Hedelmätarhastani

Jälleenlöydetyt-palstalla kirjoitetaan muutaman vuoden takaisista, vähälle huomiolle jääneistä teoksista. Helmi Nöjd poimii esiin Heikki Lahnaojan runoteoksen Hedelmätarhastani ynnä muuta puutarhakirjallisuuden satoa.

Sitä yllättyy, miten paljon käyttökelpoista lyyristä materiaalia löytyy vanhoista puutarhanhoito- ja maanviljelyoppaista. Heikki Lahnaojan kerätyistä fragmenteista koostuva kollaasirunoteos Hedelmätarhastani on jäänyt vaille laajemman runousyleisön huomiota. Teos esittää sopivalla vakavuudella ja hartaudella ainakin näennäisiä tosiasioita kasvien hoidosta ja viljelystä, mutta saa myös sydämen läikähtelemään ilosta ja surusta: ”kasveissa on selkeitä ajatuksia siitä mihin he haluavat elää” (s. 19).

Kirjallisuusluettelosta selviää, että tekstinpätkiä on haalittu moniaalta, kuten 1800- ja 1900-luvun taitteen kodin puutarhanhoito-oppaista ja koulun oppikirjoista sekä konekääntämällä Vergiliuksen Georgicasta (37–29 eaa.). Konekääntäminen säilyttää jotain alkuperäisestä mutta samalla luo uutta, sillä tekniikka ei ota huomioon esimerkiksi sitä, että alkuteos on kirjoitettu heksametriin. Uuden suomennoksen (2020) esipuheesta minulle selviää, ettei Vergilius opetusrunon lajista huolimatta kirjoittanut opasta vaan luontoa ylistävä kirja oli tarkoitettu runouden rakastajille (s. 26). Lahnaojan fragmenteissa on samankaltaista elämänkierron syleilyä: ”(eikö ole mukavaa hengittää kukkien kanssa, / kauniin illan tuoksua)” (s. 18).

Ensimmäinen ja viimeinen osasto on nimetty lähdeteoksen mukaan, mutta keskimmäinen nimiosasto ”Hedelmätarhastani” jättää lähteet mysteeriksi. Ensimmäinen osasto alkaa kasvusta ja kasvien olemuksesta tyynesti kuin joogaharjoitus. Nimiosastossa vaihtelevat ilon ja hoivan teemat, ja puutarhan hoito-ohjeiden väleissä pysähdytään kasvien ihmeellisyyden äärelle. Viimeisessä osastossa ”Georgica, Kirja II” syntaksi poukkoilee voimakkaimmin ja ajatuksia yhdistellään vapaimmin: ”jotta, jossa ne olivat, mikä osa lämmöstä // syvemmälle maahan pitkälle” (s. 41). Ihmiselämälle traagiselta vaikuttavat asiat esitetään teoksessa neutraalisti tai jopa keveästi: ”keväällä pieninkin haava aiheuttaa mahlan vuotoa, jonka / johdosta puu voipi kuolla” (s. 20). Jotkin poiminnat ovat vain yksittäisiä sanoja, joista muodostuu minimalistisia runosarjoja: ”hirvenmarja // elämänpuu // poikanen lehdossa” (s. 34). Mielleyhtymät liikkuvat oppaista kiinalaiseen luontorunouteen.

Viime vuosina olen ajautunut lukemaan runsaasti puutarhaa tavalla tai toisella käsittelevää kaunokirjallisuutta. Pidän aihetta viehättävänä, vaikka se ei varsinaisesti liity elämääni millään tavalla. Yhtenä koronapandemian tiukempana hetkenä luin ystäväni kanssa Hannimari Heinon ja Kristiina Wallinin kirjeenvaihdon Puutarhakirjeitä (2018). Teos innoitti meidät myös kirjoittamaan toisillemme kirjeitä, sillä kahden runoilijan varovaisia merkityksiä hapuileva yhteydenpito liikutti meissä jotain. Useampi kirjailija vaikuttaa hakevan yhteyksiä puutarhan ja kielen välille, kuten Heino kirjeessään Wallinille: ”Ja kyllä, minäkin haaveilen puutarhasta, joka on sana-avaruuksia samalla tavalla kuin se on lehtivihreää ja solukkoa, juuria, varsia, heteitä, hahtuvia. Siksi kai olenkin halunnut sanat kirjan sivuilta ulos ihmisten ja sattuman reiteille.” (s. 116.)

Yhteys kielen, runouden ja puutarhan välillä on kiistämätön.

Yhteys kielen, runouden ja puutarhan välillä on kiistämätön, vaikka se on joskus hankala sanoittaa. Puutarha on oiva symboli haarautuvuudelle, keräilylle, uuden paljastumiselle ja intertekstuaalisuudelle. Puutarhan ajatus sopii siten myös tyyliltään monireittiseen kirjallisuuteen, josta esimerkkinä voidaan pitää Jorge Luis Borgesin Haarautuvien polkujen puutarhan niminovellia (1941). Siinä päähenkilö kirjaimellisesti kulkee haarautuvalla polulla valintoja tehden ja päätyen aina uudelle tarinapolulle. Klassikkonovellin muoto on varmasti jättänyt jälkensä myöhempään kirjallisuuteen, kuten kenties Penjami Lehdon Poesiavihkoon Puutarhassa (2015). Muodoltaan ja sisällöltään kokeellisessa esseeteoksessaan Lehto toteaa, että ”kirjailijoilla on valitettava taipumus alistaa puutarha metaforaksi, taiteen välikappaleeksi vaikka kasvikunnan yhteyttämiskiertoon nojautuu koko olemassaolomme aineellinen perusta” (ei sivunumeroita). Lehdon fyysinen ja kirjallinen puutarha noudattavat permakulttuurin aatteita: ne ovat rönsyäviä ja ekologisesti kestäviä. Mainitsemisen arvoinen esimerkki on myös Väinö Kirstinän Puutarhassa (2003), jossa puutarhan tahti rytmittää kirjailijan ja tämän puolison elämää. Kiiltomadon arviossa Saara Kesävuori kirjoittaa, että Kirstinän ”Puutarhassa luonto ei ole se vaan sinä”.

Ainakaan lukemani kotimaiset esimerkit eivät tyydy käsittelemään puutarhaa pelkästään metaforana, vaan ajatus siitä nivoutuu osaksi teosten muotoa ja olemassaoloa. Lehdon essee muistuttaa typografisesti puutarhan polkua tai eri suuntiin haarautuvia oksia, jolloin lukutavasta riippuen tekstin sisältö on hieman eri. Tekstin risteyskohdissa molemmat merkitykset ovat avoinna. Eva-Stina Byggmästarin omaelämäkerrallisessa vihkoteoksessa Min amatörbotaniska självbiografi (2012) runoilija tarkastelee omaa tuotantoaan sekä poetiikkaansa kasvitieteen lävitse. Elämänmittainen kiinnostus kasveihin syntyi jo lapsena, jolloin Byggmästar piti niitä ensimmäisinä leikkikavereinaan: ”På något sätt var de mina allra första lekkamrater – de var ju dock levande varelser och vi vistades i varandras närhet dagligen och stundligen, även om det var en egendomlig, stillsam och meditativ lek” (s. 9). Jo ennen kuin Byggmästar osasi nimetä kasveja tai hoitaa niitä, hän tuli tietoiseksi niiden läsnäolosta ja ymmärsi niiden tärkeyden isoäidilleen, jolla oli saaressa puutarha aina vanhuuteen asti. Byggmästar kuvaa isovanhemmilta perittyä rakkautta kasveihin omassa runoilijuudessaan: ”Naturlyriker har jag varit och kommer att förbli till den dag jag sluts in i mullen och själv blir blomma, träd eller gräs, för jag upphör inte att fascineras av växternas liv och inte verkar jag kunna sluta med diktskrivandet riktigt heller” (s. 36).

Mainitsemiani teoksia yhdistää lisäksi usein latinankielisten lajinimien poeettinen käyttö. Lehto käsittelee erityisesti kirjailijoiden suosimia ja heidän mukaansa nimettyjä kasvilajeja. Byggmästarin lyriikalle kasvitiede on keskeinen väline, ja toisaalta tieteellisyys on hänen elämässään eräänlainen rajapyykki: oli lapsuus, jolloin hän ei tuntenut kasvien latinankielisiä nimiä, ja on aika sen jälkeen. Lahnaojan teos tulee kenties lähimmäksi minimalismin perinnettä, sillä eri lähteistä runoihin poimitut lajinimet eivät saa selityksiä vaan aktivoituvat lukijan kokemuksessa: ”Transparente blanche sekoitetaan Valkoisen Nalifin kanssa” (s. 28). Nimet, isot kirjaimet ja typografia korostavat sanojen fyysistä olemusta: ”älköön koskaan istutettako k i r k k a a l l a  aamupäivällä” (s. 21). Runot eivät ole kuitenkaan kauttaaltaan jäykkää termistön pudottelua vaan oikeastaan ne liikkuvat jatkuvasti hellyttävän ja koomisen rajamailla: ”(kasvi viettää elämää)” (s. 23).

Keskiajalla luonto nähtiin Jumalan kirjoittamana kirjana (Harré, Brockmeier & Mühlhäusler 1999, s. 93–94). Ekokriittisestä näkökulmasta tämä ei ole kestävä ajatus, sillä se implikoi, että luomakunnan kaltoinkohtelulla ei ole negatiivisia vaikutuksia ilmastoon ja ympäristöön. Kirjaa voi halutessaan lukea, viihtyä sen parissa ja unohtaa jälleen hyllyyn. Vuodelta 1856 peräisin olevassa Zachris Topeliuksen oppikirjassa Luonnonkirja. Ala-alkeiskouluin tarpeeksi todetaan: ”Koko luonto on niin kuin kirja. Joka sitä kirjaa taitaa lukea, hänellä on siitä iso ilo” (s. 15). Sekä luonto että kirjallisuus tarjoavat sielun virkistystä, mutta mitä niille tapahtuu, jos ne nähdään vain hyötymisen kautta? Myös nykyaikaisessa ympäristödiskurssissa luonto ja ilmasto saavat paljon affektiivisia metaforia: metsät ovat maan keuhkot ja biodiversiteetti on elämän kirjasto, joka palaa (Väliverronen & Hellsten 2002, s. 229). Sen sijaan, että ihmiset oppisivat elämän kirjastosta, he polttavat sen. Lehto lähestyy metaforaa yksilön elämän lävistämänä kokemuksena: ”polku jatkuu rivi kerrallaan ja marginaalit täyttyvät: jokainen kantaa mukanaan puutarhoja joiden kautta on astellut eikä elämän kirja ole poikkeus, myös sitä täytyy lukea selkä menosuuntaan istuen”.

Ihmiskeskeistä näkökulmaa on kirjallisuudessa vaikea täysin välttää.

Lahnaojan fragmenteissa oppaan tekstilaji lähestyy paikoin nykyaikaista itsehoitokirjallisuutta: ”kuten ihmiset, ne kukoistavat miellyttävissä olosuhteissa ja / tulevat heikoiksi masentuneiksi jos elämä on niille liian / vaikeaa sietää” (s. 19). Vaikka mainitsemani teokset käsittelevät aihettaan monipuolisesti ja harkitusti, ihmiskeskeistä näkökulmaa on kirjallisuudessa vaikea täysin välttää ja inhimillistämisen tielle lipsahtaa helposti. Myös metaforissa maailma ja luonto käsitetään usein oman ruumiin kautta, sillä keho on ihmisen havaintokeskus. Kollaasiin liittyvä sattumanvaraisuuden tunne luo kuitenkin tilaa puutarhan logiikalle: teoksen lukeminen tuntuu maan möyhimiseltä ja kirjoitukset sieltä nousevalta tiedolta. Fragmentti voi myös itsessään kyseenalaistaa inhimillisiä toiminnan ja havaitsemisen tapoja, sillä kontekstistaan ja diskurssistaan irrotetut tekstit herättävät uudessa ympäristössä ja ajassa aina toisenlaisia mielikuvia, kuten tässä osaston lopettavassa katkelmassa: ”kasvien pölyttäminen arsenikkipölyllä vaikuttaa tehoisasti” (s. 36).

Kirjallisuus

Borges, Jorge Luis 1969. Haarautuvien polkujen puutarha. Suom. Matti Rossi. WSOY.

Byggmästar, Eva-Stina 2012. Min amatörbotaniska självbiografi. Ellips förlag.

Harré, Rom, Jens Brockmeier & Peter Mühlhäusler 1999. Greenspeak. A Study of Environmental Discourse. Sage.

Heino, Hannimari & Kristiina Wallin 2018. Puutarhakirjeitä. Atena.

Kirstinä, Väinö 2003. Puutarhassa. Tammi.

Lehto, Penjami 2015. Puutarhassa. Poesia.

Topelius, Zachris 1984. Luonnonkirja. Ala-alkeiskouluin tarpeeksi. Toim. Kalevi Ahoniemi. Kustannus Oy Littera.

Vergilius 2020. Georgica. Laulu maanviljelijän työstä. Suom. Päivö & Teivas Oksala. Gaudeamus.

Väliverronen, Esa & Iina Hellsten 2002. From “Burning Library” to “Green Medicine”. The Role of Metaphors in Communicating Biodiversity. Science Communication 2/2002.