Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Feministinen utopiaklassikko – uuden äitiyden valtakunta

Päivi Kosonen, 10.6.2009
Charlotte Perkins Gilman: Herland s., Savukeidas 2009 Kääntäjä(t): Ville-Juhani Sutinen

Feministisen utopiaklassikon Herlandin (1915) ajatusmaailma pohjautuu perinaisellisiin arvoihin, äitiyteen ja hoivaan. Mikään naisen ylemmyyden puolustaja teoksen tekijä, yhdysvaltalainen kirjailija ja sosialistiaktivisti, Charlotte Perkins Gilman (1860–1935) ei kuitenkaan ollut. Päinvastoin hän korosti sukupuolten välisen dialogin tarvetta ja sen pohjaa miehen ja naisen yhteisessä inhimillisyydessä. Gilman pyrki aktiivisesti muokkaamaan yhteiskuntaa, jossa naisten panos otetaan huomioon. Tähän tarkoitukseen hän käytti erilaisia foorumeja, muotoja ja tyylejä, myös romaania ja huumoria.

Herland on nyt luettavissa suomeksi. Ville-Juhani Sutisen esipuhe ja loppuviitteet antavat ymmärtää, että suomennos on suunnattu suurelle yleisölle, ja sellaisena se ansaitsee tullakin mielletyksi: humoristisena ja ajankohtaisena satiirina. Teoksen olisi kylläkin voinut julkaista kestävämpänä ja arvokkaamman oloisena laitoksena. Sutisen kepeän oloinen johdanto puolustaa paikkaansa, mutta loppuviiteosio ei tee oikeutta Gilmanin teoksen kulttuurihistorialliselle merkitykselle.

Gilman tunnettiin Suomessa 1980-luvulla feministien keskuudessa ja yliopistopiireissä, mutta luultavasti ennen kaikkea The Yellow Wallpaper -nimisestä (1892) omaelämäkerrallisena pidetystä psykologisesta kauhukertomuksesta. Gilmanin valtava ja monipuolinen tuotanto on ollut ja on edelleen suomalaisille kirjallisuudentutkijoille lähes tuntematon.

Elinaikanaan Charlotte Perkins Gilman oli erittäin tunnettu Yhdysvalloissa ja englantilaisella kielialueella aktiivisesta poliittisesta toiminnastaan, sosialismistaan, yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta sekä naisten asemaa käsittelevistä puheistaan ja kirjoituksistaan. Gilmanin tunnetuin teos oli aikoinaan Women and Economics (1898), jossa hän purkaa jakoa naisten ja miesten välisiin töihin. Teos käännettiin useille kielille.

Koko tuotannossaan Gilman kritisoi ennen kaikkea ääri-individualismia ja sosiaalisen darvinismin puolustajia, joiden mukaan inhimillinen sosiaalinen elämä on pelkkää yksilöiden välistä jatkuvaa henkiinjäämiskilpailua. Itse hän propagoi yhteisöllisyyttä ja ajattelutapaa, jonka mukaan ihmiset voivat myös itse muokata elämää ja kohtaloitaan.

Ihanteellinen naisten maa

Herland on äitiyden aatteen mukaan elävä naissivilisaatio. Naiset lisääntyvät maassa ilman miehiä, ja kaikkea ohjaa äitiyden ja kollektiivisen sisaruuden henki. Lukija pääsee tutustumaan Herlandiin miesnäkökulmasta – ja siitä juuri romaanin herkullisuus syntyy, kertojamiehen kommenteista ja huomioista ainutlaatuisen kokemuksensa edessä.

Romaanin kehystarinan muodostaa kolmen tutkimusmatkailijamiehen löytöretkikertomus. Kertoja on Vandyck Jennings, maltillinen sosiologi, joka erittelee lukijalle Herlandin historiaa ja nykypäivää. Hänellä on kaksi matkakumppania: Terry, perinteinen machomies sekä Jeff, runoilija ja romanttinen pehmomies.

Ulkoisen löytöretken rinnalla kulkee teoksessa sisäisen löytöretken tarinalinja, kun kokonaisuudessaan kertomus jäsentyy Vandyckin kääntymyskertomukseksi. Tutustuttuaan vuoden ajan Herlandin asukkaisiin ja elämäntapaan sosiologimies joutuu tarkistamaan omia käsityksiään miesten välttämättömyydestä sivilisaation luomiseksi. Romaanin loppupuolella hän vakuuttaa Herlandin kertakaikkista paremmuutta ”meidän maailmaamme” verrattuna.

Jonnekin Amazonin syvään viidakkoon sijoittuva Herland on ennestään kartoittamaton alue. Se osoittautuu erinomaisesti järjestetyksi, kukoistavaksi ja rauhanomaiseksi sivilisaatioksi. Se eroaa siis täydellisesti miesten tuntemasta patriarkaalisesta länsimaisesta järjestyksestä. Mutta se on myös erilainen kuin sykliseen luonnon kiertokulkuun perustuvat perinteiset matriarkaatit, sillä Herland on aktiivinen ja dynaaminen. Naiset ovat siellä kiinnostuneita oppimisesta ja kehityksestä ja pyrkivät koko ajan parantamaan maansa ihmisiä ja elinolonsuhteita. Miesten saavuttua he alkavat heti harkita oman feminiinisen geeniperimänsä mahdollista laventamista löytöretkeilijämiesten avulla.

Ei Herlandissa tosin tarinan nykyhetkessäkään mitään vikaa ole – sen kummemmin sosiologikertojan näkökulmasta kuin myöhäismodernin naislukijan näkökulmastakaan. Valtakunta on viihtyisä ja rauhaisa, se on saasteeton ja meluton, kasvillisuudeltaan monipuolinen ja yltäkylläinen ja myös rakennetun arkkitehtuurinsa puolesta kaupunkikuva on harmoninen. Asukkaat ovat opinhaluisia ja ystävällisiä, ahkeria ja auttavaisia. He tekevät alituiseen askareita, mutteivät koskaan suorita mitään eivätkä valita mistään. Lapsetkaan eivät juuri koskaan itke, eikä heillä ole pienintäkään tarvetta nurista. Paikoin Herland vaikuttaa nykylukijasta liiankin idylliseltä ja harmoniselta – jopa hivenen tylsältä.

Alussa oli kasvatus

Herlandissa kaikkea toimintaa ohjaa luontaisuuden periaate, ihmisen perityt taipumukset, joita jo lapsesta asti tarkkaan kuulostellaan ja joita sitten jalostetaan matriarkaalisen yhteisön tarpeisiin. Taipumusten mukaan kunkin naisen tehtävä päätetään. Osa naisista keskittyy käytännön toimiin, katujen ja talojen rakennukseen, puutarhanhoitoon ja viljelyyn, osa taas toimii kasvatus- ja koulutustehtävissä.

Koko 2000-vuotisen naissivilisaation toimivuuden pohja on Herlandin loistavassa kasvatus- ja opetusmetodissa. Naiset omaksuvat hetkessä koko mieskolmikon tietotaidon ja esittävät heille omaan luontevan viattomaan tapaansa kiperiä ja perusteltuja kysymyksiä ”meidän maailmamme” tilasta ja tulevaisuudesta. Lukija saa seurata tätä kahden maailman, Herlandin naisten ja meidän eli miesten maailman vertailua välillä naurua pidätellen ja välillä kuvattua kauhistellen. Paikoin ei voi olla tuntematta suoranaista pahoinvointia ja masennusta siitä, miten huonosti meidän maailmassamme monet asiat on edelleenkin järjestetty.

Erityisen paljon kertoja kiinnittää huomiota Herlandin naisten epätavalliseen naiseuteen. Järkyttävintä mieskolmikolle naisissa on se, etteivät he osaa suhtautua löytöretkeilijämiehiin muutoin kuin ystävinä – senkään jälkeen kun he ovat riisuneet nämä oudot ilmestykset aseista ja tutustuneet perin pohjin heidän luonteisiinsa ja tapoihinsa.

Ja kun romaanin loppupuolella miesten ja naisten välille syntyy lähempiä suhteita – joita Herlandissa tietenkin seurataan tarkasti –, naiset eivät suostu asettumaan länsimaisen naisen rooliin, vaimoksi ja sänkykumppaniksi, vaan he haluavat jatkaa ystävällistä rinnakkaineloa ja sälyttää miesten rooliksi uudenlaisen isyyden. Ehkä enemmän kuin seksin puute miehiä kismittää se, etteivät he onnistu saamaan naisia valtansa alle.

Naisten kirjoittamat utopiat – ja miesten

Herland ei ole Gilmanin tuotannossa ainutlaatuinen, vaan hän kirjoitti kaksi muutakin feminististä utopiaa. Herlandia (1915) edelsi Moving the Mountain (1911), ja myöhemmin Gilman kirjoitti vielä Herlandille jatko-osan With Her in Ourland (1916). Siinä Herlandin pääpari, Vandyck ja Ellador, seikkailee meidän maailmassamme ja pyrkii katsomaan sitä Elladorin oppien mukaisesti uusin silmin. Romaanin lopussa Ellador huomaa, että Vandyck ei olekaan vain mies, vaan ihminen – ihan niin kuin nainenkin.

1800–1900-lukujen taitteessa julkaistiin Yhdysvalloissakin useita utopioita, mutta harva niistä on naisten kirjoittama, saati nais- tai feministisestä näkökulmasta kirjoitettu. Toki jonkinlainen perinne Gilmanillakin on takanaan, merkittävin ehkä Mary E. Bradley Lanen Mizora (1890), meille aivan tuntematon teos.

Herland on perinteinen utopia siinä mielessä, että teos kuvaa ihanteellista paikkaa ja yhteiskuntamuotoa ja kritisoi samalla vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä. Näin tekee Platon Valtiossaan, ja näin tekee utopia-käsitteen luoja Sir Thomas More (1478–1535) Utopiassaan (1516) ja Francis Bacon teoksessaan The New Atlantis (1626).

Poikkeuksellisen Gilmanin Herlandista tekee se, että teos keskittyy kuvamaan ihmisiä ja heidän luonteitaan ja toimintansa motiiveja, vaikkei teoksen henkilökuvaus perustukaan psykologisen uskottavuuden periaatteelle. Pääasia on kertoa siitä, miten tuollainen ihanteellinen yhteiskunta on saatu naisvoimin aikaan. Samalla luodaan kuvaa Herlandin nykypäivästä sekä niistä ongelmista ja haasteista, joiden edessä asukkaat ovat tarinan nykyhetkessä.

1970–1980-lukujen taite, jolloin Herland löydettiin uudestaan, oli vilkasta feministisen utopioiden aikaa. Suomessakin luettiin Joanna Russin Naisten planeettaa (The Female Man, 1975) ja Ursula le Guinin Osattomien planeettaa (The Dispossessed, 1974). Nyt on taas utopioiden aika. Joka tapauksessa on uudenlaisen elämäntavan etsintään ja propagointiin keskittyvä Savukeidas saattanut Suomessa tämän huonosti tunnetun feministiklassikon matkaan.

Teoksen loppuun on liitetty ”yllätysraita”: vähän varhaisempi feministinen utopia, bengalilaisen Begum Rokeya Sakhawat Hossainin novelliklassikko ”Sulttaanittaren uni” (”Sultana’s Dream”, 1905).

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto