Leena Rantanen huomauttaa jälkisanoissaan, että Tavaroita on jopa pilkallisesti kuvattu ”esseen ja luettelon välimuodoksi” (s. 134). Kuvaus tuntuu osuvalta, vaikka toteamuksen varsinainen väite, ettei teos ole ”oikeaa taidetta”, on tietenkin liioiteltu. Tavarat on paitsi luetteloiva ja kantaaottava myös helposti lähestyttävä kertomus, minkä lisäksi siinä on selkeitä taiteellisia pyrkimyksiä. Jonkinasteinen allegorisuus on ilmeistä alusta asti, mutta kertomuksen opetus esitetään määrätietoisesti tyylitellen ja monitulkintaisesti mutkien kautta. 

Eksistentialistiset robottimuotokuvat

Teoksen loppupuolella päähenkilöpariskunta päätyy asumaan Tunisiaan, Ranskan entiseen protektoraattiin ja siirtomaahan, jossa elämän nautinnot ovat täysin erilaisia kuin emämaassa. Kauniit luonnonmaisemat ja kulttuurinen vaihtelu eivät kuitenkaan riitä tavaran kautta elävälle pariskunnalle. He ovat hetkellisesti paenneet sen ongelmia, mutta pian he ymmärtävät materialistisen elämänsä olevan yksinkertaisesti liian houkutteleva. Teoksen epilogissa pariskunnan kerrotaan palaavan vielä Ranskaan elämään keskiluokkaista mutta ”mautonta” elämää. Hetkellinen köyhyys tuntuu pahemmalta kuin omistaminen, mutta silti omistaminen on pohjimmiltaan merkityksetöntä, näin ainakin tarinan kaikkitietävä kertoja vakuuttaa. Unelmista luopuminen on itsessään traagista, mutta niiden toteutuminen on myös traagista, mikäli ne pyörivät vain tavaran ja omistamisen, jonkin ulkoisen ympärillä. Kulutuksen varaan rakentuvassa maailmassa on mahdotonta tai ainakin erittäin vaikeaa elää täysin tyydyttävää elämää.

Perec ärsyyntyi lukijoista, jotka näkivät kirjassa vain suoraviivaista materialismin kritiikkiä.

Perec ärsyyntyi lukijoista, jotka näkivät hänen kirjassaan vain suoraviivaista materialismin kritiikkiä. En tiedä, antaako teos enää omana aikanamme tarpeeksi eväitä syvällisemmälle luennalle mitä sen teemoihin tulee. Aihe on toki edelleen ajankohtainen, mutta sen käsittelytapa on hieman vanhanaikainen, mikä lähes 60 vuotta vanhalle kirjalle sallittakoon. Aiheen ja teemojen sijaan nykylukija saattaa kiinnostua vaikkapa edellä mainitusta luetteloinnin poetiikasta tai tavasta, jolla Sylvie ja Jérôme esitetään tekstissä, ”robottimuotokuvina”, kuten Rantanen mainitsee heitä kuvaillun alkuperäisteoksen vastaanotossa. Juuri kerronnalliset ratkaisut, kuten päätös pysyä pintatasolla lukemattomien yksityiskohtien keskellä, kuvaavat osuvasti pinnallista elämää, jota materiaalinen runsaus ylläpitää kuin harhauttaen ihmistä tavaraa syvällisemmistä asioista. 

Materialismista ja kulutuskulttuurista puhutaan paljon, mutta Perec syventyy ilmiön ongelmiin omaleimaisesti taiteen ja kokemusten kautta. Kenties hieman redusoiden Tavaroita voisi kuvailla eksistentialistiseksi. Silti se ei ole niinkään samaistuttava kuin huolta herättävä, etäisen oloinen kuvaus, kuin olisimme vain tarkkailijoita ja ihmistä tylsistävän kulutuksen sivusta tuomitsijoita.