Pakopiste

Kaikille on tullut selväksi, että korona-aikana pitää rauhoittua eikä lähteä kaduille heilumaan. Kun sitten julkaistaan pandemiasta inspiraation saanut Pakopiste-kirjoituskokoelma, ajattelen, että onneksi kirjallisuudessa voidaan paeta pysähtymiskehotusta ja vähän irrotella. Pieleen meni. Pakopiste tarkoittaakin pakoa pysähtymiseen. Kustantajan mukaan ”Pakopiste-kokoelmassa kuvataan erikokoisia todellisuuksia, joissa pysähtyminen on välttämätöntä”. Pysähtyminen olisi siis itse kullekin suotavaa. Logiikka hämmentää. Jos kerran pandemian takia on muutenkin pakko pysähtyä, miksi asia esitetään valintana? ”Pysähtyminen on välttämätöntä” kuulostaa myös vähän hyvinvointivalmentajan fraasilta. Sekään ei ole ilmeistä, että mistä paetaan.

Teoksen ovat toimittaneet näyttelijä Hannu-Pekka Björkman ja kirjailija-toimittaja Nina Honkanen. Muita kirjoittajia ovat Jenni Kirves, Juha Hurme, Hannu Raittila, Annina Holmberg, Helena Sinervo, Tommi Melender, Antti Nylén ja Juha Seppälä. Kirjoitukset ovat enimmäkseen omakohtaisia ja esseemäisiä. Ryhmä tuottaa tekstiä ammattimaisella varmuudella, mutta kirjoitusten energiatasot ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta alhaalla. Ehkä pakkokotoilun unelias ilmapiiri on tarttunut teokseen.

Toinen ennakkoluulo. Epäilin, että kokoelmassa tullaan näkemään seuraavan kaavan sovelluksia. Kirjoittaja on paiskinut ihan sikana töitä. Hän on uhrautunut oman kunnianhimonsa alttarilla tai perheensä puolesta, ollut ikään kuin liian hyvä. Hän ei ole kuunnellut kehon signaaleja, jotka viestivät, että nyt menee liian lujaa, satutat vielä itseäsi. Sitten tulee stoppi: fyysinen sairaus, uupumus tai vaikka pandemia. Kaikki keskeytyy vastoin omaa tahtoa. Ensin se järkyttää, mutta sitten sitä alkaakin arvostaa. Luojan kiitos joku pysäytti! Kirjoittaja ymmärtää eläneensä väärin. Samaa kaavaa noudattavat ”onneksi tajusin ajoissa hypätä pois oravanpyörästä!” -tarinat. Kutsun kaavaa kertomusteoreetikkoja lainaten mallitarinaksi.

Vain yksi kirjoitus vastaa ennakko-odotustani, Hannu-Pekka Björkmanin ”Työnsankari”. Björkman on antanut teatterille kolmekymmentä vuotta elämästään. Hän on yrittänyt pysähtyä ja hänet on yritetty pysäyttää. ”Viisikymmentä teatteriensi-iltaa, neljäkymmentä elokuvaa, saman verran tv-tuotantoja ja kaikki muu. Näyttelijäntaiteen professuuri – Siperiani.” (s. 30) Munuaissairauskaan ei hyydytä miestä, joka jatkaa kipulääkkeillä. Vasta virus laskee esiripun. ”Näyttämö pimeni ja hiljentyi. […] Oli outoa huomata olevansa helpottunut, katsella taivasta ja pilviä, huomata kevään tulevan. Toivoa, että kaikki ei palaisi enää ennalleen. Tämä yhteinen kärsimyskö siihen tarvittiin? Maailman kokoinen vitsaus, että järjen valo palaisi ihmiseen ja ihmiskuntaan.” (s. 38.)

Björkman kirjoittaa muutoksestaan suurieleisesti, mikä ei yllätä näyttelijän tapauksessa: ”Lopun takana on uusi alku. Uusi maailma. Uusi luomistyö. Uusi elämä. Uusi kukkula, sen laelle voi päästä ainoastaan kertomalla totuuden.” (s. 39.) Björkman ei onneksi lopettanut näyttelemistä, koska hallitsee homman loistavasti. Hän kuitenkin heräsi henkisesti. Sellaisista kokemuksista saa hyviä tarinoita.

Koronaa enemmän Holmberg keskittyy vanhempiensa kuolemaan, mutta piikittelee silloinkin itseään. Hän on kokoelman piristys.

Sodasta sairasvuoteelle

Suomen sota-aikaa tutkinut Jenni Kirves näkee pandemiassa ja sodassa yhtymäkohtia. Talvi- ja jatkosodan aikaan hamstrattiin possua, pandemia sai alussa ihmiset täydentämään ruokatavara- ja vessapaperivarastojaan. Sodan poikkeusoloissa kytättiin toisia ihmisiä ja sama vastenmielinen ilmiö vallitsee nytkin. Sotilaat pitivät karmeimpana kohtalona sitä, että ovat vihollisen edessä puolustuskyvyttömiä. Virukseen eivät kiväärit ja tykit pure, Kirves kirjoittaa, mutta unohtaa rokotteen. Erojakin löytyy. Luovuus esimerkiksi ei kuki sodan aikana, kun kuolema hengittää niskaan.

Vertailu ei kestä ihan loppuun asti, ja Kirves joutuu spekuloimaan. Hän vertaa pandemian ensimmäistä aaltoa talvisotavaiheeseen, jolloin kansa oli yhtenäistä ja kuuliaista. Johtajiin luotettiin. ”Kirjoittaessani tätä olemme hyvää vauhtia siirtymässä koronan toiseen aaltoon eli jatkosotavaiheeseen. On jännä nähdä, ilmaantuuko taisteluväsymystä.” (s. 51)

Kirves miettii, muuttuuko koronan toisessa aallossa huumorikin sysimustaksi. Jatkosodan aikana näin kävi etenkin etulinjassa. Mielestäni koronan aikana vitsit ovat olleet vähissä, minkä näkee Pakopisteestäkin. Kirjoittajat eivät ole kärsineet pandemiasta ja kokevat ehkä, että ilkamointi voi loukata niitä, jotka ovat menettäneet työn ja/tai terveyden.

Harvoina humoristisina poikkeuksina voi pitää Juha Hurmetta. Hän kirjoittaa huohottavalla rytmillä mielisairaudestaan: Hurme pääsee Auroran suljetulta, saa psykoosilääkityksen ja avohoitoa, sopii keikkoja sinne tänne, täysin työkyvyttömänä, onneksi rahasta ei ole puutetta, kun tilillä makaa 40 000 euroa, äiti haudataan, lääkitys puretaan ja ”alta palasi maailman markkinoille kokonaisena se sama ihminen, ei pahempi eikä parempi, joka oli särkynyt palasiksi joulukuussa 2009” (s. 104). Myös Hannu Raittilan novellimaisessa ”Pysähdy sinäkin” -kirjoituksessa tunnelma vapautuu. Mieskolmikko ajaa Lapista alaspäin. Suomussalmella katsellaan Hiljainen kansa -installaatiota (1988).

Yksi kirjoittaja, Annina Holmberg, on sairastanut koronan. Hän suhtautuu asiaan terveellä itseironialla. Uhrin rooli miellyttää. ”Sairastumiseni ylittää uutiskynnyksen. Minusta muovautuu sujuvasanainen koronamannekiini: annan radiossa lausuntoja ja poseeraan ikkunan takana lehtikuvaajalle. Facebookissa koronapäivitykseni keräävät enemmän kommentteja ja tykkäyksiä kuin mikään sitten vanhempieni kuolemien.” (s. 134.)

Koronaa enemmän Holmberg keskittyy vanhempiensa kuolemaan, mutta piikittelee silloinkin itseään. Hän on kokoelman piristys. ”Parhaimmillani olin hautajaisissa, joiden järjestäminen ja onnistuminen saivat sydämeni paisumaan ylpeydestä. Pääni ympärille kasvoi sädekehä, joka sai minut tuntemaan itseni tärkeäksi.” (s. 138.)

Nina Honkanen parkkeeraa hänkin vanhemman sairasvuoteelle. Kirjoituksesta tulee muistopuhe pienyrittäjä-äidille. Vasta sujuvasti kirjoitetun tekstin lopusta käy ilmi, että välit olivat pitkään huonot.

Laittakaa rajani kiinni!

Helena Sinervo kärsii samasta vaivasta kuin Björkman: hän ei osaa pysähtyä. Sinervo kaipaa yksinkertaiseen elämään.: ”Nykyaika merkitsee minulle elämää ähkyssä” (s. 118).

Korona paljasti viihtymättömyyteni tässä ajassa, kaipuuni ”takaisin perusasioihin”, jonne kuoleman läheisyys meidät vie. En toki halunnut syvää talouden lamaa, joka aiheuttaisi kärsimyksiä erityisesti heikossa asemassa oleville, mutta korona sai minut unelmoimaan yksinkertaisesta elämästä ja toivomaan, että jokin ulkoinen voima tai luontainen vihollinen, tässä tapauksessa virus, pakottaisi meidät siihen. (s. 113.)

Sinervolla ei ole voimia vastustaa ”supermarketiksi muuttunutta arkeaan”. Hän haluaisi ”kerätä ostoskärryynsä vain niitä asioita, jotka ovat hänelle hyväksi ja innostavat syvintä ja aidointa minuutta” (s. 118). Sinervo kysyy: ”Olenko ainoa, joka kaipaa taitoa asettaa itselleen selkeät ja pysyvät rajat? En totisesti halua kenenkään toisen rajaavan maailmaa minulle.” (s. 118.)

Sinervon kirjoituksesta tulee mieleen jälkimodernin ihmisen pattitilanne: kyvyttömyys asettaa omille haluille rajoja ja kärsimys kyvyttömyydestä. Tällöin jäädään tavallaan Immanuel Kantin käsitteellistämään alaikäisyyden tilaan. Täysi-ikäisyyttä olisi se, että kieltäydyttäisiin spartalaisesti houkutteista. Tai sitten mentäisiin toiseen ääripäähän, Jean Baudrillardin kuvaamaan hyperkonformismiin: sopeudutaan kaiken paljouteen valittamatta.

Yhtenä pysähtymisen merkkinä voi pitää paluuta nuoruuteen. Tommi Melender muistelee haikeana nuoruusvuosien Kokkolaa ja Edward Hopperin kuuluisaa Nighthawks-maalausta (1942): ”Koin, että Hopperin siveltimen vedoista huokui, kuinka valo hyväilee ihmistä, joka astuu öiseltä kadulta ravintolaan. […] Maailma on pimeä, ravintola valoisa. Tuntuu kuin aamuun olisi loputtomasti aikaa.” (s. 123.) Hän uneksi yöstä, joka ei koskaan pääty. Kun Melender käveli koronakeväällä autiossa Helsingissä keskellä päivää, yön kaltainen hiljaisuus karmaisi. Hän näki maailman, jossa yö nielaisee päivän ja todellisuus muuttuu kääntöpuolekseen.

Saman ikuinen paluu

Kirjoittajien joukossa ei ole yhtään pappia, mikä vähän ihmetyttää, koska jotain papillista useimpien kirjoittajien askeettisuuden ihailussa on. Mukana on kuitenkin Antti Nylén. Hän kertoo pyhimyksistä, jotka eivät olleet siinä mielessä pysähtyjiä, että olisivat hiljentyneet rukoiluun. He rukoilivat lakkaamatta. Nylén hiljentyy lauseiden äärelle. Hän ajattelee kirjoittamista käsityönä ja parhaimmillaan hänen lauseensa ovatkin käsityön taidonnäytteitä. ”Olen kirjoittaja, valmistan tekstejä. Mutta kirjoittamisesta suurin osa on neuvottomana odottelua. […] Tekstin ilmestymistä odotellessani leikkaan papereita terävillä työkaluilla. Taittelen ja ompelen arkeista vihkoja – sata tai kaksisataa samaa mekaanista suoritusta.” (s. 9–10.)

Nylénin teksti on muistopuhe edesmenneelle enolle, ”1900-luvun ihmiselle”. ”Kun hän syntyi, tehtiin Treblinkassa vielä pitkää päivää, eikä popmusiikkia ollut olemassa” (s. 15). Eno sanoi, että kaikki asiat toistuvat, ja Nylén rakentaa ajatuksesta epämuodikkaan elämänasenteen. Hän nauttii sarjatyöstä, liukuhihnatyö tehtaassa on hänen romanttinen unelmansa. ”’Rutiinin luominen on neroutta’, luin Charles Baudelairen muistiinpanoista ja painoin sanat syvälle mieleeni. Hänkin, suurin löytöni, haaveili vakaasta ja tapahtumaköyhästä elämästä. Nyt minä omistan sellaisen elämän. Samat asiat toistuvat. Samat lauseet.” (s. 17.)

Toisilta puuttuu ähky, jota rajoittamalla he voivat sukeltaa syvään ja aitoon minuuteensa. Jokaisella ei ole materiaalia, josta ammentaa sankarillisiin luopumistarinoihin. Tätä näkökulmaa kirjasta ei löydy.

Juha Seppälän kirjoitus on Pakopisteen viisain. Hänen ei ole tarvinnut erikseen pysähtyä viruksen takia, kuten ei Nyléninkään.

Jos elää vapaaehtoisesti kuin todistajansuojeluohjelmassa, muutos ei ole sanottava, kuten ei edes tarve siihen. […] Ei tarvinnut luopua sosiaalisesta glamourista, kirjailijuuden tuomasta lisäarvosta. Rajoitukset eivät uhanneet ammatillista identiteettiäni eivätkä asettaneet pakkorakoon: pitääkö tässä tyytyä vainkirjoittamaan kirjaa, puurtaa yksinäistä ja tylsää työtä? (s. 61.)

Seppälä palauttaa pysähtymisen romantisoijat kovalle maalle: ”Tehokkaan rokotteen myötä globaali pysähtyminen jää ohimeneväksi ilmiöksi ja sen varjeluidealistiseksi muistoksi. Se on jännä viikonloppu lähiössä, erilaisuudessaan romanttinen.” (s. 67.)

Pitää varoa mitä haluaa, koska sen voi vielä saada: ”Eihän monikaan halua nähdä vaihtoehtoa, että kaikki oikeasti muuttuisi, että paluuta entisen kaltaiseen elämään ei olisi. Että tämä oli tässä. Että elämä tulisi määräämättömäksiajaksi vielä tästäkin typistetymmäksi. […] Tuskin tätä kokoelmaakaan olisi koottu ilman vakaumusta, että rajoitusten ja uhan aika oli vain pikku huili, tilaisuus akkujen lataamiseen ja henkiseen sublimaatioon.” (s. 67)

Seppälä osuu johonkin olennaiseen: ”Pandemian vaikutuksesta ovat joutuneet erinäisistä asioista luopumaan ne, joilla on jotain mistä luopua” (s. 70). Kaikilla ei nimittäin ole uraa tai verkostoja, joista luopua. Kaikilla ei ole lapsia, joiden vuoksi uhrautua. Joiltakin puuttuu kiire, jonka seurauksena he voivat uupua ja löytää sen jälkeen uuden henkistyneemmän minän, joka kokee pysähtymisen lahjana. Toisilta puuttuu ähky, jota rajoittamalla he voivat sukeltaa syvään ja aitoon minuuteensa. Jokaisella ei ole materiaalia, josta ammentaa sankarillisiin luopumistarinoihin. Tätä näkökulmaa kirjasta ei löydy.