Genjin tarina

Klassikkojen klassikko, Murasaki Shikibun Genjin tarina, saatiin vuonna 2025 suomeksi kokonaisena käännöksenä. Kriitikko Miika Pölkin mukaan suomennos kuitenkin latistaa hienovireistä teosta.

1000-luvun alussa kirjoitettua järkälemäistä Genjin tarinaa asuttaa yli neljäsataa henkilöhahmoa, lähes 800 runoa, ja sen 54 lukua koostuu kolmesta jaksosta: ensimmäinen kattaa prinssi Genjin nuoruus- ja mahtivuodet, toinen puistattavan alamäen ja viimeiset jälkeläisiin keskittyvät Uji-luvut johdattavat kouraisevin kääntein tuonpuoleista kohti viettävään henkistyneeseen etsintään. Sivupolkuja ja rinnakkaisia kulkuja kerrostava tarina liikehtii säkenöivästä loistosta aina ihmismielen synkimpiin syövereihin ulottuvalla asteikolla. Selkeytyvän ja selkeytymättömän edestakaisesta liikkeestä piirtyy esiin toisiaan täydentävä valon ja varjon maailma, joka hehkuu mehevimmin virittyessään hailakan ja ei-juuri-minkään äärelle. 

Genjin tarina on modernin Japanin kulttuuriperintönsä lakipisteeksi nostama kanonisoitu klassikko, japanilaiseksi kulttuuriksi kutsutun ylisukupolvisen kuvitelman lähde, esimerkki ja todentuma. Heian-kauden hovipiiriin kuului noin tuhat jäsentä, ja keisarin puolisoiden seurueissa palvelevat naiset loivat säkenöivän kirjallisen ilmaisun. Tarinoita kuitenkin pidettiin lähinnä aristokraattiselle naisväelle sopivana viihteenä, sillä viranhoitoon, poliittiseen vehkeilyyn ja huikentelevaiseen elämäntapaan keskittyneet miehet katsoivat, ettei kuvitelmiin hairahtuminen koske heitä. Noin vuodesta 1005 keisarinna Shōshin seurueessa hovinaisena palvelleen Murasaki Shikibun kirjoittama Genjin tarina poikkesi kuitenkin aiemmasta tarinakirjallisuudesta, sillä unen, toden ja kuvitellun moniulotteinen maailma puhutteli ja kouraisi ylimyspiirejä huumaannuttavalla tavalla. Vuosisadasta toiseen teos on palvellut erilaisia kulttuurivaiheita siten, miten kulloinkin on ilmennyt tarvetta, sillä Genjin tarinasta on moneksi, oikeastaan vaikka mihin.

Moniaineksisuudestaan huolimatta Genjin tarinaa on tavattu lukea syväsukelluksena herkkävaistoisen ja sävytajuisen mielen liikehdintään. Käsitys estetisoidusta, feminiinisestä ja hauraan heiveröisestä tarinamaailmasta on kuitenkin myöhempien vuosisatojen nativistien luoma suodatin, jonka lävitse luettuna hurja ja skandaalimainen tarina on saatu kesytettyä kansakunnan klassikoksi. Tämä alkutekstistä irrotettu puheenparsi on juurruttanut liudan väärinkäsityksiä lukijoiden mieliin. Laulujen ja runojen kirjoittamista varten 900-luvun alussa kehittyneen onnade-kirjoituksen (ns. hiragana) on ajateltu väistämättä olevan luonteeltaan naisellista, vaikka kyse on kulttuurisesta tyylistä sekä siitä, että womuna (nainen) Itä-Aasian kulttuuripiirissä tarkoittaa periferiaa suhteessa mannermaan keskusvaltioon (”Kiinaan”) eli mieheen (wotoko). Toisin sanoen mantereelta katsottuna syrjäisessä saaristovaltiossa kirjoitettu sana on siis luonteeltaan kylkiäismäinen, koska se on vain paikallista käyttöä varten keskuksen vakaasta sanasta purettu epäitsenäinen kirjoitustapa. Mutta miten suurenmoiseen ilmaisuun tämä kylkiäiskirjoitus yltääkään Genjin tarinassa. 

Konkari Kai Niemisen suomennoksien kautta olemme tutustuneet useisiin renttuihin, harhailijoihin, matkamiehiin ja muihin kulttuurinsa syrjässä pysytteleviin tai sen laidalla tasapainotteleviin kirjoittajiin, kuten Kenkō, Bashō ja Santōka. Genjin tarinan suomennosta on odotettu pitkään, ja kärsivällistä puurtamista möhkäleen pureksiminen on epäilemättä vaatinut. Maailmankirjallisuuden osaksi Genjin tarina pääsi Bloomsbury-ryhmään kuuluneen Arthur Waleyn englanninnoksen (1933) myötä, ja sittemmin Edward Seidensticker (1976), Royall Tyler (2001) ja Dennis Washburn (2015) ovat paneutuneet teokseen vaihtelevalla menestyksellä. Waleyn viktoriaaniset lauseet ovat sulavia ja rytmikkäitä, Seidensticker pilkkoo lauseita, sievistelee ja sivuuttaa kiemuraisia kohtia, mutta Tyler tavoittaa erinomaisen taitavasti vivahteikkaasti jännitteistyvän tyylin, tosin runokäännöksensä jättävät paljon toivomisen varaa. Sen sijaan Washburnin käännös on karmea: pakonomainen ylisanallistaminen ja mielikuvitusvoimia varten tarkoitettuja katveita vaalivan alkutekstin vääntäminen suulaaseen räävittömyyteen saa voimaan pahoin.

Martti Turusen, sittemmin japanilaistuneen Marutei Tsurusen, suomennos alkupuoliskosta ilmestyi kolmena niteenä 1980-luvulla, ja runosuomennoksista alusta asti vastannut Kai Nieminen suomensi neljännen niteen vuonna 1990. Nyt kahtena järkälemäisenä niteenä ilmestyneessä suomennoksessa Nieminen on korjannut ja hionut Turusen alkupuolen sietämättömän kömpelöä kieltä sekä kääntänyt puuttuvat luvut, laatinut selitykset ja selvityksen aikakauden kulttuurin erityispiirteistä. 

On kammottavaa joutua toteamaan, että Niemisen versio on selkokieliseksi vesitettyä tarinointia Genjistä, sillä suomennoksesta hädin tuskin tunnistaa Genjin tarinaa, jota alkukielellä olen sentään pureksinut yli kolmekymmentä vuotta. Käännös kuhisee ongelmia siinä määrin, että lukijan valtaa epäuskonsekainen kiukku: miten voi olla mahdollista, että alkuteksti, sitä selittävän tutkimusperinteen huomiot, tulkinnat ja vinoumat sekä kääntäjän omat tuulesta temmatut lisäykset on sotkettu yhdeksi mössöksi? Alkutekstin kääntämisen sijaan lukijalle tarjoillaan sekametelisoppa, jossa Genjiä koskeva kulttuurinen puheenparsi, esimerkiksi henkilöhahmoista käytetyt liikanimet, ronskisti latautuneita kohtauksia sievistelevät käsitykset ja kauttaaltaan aukkoiseen tarinaan lukija- ja tutkijasukupolvien keksimät täytteet tarjoillaan mukamas alkutekstiin kuuluvana. Erityisen kiusallista on suomentajan tapa puhua esimerkiksi prinssi Mustaparrasta tai ministeri Tulikärpäsestä ja heittäytyä lastenkirjaa selostavaksi satusedäksi. Kaikkinensa sanailmaisu on latteaa, hävyttömän arkista, nykyaikaistettua, ja alkutekstissä selkeytymättömällä tavalla kouraisevat vivahdevaihtelut ovat vinksin vonksin. Toisen luvun kuuluisassa sadeyön kohtauksessa, jossa nuoret ylimykset arvioivat naisten viehätysvoimaa, suomentaja puhuu ”köyhien” perheiden tyttäristä ja laittaa hovimiehen sanomaan: ”Naisen isä voi olla möhömahainen vanhus, veljet tympeänaamaisia sikoja, mutta kuitenkin…” (s. 47), vaikka alkutekstissä lukee ”isänsä iäkäs ja häiritsevän pulska, veljensä kasvonpiirteiltään tympeitä, mutta silti…”. Kuka antoi luvan päästää sian Genjin tarinaan? Kertakaikkisen mautonta ja piittaamatonta käytöstä kansakunnan kanonisoimalta suomentajalta.

Myös teknisiä epätarkkuuksia löytyy rutkasti, esimerkiksi puhe ”toisen kadun huvilasta” taitaa olla peräisin englanninnosten virheestä, sillä pääkaupungin pohjakaavan tunteva tietää, että rakennuksiin viitataan kaupunginosien mukaan, koska paikat eivät välttämättä sijoitu katujen varsille. Alaviitteissä selostetaan usein asian vierestä eikä tarjota selventävää tukea epäröivälle lukijalle. Kartta pääkaupungista olisi ollut tarpeen, samoin hakemisto, puhumattakaan sisällysluettelosta, jonka puuttuminen on käsittämätöntä, sillä nyt tietyn luvun tai kohtauksen jäljittäminen on tarpeettoman työlästä. Eikä tässä vielä kaikki, myrkkynä pohjalla ovat runokäännökset, jotka ovat aivan liian usein hataria, harhaanjohtavia ja sävyttömiä. Vaikka tämän myönnän olevan makuasia, silti: Niemisen suosima tapa hylätä makron-viiva ja käyttää kahta kirjainta pitkien vokaalien merkitsemiseen – esimerkiksi Shookyooden versus Shōkyōden – ei mitenkään erityisemmin selvennä vierasperäisten nimien ja termien kirjoitusasua. 

Koska suhteista muodostuva itäaasialainen ymmärrys maailmasta tunnetaan sen piirissä ilmenevistä tyyleistä, käytöksestä ja tavoista, aloituslauseesta käy ilmi koko se maailma, joka Genjin tarinassa avautuu. Turusen suomennos on koulukirjaesimerkki kulttuurisen tyylin sivuuttaneesta selkokielisestä toteavuudesta: 

Kerran Japania hallitsi keisari, jonka lukuisten pää- ja sivuvaimojen joukossa oli eräs vähemmän ylhäistä sukua oleva nainen. Hän sai osakseen keisarin rakkautta niin ylenpalttisesti, että se herätti huomiota. Päävaimot olivat heti hoviin saapuessaan pitäneet itseään muita parempina, ja nyt he kadehtivat tuota sivuvaimoa ja puhuivat hänestä pahaa. Samanarvoisia tai alempia vaimoja hänen erikoisasemansa ärsytti vieläkin enemmän. (Kirsikankukkajuhla, 1980, s. 13.) 

Mutta eivät Niemisen korjaukset nosta aloituslausetta montaakaan piirua paremmaksi: 

Milloin se taas olikaan, kun keisarin lukuisien hovirouvien ja pukijattarien joukossa oli eräs vähemmän ylhäistä sukua oleva nainen? Hän sai osakseen keisarin rakkautta niin ylenpalttisesti, että se herätti huomiota. Hovirouvat olivat heti hoviin saapuessaan pitäneet itseään muita parempina, ja nyt he kadehtivat tuota pukijatarta ja puhuivat hänestä pahaa. Samanarvoisia tai alempia vaimoja hänen erikoisasemansa ärsytti vieläkin enemmän. (s. 17.)  

Ensimmäiset sanat – izure no on-toki ni ka – ovat toki arvoitukselliset, mutta eiköhän ilmaisutyylin välittävän suomennoksen tulisi kuulua jokseenkin näin:  

Mikä kunnianarvoisa aika se olikaan, lukuisten alttiisti palvelevien sivuvaimojen ja vähävaimojen joukossa eräs, joka ei syntyperältään ollut erityisen ylhäinen, suvaitsi kukoistaa poikkeuksellisten hellyydenosoitusten loisteessa. Alusta lähtien vain itseään ajatteleva kunnianarvoisa naisväki suvaitsi kadehtia tätä silmiinpistävää olentoa. Samanarvoisia, alempiarvoisista vähävaimoista puhumattakaan, kalvoi alati epävarmuus. 

Niemisen versio selkeyttää liikaa, puhuttelee oudon suoraan ja sivuuttaa selkeytymättömänä pysyttelevät mielikuviteltavat sävyt luodakseen vaivattoman, läpinäkyvän ja selkeyttämishaluisen nykyihmisen selkokielen. Merkitykselliset ilmaisupiirteet, joiden voimin muinainen tarina yhä kouraisee lukijaa, pilkahtelevat toki toisinaan, mutta suomennos ei niille kasvutilaa riittävästi tarjoa ja jännite harvoin pääsee laukeamaan lukijan mielen perukoilla. Myös hierarkkisen kohteliaisuuskielen pois jättäminen on kohtalokasta, sillä tasapäistämisen seurauksena tukehduttavalla tavalla hehkuva syrjintä, väkivalta ja sukurutsa laimentuvat yhdentekeväksi. 

Kun takakansi väittää tarinan kuvaavan ”vuosituhannen takaisten ihmisten suruja ja ilonaiheita hämmästyttävän ajattomalla psykologisella otteella”, lukijan mahanesteet alkavat lainehtia, sillä kulttuurinen ihminen, joka syntyi Itä-Aasiassa 300-luvulla Wang Xizhin sivellinkirjoituksen myötä, on kohdattavissa katoavaisen vakavassa mielessä ajallisena olentona. Mannermaista kulttuuriperinnettä purkamalla saarivaltakunnassa syntynyt onnade-kirjoitus, josta Genjin tarina sikisi, on ilmaisupiirteiltään vinoa, hajasirottelevaa, edestakaisin liikehtivää, epäsuoraa ja aistivaistoista tajua suosiva vuodenaikakierron ja ihmisluonnon yhteenliittymä. Ei sellaisen tyylin ruumiillistavien sanojen mutkia ja kiertokulkuja auta suoristaa ja selväpäistää.

Genjin tarina tarjoaisi aineksia ilmaisulliseen mullistukseen, sillä se haastaa käsitykset lukemisesta ja kirjoittamisesta, ja hylkii yksilökeskeisen minä-maailman, omistajuuden, tekijyyden ja kieliopin kaltaisia nykymaailman päähänpinttymiä. Valitettavasti nyt Genjin tarina ei vielä elä suomeksi, koska suomentamista ei ole valjastettu suomen kielen mullistamiseen vaan on tyydytty selittämään tarinaa suomeksi. Varsinkin näinä aikoina, kun vivahteikkaan sanankäytön laiminlyö yhä useampi, tarvittaisiin mullistusvoimaisia suomennoksia, ettei rakas kielemme jää vastaavanlaisten siirtokäännösten pauloihin ja me sivuosaan kokemuksellisen ymmärryksemme sanoittamisessa. Suomen kielessä muhivat voimat on henkäiltävä eloon, sillä sävytajuinen suomi kouraisee meitä tällä kielellä elonymmärrystä naaraavia olentoja. En tunne Genjin tarinaa parempaa käännösehdokasta suomen kielen sanavoimien esiin manaamiseen, mutta Genji odottaa yhä suomentajaansa ja suomen kieli sädehtivän prinssin saapumista. 

Kirjallisuutta 

Pölkki, Miika: Kirjoitetun sanan kulttuuri, tyylit ja kääntyminen – esimerkkinä klassinen kirjallisuus. Riikka Länsisalmi (toim.), Tankasta mangaan. Miten suomentaa Japanin kieltä & kulttuuria. Vastapaino 2022.