“Intiaan häviää paljon ihmisiä. Tämä maa on kuin tehty sitä varten“, todetaan italialaisen Antonio Tabucchin romaanisssa, jossa matkustetaan ristiin rastiin pitkin Intiaa etsimässä kadonnutta ystävää. Intia tarjoaakin oivat puitteet Tabucchin henkilöille, joita vaivaa pakkomielle jäljittää kadonneita ja ratkoa henkilöllisyyden arvoitus. Kysymys “Kuka minä olen?“ tai “Onko minua?“ kummittelee rivien välissä jatkuvasti. Intialaisen yösoiton taustalla häilyy myös Fernando Pessoa, jota kääntänyt Tabucchi näyttää myöskin tuntevan ilmiselvää vetoa kaksoisolentoihin ja heteronyymeihin.

Alkuun laaditusta tapahtumapaikkojen luettelosta huolimatta Intialaisesta yösoitosta on turha odottaa realistista matkakuvausta. Toisaalta romaani voi toimia myös ihan oikeana matkaoppaana, kuten Liken aiempi Tabucchi-suomennos, Requiem, ellei vierasta eksymistä, harhailua saati sattumaa. Ainakin se on matkaopas, “a Travel Survival kit“ – ehkäpä juuri Intiassa länsimaisen matkailijan yllättäviin – mielenmaisemiin, vaikka kirjailija ei onneksi ratkeakaan esitelmöimään hindulaisuudella tai muulla “tyypillisen“ intialaisella.

Requiemin alaotsikko “hallusinaatio“ sopisi Intialaiseen yösoittoonkin, sen verran salakavalasti siinä vinksahdetaan päivätajunnasta yöpuolelle. Bombayn liikenneruuhkasta käynnistyvä matka hahmottuu aluksi ruumiillisena kokemuksena, jossa hajut, maut (ruoka!), valo ja äänet (“Intia on epämääräisten, tunnistamattomien äänten maailma“) merkitsevät reitin Bombaysta Madrasin kautta Goaan. Matkan varrella realismi muuttuu yhä tulkinnanvaraisemmaksi. Etapit, joista Rouxinol ystäväänsä etsii – kuten bombaylainen sairaala, lukuisat hotellit ja Madrasin Teosofinen seura – himmentävät Intian anonyymiksi, ajattomaksi yöksi, jonne voi hukata ns. todellisuudentajunsa ja ryhtyä seurustelemaan aaveiden kanssa.

Yösoiton henkilöt ovatkin kaiken kaikkiaan enemmän aaveen tai varjon kaltaisia kuin lihallisia toimijoita. He ovat kuin puuttuvia palasia, jotka täydentävät toinen toisiaan. Toisiinsa heitä vetää jokin arvoituksellinen yhteys; yhdennäköisyys tai -kaltaisuus, muistikuva, jonka toinen herättää: “Puhuin ruumiista – ehkä ne ovat kuin matkalaukkuja, kuljetamme niissä itseämme.“

Tummista pohjavirroistaan huolimatta Tabucchin nocturne leijuu eteenpäin ihmeen kepeänä, kuin unessa. Sattuma ja kuvitelmat tekevät kepposiaan, mutta niiden matkaan heittäydytään kuin Kohtaloon. Saattaa siinä käydä ihan hyvinkin, kuten eräälle philadelphialaiselle postinkantajalle; yhtenä talviaamuna hän sattuu jakamaan postia kujalla, jonka perällä kimaltelee meri -minkä myötä tuo samainen posteljooni juhlii nyt jossain Madrasin rannoilla!

Enempää ei Intialaiseen yösoittoon upotetuista tarinoista sovi paljastaa, niin hienonhienojen lankojen varaan kerronta jännittyy. Lukija pidetään alati pienessä hämmingissä, ja loppua kohti vain vahvistuu tunne, että onkin ehkä käsittänyt “väärin“ ja pitää palata “tarkistamaan“, mitä edellä sanottiin. Ehkä kirjailija tekee näin tavallaan läpinäkyväksi myös itse kirjallisuuden ydintä; yhtäaikaista molemmilla puolilla, kuvitelmien ja toden reunassa kiinni olemista. Vaikutelmaa lisää sekin, että Tabucchin teokset tuntuvat alkaneen kietoutua yhä enemmän myös toisiinsa.(Xavierkin saattaa löytyä esim. I volatili del Beato Angelico ,“Beato Angelicon siivekkäät“, -kertomuskokoelmasta…)

Sitten Moravian ja Calvinon Tabucchi on ainut italialainen nykykirjailija, jonka tuotantoa on suomennettu säännöllisesti, 90-luvun alusta lähtien. Hänen kertomuksiaan ja romaanejaan on ilmestynyt Tammen Keltaisessa kirjastossa ja nyt toistamiseen Likeltä, joka on pestannut Intialaisen yösoiton suomennostyöhön opiskelijaryhmän. Suomennos on oikein onnistunut, vaikka tällainen ratkaisu hämmentääkin – etenkin kun italialaista kirjallisuutta suomennetaan kovin kitsaasti. Eikö kustantajia kiinnosta italialaisen kirjallisuuden suomennostyön kehittäminen niin, että jo ammatikseen suomentavien työlle luotaisiin jatkuvuutta ja kehitysnäkymiä?

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa