Lähellä villiä sydäntä, brasilialaisen Clarice Lispectorin esikoisromaani, oli sensaatio heti ilmestyttyään vuonna 1944. Se oli menestysteos ja kokeellinen romaani samoissa kansissa. Ihailua herätti se, kuinka nuori nainen kiistää romaanin konventiot ja kirjoittaa suoraa päätä kuin Joyce tai Woolf. Lispector itse on väittänyt kirjoittaneensa romaanin jo 17-vuotiaana. Se lienee kuitenkin liioittelua. Teosta on pidetty noin kaksikymmenvuotiaan kirjoittamana, kirjailija oli 23-vuotias, kun se julkaistiin.

Clarice Lispector on antanut itsestään ristiriitaista tietoa. Nykyään uskotaan, että hän olisi syntynyt vuonna 1920, ei 1925 tai 1917, kuten hän itse on sanonut. Hän syntyi Ukrainassa juutalaisperheeseen ja oli vauva perheen paetessa Neuvostoliitosta Brasiliaan. Äiti kuoli varsin pian, isäkin kuoli Lispectorin ollessa vielä lapsi. Jatkuvien muuttojen ja traagisten menetysten vuoksi hän on pitänyt itseään yksinäisenä ihmisenä. Lispector on elänyt eristyneenä diplomaatin kirjailija-vaimona eri puolilla maailmaa. Eron jälkeen hän muutti kahden poikansa kanssa Rio de Janeiroon, missä hän vaikutti toimittajana. Lispector kuoli vuonna 1977.

Lähellä villiä sydäntä poikkeaa Lispectorin myöhemmästä tuotannosta sikäli, että se ei vaikuta erityisen kafkamaiselta. Pikemminkin se rinnastuu James Joycen romaniin Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Teos kuvaa tytön ja nuoren naisen sisäistä elämää, joka saa vähitellen ilmaisunsa kirjoittamisessa.

Joana on Clarice Lispectorin omakuva. Elämäkerrallisten tapahtumien sijaan keskeiseksi nousee päähenkilön sisäinen elämä. Joskus unohdetaan se, että omasta elämästä voi kirjoittaa muutenkin kuin elämäkerrallisesti. Lispectorin romaanissa on kyseessä nuoren naisen omakuva. Se ilmaisee, mitä henkilö on elämäkertatiedoistaan huolimatta. Lispectorin oma tapa antaa ristiriitaisia tietoja elämästään on esimerkki tästä. Omakuva poikkeaa elämäkerrasta siinä, että se ei pohjaa tapahtumiin vaan pikemminkin ajatteluun ja hetkiin noiden tapahtumien välillä.

Joanan kuvauksessa keskeisiä ovat öiset havahtumiset, tuskan ja onnen hetket. Usein hän katselee ulos pimeään, siellä ei ole mitään, paitsi joskus pelkät vahtikoiran silmät katsovat häntä. Juonesta ja tapahtumista irrallaan olevista olemassaolon kokemuksista muodostuu rikas hetkien kirjo. Niiden skaala on laaja aina pitkästyneisyydestä valaistumisen hetkiin.

Joyce kutsui tällaisia hetkien huipentumia epifanioiksi, elämän olemuksen paljastumisen kokemuksiksi. Lispectorin romaanissa näitä olemassaolon kirkastumisen hetkiä kokee valehteleva ja varasteleva orpotyttö. Lumotuissa hetkissä hehkuu yksinäisen tytön ilo, viha ja viisaus.

Tietty julmuus kuuluu päähenkilön omiin ja varjeltuihin kokemuksiin aivan lapsesta asti. Se liittyy hänen tapaansa tuntea ja ajatella. Alusta asti Joana kieltäytyy torjumasta itsessään sitä, mitä muut pitävät pahana. Hän ei koskaan suostu perinteiseen tytön eikä naisen rooliin. Joanan vihaisuus yltää kaikkien muidenkin rajoitusten yli.

Lähellä villiä sydäntä on kehitysromaani, mutta Joanan villi julmuus ei katoa aikaa myöten. Hän löytää kyvyn ilmaista erityislaatuisia, pahoina pidettyjä kokemuksiaan. Hän löytää kielen.

Pohdiskeleva tyttö

Romaanin juoni on traaginen ja selkeä, vaikkakin taustalle häivytetty. Tyttö elää isän kanssa, äiti on kuollut. Kun isäkin pian kuolee, tyttö joutuu tädin huostaan. Tämä panee vaikean lapsen sisäoppilaitokseen, jossa tyttö saa ymmärtäjän miesopettajasta. Tyttövuodet muodostavat romaanin ensimmäisen osan. Toisessa osassa Joana on naimisissa ja huomaa, että hänen miehensä ei ole katkaissut suhdetta entiseen morsiameensa.

Kiinnostavaa on, että emotionaalisiin kriiseihin joutuneen tytön ja naisen elämä ei selity psykologisesti. Kertoja liikkuu toki sielun syövereissä, mutta sieltä ei nouse psykologisoitavaa aineistoa vaan jotain aivan muuta. Isän kuolema tytön tärkeässä alle kymmenen vuoden iässä ja tämän jääminen tädin kuritettavaksi eivät selitä hänen kokemuksiaan. Nykyinen tapa tulkita ihmismieltä vain psykologisoiden on teoksessa ohitettu. Joanan vapaa mieli on aivan muuta, ja tämä tuo romaaniin suuruutta. Toki tytön käyttäytymisessä voi nähdä traumaattisia piirteitä, mutta voimakkaampia ovat kuitenkin hänen vapauden ja yksinäisen ilon kokemuksensa.

Hieman samaan tapaan kuin Mari Mörön Kiltin yön lahjoissa tytön sisäinen elämä on hyvin rikasta. Emotionaalisesti Joana on ehkä lukossa ja outo. Hänen aistimuksensa ja ennen kaikkea ajatuksensa ovat kuitenkin yksinkertaisia ja ainutlaatuisia.

On tunnettua, että naiskirjoituksen filosofi Helene Cixous on saanut runsaasti Lispectorilta. Jotkut ovat jopa sanoneet, että Cixous olisi tehnyt hänestä filosofisemman kuin tämä onkaan. Kuitenkin jo esikoisteoksessa esittäytyy varsin filosofinen päähenkilö; Joana hakeutuu alituiseen ponnistelemaan ajatusten kanssa.

Joana on tyttöajattelija, joka saa miesopettajaltaan ratkaisevaa rohkaisua mietiskelyihinsä. Opettajalle hän on vakavasti otettava ajattelija, joka leikkii ajatusleikkejä. Joanan käsitteet ovat yksinkertaisia, maan ja taivaan, jumalten ja kuolevaisten piiristä nousevia. Kun Joana ajattelee esimerkiksi ikuisuuden käsitettä, kyseessä ei ole abstraktio vaan sanasta käsin kehittyvä elämys. Kieli tuo hänelle mielikuvan ikuisuudesta. Psykologiselta kannalta voitaisiin sanoa, että tällainen lapsi-heidegger on epäuskottava, mutta niin ei ole. Lasten ajatteluun ei vain ole kiinnitetty huomiota; ihmettelyn taito ei edellytä abstraktioita.

Tyttöjen ei uskota ponnistelevan ajatusten parissa, koska heidän pitäisi olla tunteellisia ja leikkiä nukeilla. Tämä on ehkä eräs syy, miksi Cixous on kokenut Lispectorin itselleen niin läheiseksi. Joana ajattelee kovasti, hän saattaa jopa puolustaa intohimoisesti suoran viivan vapautta ympyrän täydellisyyttä vastaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole abstraktio vaan äly ja herkkyys – hiekkaan piirretty suora viiva sopii hänelle paremmin kuin ympyrä.

Joana on eksistentialisti, jolle hetket ovat olennaisia. Hän on myös esisokraatikko, joka on luonnon peruselementtien vallassa. Hän kokee maan luotettavuuden allaan, taivaan äärettömyyden yllään. Katsellessaan rauhallista pintaa pohjattomassa meressä tai villin härän silmiä Joana laulaa pikku lauluaan ”kaikki yksi on”. Pieni tyttö lallattelee salaista viisautta kaiken ykseydestä. Lukija voi oivaltaa, että tällainen filosofisuus saattaa olla aivan yleistä lasten maailmassa.

Olennaista on kolmiodraama

Joanan elämässä keskeiset tunteet jännittyvät aina kolmiodraamaan. Joanan tarinan juonta voi luonnehtia sarjaksi draamoja, joissa jokin kolmas tunkeutuu aina kahdenkeskiseen idylliin. Jo varhain Joana aavistaa: idyllinen rauha tuntuu hyvältä vain siksi, että sitä uhkaa jokin. Idylli suorastaan tarvitsee vastakohtaansa.

Joanan tunnedraamat pidetään kerronnassa taustalla, ne eivät saa selitystä oidipaalipsykologiasta. Vaikka Joana elää onnellisimmat hetkensä isän kanssa äidin kuoleman jälkeen, silti hänen kokemiaan hetkiä ei hallitse idylli isän kanssa vaan yksinäisyys: joskus eristynyt ja joskus onnellinen yksinäisyys.

Nuoruusvuosinaan Joana ihailee opettajaansa. Hän on onnellinen antautuessaan filosofisiin pohdiskeluihin opettajan työhuoneessa. Opettajan vaimoa hän vihaa, koska tämän mehutarjoilu aina keskeyttää intensiiviset pohdiskelun hetket.

Avioliitossa kolmiodraama huipentuu. Joana menee naimisiin suhteellisen nuorena ja huomaa taas joutuneensa draaman keskelle. Miehen entinen morsian kertoo olevansa raskaana ja vaatii miestä itselleen. Joana on rakastanut miestään, avioliitossa hän on vapautunut ruumiillisesti ja on kaikin tavoin onnellinen. Ainoa särö on se, että mies odottaa häneltä periteiseen vaimon rooliin asettumista.

Kun Joana saa tietää, että mies ei ole avioliiton jälkeen luopunut entisestä morsiamestaan, hän huomaa olevansa sekä onnellinen että onneton miehen kanssa. Tämä tuskan ja onnen tunteiden vaihtelu on Joanalle tuttua jo lapsesta asti. Kun hän päättää erota, eron sisin syy on se, että mies ei vastaa Joanan antamaan haasteeseen. Tämä haaste liittyy kieleen ja puhumiseen.

Miehensä seurassa Joana oli löytänyt sanat. Hän oli löytänyt öisen höpöttelyn: kontrolloimattoman puheen ja ajatusten kehittelyn. Miestä tämä ärsytti. Joana on onnellinen puhuessaan, assosioidessaan. Iltaisin vuoteessa, pää miehen rinnalla, hän nautti sanoja pyörittelyistä, pohdiskeluistaan: ”Kuinka kaunista olisi rakentaa jotain puhdasta, valheellisesta ylevöitetystä rakkaudesta vapaata, vapaata pelosta ettei rakasta… Vapaata pelosta ettei rakasta, joka on pahempaa kuin pelko siitä ettei ole rakastettu…” (92)

Tällainen ääneen ajatteleminen on Joanalle lapsuudesta tutun ajatteluleikin uusi muoto. Hän improvisoi, hän nauttii siitä, kuinka ajatus syntyy ja hakeutuu yllättäviin suuntiin. Tästä hän kokee löytäneensä aarteen, mutta mies ei voi sietää näitä öisiä ajatusleikkejä. Mies aavistaa, kuinka ainutlaatuisia Joanan kielelliset seikkailut ovat, mutta hän torjuu ne silti. Silloin Joana tietää, että hänen tiensä kulkee toisaalle.

Joanalla on kaksi vaihtoehtoa, joko vapaus tai puhetavan muuttaminen. Eräs ilmestyksen omainen epifania syntyy, kun hän havahtuu omaan ääneensä puhuessaan miehelleen: ”Ah, nyt keksin, hän huudahti. Sitten hän matki ääntä, jonka oli niin usein kuullut naimattomana ollessaan ja aina vähän häkeltynyt siitä. Miehensä rinnalla kävelevän nuoren naisen ääntä. Samanlaista kuin hänen oma äänensä oli hetki sitten.”

Joana tunnistaa tässä kimityksen ja ihailun sekaisessa äänessä alemman asemansa miehen rinnalla. Hän aavistaa, että nykyisen onnen tilalle tulee vähitellen pelkkä epätoivo, ellei hän tee muutosta. Epätoivo asuu jo tuossa äänensävyssä, jota hän hetki sitten käytti.

Lähellä villiä sydäntä on yhteen henkilöön keskittyvä romaani. Silloin kun muut henkilöt puhuvat, he puhuvat päähenkilöstä. Toisten ihmisten asettuminen vain säestämään päähenkilöä hieman haittaa hienoa teosta.

Ennen tätä romaania Tarja Härkönen on kääntänyt myös muut Clarice Lispectorin suomennetut teokset (Tähden hetki. Ai-ai1996 ja Aqva viva, Ai-ai 2000). Lähellä villiä sydäntä on ollut ilmeisen vaikea käännettävä. Jälkisanoissaan Tarja Härkönen tunnustaa vaikeudet: “Kielten mahdollisuudet ovat niin erilaiset. Jos olisin ollut uskollinen alkuteoksen lauseopillisille erikoisuuksille, minua syytettäisiin kömpelyydestä…” Härkönen kertoo pyrkineensä hieman selkeämpään ja syntaksiltaan ehyempään kieleen kuin mitä lähdeteoksessa on. Kyse ei liene kuitenkaan reippaasta silottelusta vaan kielellisistä häivähdyksistä, ja niiden seurauksena teosta on miellyttävä lukea.

On sanottu, että Lispectorin oma villeys ilmenee ennen kaikkea suhteessa romaanimuotoon sekä kielen ja kirjoittamisen konventioihin. Villeys välittyy myös tästä teoksesta.

Jaa artikkeli: