Sata runoilijaa, sata runoa (Ogura hyakunin isshu)
Fujivara Teika
Kolmen mutkan maja 2005
Kääntäjä(t): Wili Leikola, Jari Sutinen, Juhani Tikkanen
Ylimaallista vetoavuutta?
Makutuomarina tunnetun runoilija Fujiwara Teikan (1162-1241) kokoama Sata runoilijaa, sata runoa on moniääninen läpikatsaus klassiseen japanilaiseen runouteen 600-luvulta aina 1200-luvun kynnykselle, toimittajan omiin aikalaisiin asti. Valikoima sisältää tankamittaisia runoja niin keisareilta, hovirunoilijoilta kuin munkeiltakin, mutta sekalaisen seurueen yhdistää oikeastaan vain Teikan käsitys ”ylimaallisesta vetoavuudesta” (yôen).
Tällä ominaisuudella Teika ei kuitenkaan tarkoittanut vain vivahteikkaan ulotteisuuden tai haaveellisen vetoavuuden yhdistymistä tekniseen taituruuteen. Vetoavan runon tuli kyetä houkuttelemaan lukijan mieleen muistikuvia muinaisista tarinoista, jotka kertovat ylimaallisen naishahmon kohtaamisesta. Henjôn (816-890) runo tarjoaa tästä hyvän esimerkin: ”Oi taivaan tuuli, / kaikki pilvien aukot / puhalla umpeen! / Näin neidon hahmo vielä / hetken viipyisi täällä.” (nro 12)
Teikaa epäilemättä viehätti se, että runossa sadonkorjuujuhlan gosechi-tansseissa esiintyvät neidot näyttävät runoilijan silmissä hetken taivaallisilta tanssineidoilta, jotka legendan mukaan ilmestyivät yötaivaalle, kun keisari Tenmu soitti kotoa. Myyttinen taustatarina avaa runoon ylimaallisen ulottuvuuden, ja juuri tämänkaltaista lukijaan vetoavaa kerrosteista mielenliikkeiden suuntaamista voidaan pitää Teikan ylimaallisen vetoavuuden ytimenä. Tämä käy ilmi myös Teikan omasta runosta, joka viittaa vanhaan kalastajaneidoista kertovaan runoon: ”Eikö hän tule! / Kuumana kuin Matsuhon / rannan iltaiset / leväsuolanuotiot / minä häntä jo kaipaan.” (nro 97)
Teika valikoi ja irrotti runot alkuperäisestä yhteydestään ja järjesteli niistä jännitteisen kokonaisuuden, joka sysää sekä runot että kontekstit liikkeelle. Näin Teika vei Kokinshû-kokoelman (905) aloittaman runousopillisen kehityksen johdonmukaiseen päätökseen: alkuperäisestä kirjoitus- tai kokoomayhteydestään irrotetut runot synnyttävät uudessa kokoonpanossa tuoreita yhteyksiä, ilmaisun kerroksellisuutta ja houkuttelevat lukijan erilaisten kontekstien ja runojen yhdistelypeliin. Tärkeintä ei kuitenkaan ole viittausten jäljittäminen, vaan kyky käydä sisäistynyttä vuoropuhelua runojen herättämän mielialan, vanhoihin tarinoihin liittyvien mielikuvien sekä läpielettyjen runokokemusten välillä.
Suomentajakolmikon erikielisten käännösten perusteella laatimat suomennokset ovat harmillisen epätasaisia. Joukkoon mahtuu muutama osumakin, mutta useimmat käännökset ovat jääneet puolitiehen. Paikoitellen mukaan on luiskahtanut myös kestämättömiä ”sielun” ja ”henkilökohtaisuuden” tapaisia sanakummajaisia. Mutta kokoelman suurin heikkous piilee tuuliajolle jääneessä ilmaisukielessä. Suomennokset välittävät valitettavan usein vain ”tulisen kaipuun” tapaisen perusmielialan, vaikka alkukielisessä runossa tulisellakin kaipuulla on vivahde-eronsa. Erityisen harmillista on myös se, että runollisesti ladattuja paikannimiä, kasveja ja eläimiä ei ole vaivauduttu avaamaan suomalaiselle lukijalle ymmärrettävään muotoon. Epämääräinen outojen paikannimien ryteikkö synnyttää vain harhaanjohtavaa ja tympäisevää eksotiikkaa, joka ei palvele sen enempää runojen kuin lukijankaan tarpeita.
Klassisen japanilaisen runouden lukijakunnan kasvusta on syytä olla iloinen, mutta harrastelijamaisen suomennoskulttuurin jatkuminen on vähintäänkin raivostuttavaa. Sata runoilijaa, sata runoa on alkuvuodesta ilmestyneen Arto Lapin Kevätsateiden ajan (Sammakko 2005) tavoin jo toinen tämän vuoden aikana ilmestynyt toislähteinen suomennosvalikoima. Olisi jo korkea aika luopua tästä anhavalaisesta perinteestä ja laatia suomennokset suoraan alkukielestä, koska moninkertaiset suodatus- ja kierrätyskerrosten kautta välitetyt mukaelmat jättävät lukijan harmillisen kauaksi runojen ylimaallisesta vetoavuudesta.