Turku meno-paluu

Alun perin 1938 nimellä Åbo tur och retur ilmestynyt Turku meno-paluu on (nykynäkökulmasta liiankin) yksityiskohtainen kuvaus Åbo Akademista ja eräästä sen poikkeuksellisesta professorista. Samalla se on kaikkea muuta kuin mairitteleva kuvaus 1920- ja 30-lukujen Turusta. Alma Söderhjelmin todellinen koti tuntuu kaiken aikaa olevan Tukholmassa. Ja sydän, se pysyy Pariisissa. Ennen kaikkea muistelmateos on tietenkin kuvaus Söderhjelmistä itsestään, kuvaus poikkeusyksilöstä ja pioneerista.

Usein minusta tuntuu siltä, että menneisyyden panoraaman avaava yksityiskohta on kirjoitukseen sattumalta ilmestynyt – tai niin kuin se ei oikeastaan liittyisi mihinkään. Tällä kertaa: ”Grönblomit olivat Rettigien ja Dahlströmien jälkeen Turun rikkain suku. En seurustellut perheen vanhemman sukupolven kanssa, vaikka olinkin tutustunut kauppaneuvos Grönblomiin ja hänen vaimoonsa Ellen Dahlströmin luona ja pysähdyin aina niiaamaan heihin kadulla törmätessäni” (s. 278).

Alma Söderhjelm (1870–1949) ei tuntenut kaikkialta poissa olevaa (mutta silti kaikkialla läsnä olevaa) Hans von Rettigiä. Se ei estänyt häntä luomasta Rettigistä henkilökuvaa, ironisuudessaan yhtä Turku meno-paluu -teoksen viihdyttävimmistä – ja henkilökuvia kirjan viiteensataan sivuun tosiaan mahtuu. Dahlströmit hän tunsi hyvin. Heidän avullaan ja rahallisella tuellaan Söderhjelm sai historian professuurin Åbo Akademissa. Hänestä tuli vuonna 1927, 57-vuotiaana, Suomen ensimmäinen naispuolinen professori. Parikymmentä vuotta aikaisemmin Söderhjelmistä oli tullut Pohjoismaiden ensimmäinen naispuolinen dosentti, kaiketi myös Venäjän valtakunnan ensimmäinen.

Perhe ei ollut mikä tahansa. Alman isä Woldemar Söderhjelm oli prokuraattori – nykykielellä  oikeuskansleri – ja hänen veljensä Werner ja Torsten Söderhjelm kuuluisia ja kansainvälisiä humanisteja. Dosentuurin ja professuurin saamisen välissä Alma Söderhjelmistä itsestään oli kehkeytynyt sekä Suomen että Ruotsin tuntema julkinen intellektuelli: historiantutkija, kirjailija, teatterivaikuttaja ja journalisti.

Kaikesta huolimatta Söderhjelm pysähtyi aina niiaamaan kohdatessaan rikkaat Grönblomit Turun usein kovin syrjäisillä ja pimeillä kaduilla. Oli syy sitten rikkaus tai – kuten todennäköistä – kohteliaisuus, käytös kumpusi maailmasta, joka nyt on kadonnut.

Eliittisosiologiaa

Vuosia Pariisissa Ranskan suurta vallankumousta ja Napoleonin aikaa tutkinut viipurilaissyntyinen Söderhjelm oli päättänyt asettua Tukholmaan. Sitten tuli tarjous, josta ei voinut kieltäytyä: Turku. Belle époquen maailmankansalaisen näkökulmasta Turku kuitenkin pysyi pikkukaupunkina. Provinssikaupunkien humoristisen ahdistunut kuvaus on pysyvä kirjallinen topos; Turku meno-paluu jatkaa ja siirtää perinnettä.

Söderhjelmin ilmaisussa tuntuu toisinaan olevan jopa erityistä kärkevyyttä: ”Kun talvi-iltoina istuin työhuoneessani ja katsoin ulos ikkunasta, näin pelkästään pimeitä katuja ja matalia taloja, pimeitä matalia taloja (…) Olen ollut monenlaisissa paikoissa, olen ollut nälkäinen ja yksinäinen ja vakavasti sairas, olen kantanut tuskan ja rankkojen sattumusten taakkoja, ollut sodassa ja valvonut monen kuolinvuoteen äärellä. Mutta koskaan en ole viihtynyt huonosti. Täällä viihdyin huonosti” (s. 88).

Åbo Akademin piirissä Söderhjelm pysyi sivullisena. Syyt liittyivät ennen kaikkea hänen sukupuoleensa mutta myös hänen luonteeseensa. Tekstistä välittyy sadan vuoden päähän kirjoittajan boheemius ja ”rempseys”, joiden voi arvailla kauhistuttaneen virkamiesmaailmaa. Samalla tulee läpivalaistuksi pikkukaupungin akateemisen maailman pikkumaisuus ja pöhöttyneisyys. Söderhjelm löysi kuitenkin mielekkyyden työn ja ennen kaikkea opiskelijoidensa kautta. Seminaarityöskentelyä hän kuvaa kaikkensa antavan akateemisen opettajan lämmöllä.

Ennen kaikkea mielekkyyttä toivat (kaiketi) vuosittain toistuvat pitkät Pariisin-matkat. Ne tapahtuivat tutkimuksen ja julkaisuhankkeiden mutta myös seuranpidon merkeissä. Söderhjelmin kirjallinen tyyli muuttuu Pariisin kuvausten yhteydessä jopa hengästyneen ilottelevaksi; kaupungin rytmi tarttuu lauseisiin, ja Pariisi tuottaa erilaista tekstiä kuin Turku.

Kirjan nimi voisi yhtä hyvin olla Kausilippu Pariisiin.

Mutta kaupungit sikseen: Turku meno-paluu on kirja ystävyydestä, ystävistä, sosiaalisesta elämästä, suhdeverkostoista. Eliittisosiologian kannalta tässä on paljon mielenkiintoista, vaikkapa bourdieulaisesta näkökulmasta. Söderhjelmin verkostot ulottuivat Ruotsin kuningashuoneesta Åbo Akademin talonmiehiin, Sorbonnen professoreista revyyesiintyjiin. Nykyään häntä luonnehdittaisiin sosiaalisesti erityislahjakkaaksi tai suorastaan hyperaktiiviseksi. Tanssiaiset, ravintolaillalliset ja yli yön jatkuneet kyläilyt grogilasin ääressä toistuvat lakkaamatta.

Tekstistä välittyy sadan vuoden päähän kirjoittajan boheemius ja ”rempseys”, joiden voi arvailla kauhistuttaneen virkamiesmaailmaa.

Kulttuurihistorian näkökulmasta nostan esiin erityisesti kolme tuttavuutta: ruotsalainen taidemaalari ja dandy Nils Dardel, pitkän ja lämpimän kuvauksen saava surrealistirunoilija Philippe Soupault sekä mentaliteettien historian pioneeri, Söderhjelmin tavoin Ranskan vallankumouksesta kirjoittanut professori Georges Lefebvre. Tällaisia tuttavuuksia ei Suomessa kovin monella ollut.

”Hän oli taiteilijan sekä ranskalaisen runoilijan ja intellektuellin perikuva (…) Hänen ajatusmaailmansa oli kenties ollut siihen saakka liiaksikin jos ei nyt surrealistinen niin irrealistinen, hän tuntui aina ilmaantuvan tyhjästä ja katoavan kohtalottarien tai sulottarien matkaan, kun käytiin keskustelemaan maallisista, materiaalisista tai taloudellisista asioista”, kirjoittaa Söderhjelm Soupault´sta osallistuen varmaan tahtomattaankin runoilijamyytin rakentamiseen (s. 150).

Suurin osa ystävistä sijoittuu sosiaalisesti, kuten vanhassa maailmassa sanottiin, hienostoon. Ja Söderhjelm kirjoittaa lähes poikkeuksetta ”ystävistä”, ei ”tuttavista”. Kaiken tämän Saku-Petteri Urpo suomentaa poikkeuksellisen sujuvasti. Söderhjelmin monisanaisuus ei pääse läkähdyttämään, eivätkä hänen polveilevat virkkeensä – jälleen yksi menneen maailman piirre – muutu milloinkaan kankeiksi.

Vanha ja uusi ihminen

Söderhjelmin katse on ennen kaikkea kulttuurihistoriallinen. Kuten alussa viittasin, hän tulee paljastaneeksi suuria mentaalihistoriallisia kokonaisuuksia ja kehityskulkuja jopa sivulauseissa. Poimin tähän pari esimerkkiä.

”Suomessa tavaksemme oli tullut olla laskematta rahoja. Vaikeat vuodet olivat synnyttäneet rajattoman anteliaisuuden, jonka koimme kansalaisvelvollisuudeksi” (s. 56). ”Vaikeilla vuosilla” Söderhjelm viittaa tietenkin niin sanottuihin sortokausiin. Hänen oman ideologisen perustansa muodosti ”naisasia, isänmaa ja valkoinen armeija” – 1930-tilanteessa Söderhjelm toisaalta koki vähemmän periaatteellisuuden vapauttavan voiman suostuttuaan tapaamaan ”bolshevikiksi” epäilemänsä ruotsalaisen pankkiirin Olof Aschbergin ja miellyttyään tähän.

”Mutta sen lisäksi on niin, ettei väestömme suomenkielinen osa ole kiinnostunut Ranskasta, maa on liian kaukana, eivätkä kaukaiset asiat ole uuden ihmisen mieleen” (s. 409). Uusi ihminen oli eri asia kuin belle époquen ihminen, jollaisena Söderhjelm itse pysyi: uusi ihminen oli kansallismielinen ja Saksa-intoilija.

Naisena, ruotsinkielisenä ja frankofiilinä Söderhjelm on pysynyt suomalaisessa historiakulttuurissa sivullisena.

Kaksi- ja kolmekymmenluvun kieliraja piirtyy Turku meno-paluun sivuilla esiin häkellyttävän kirkkaana. Ruotsin- ja suomenkielisillä ei näytä olleen paljoakaan tekemistä keskenään. Aina vitsien kanssa liikkeellä ollut Söderhjelm sanoi keskustelevansa presidentti Kallion kanssa ranskaksi.

Mutta maailma on muuttunut: Suomessa on tavaksemme tullut laskea pelkästään rahoja.

Naisena, ruotsinkielisenä ja frankofiilinä Söderhjelm on pysynyt suomalaisessa historiakulttuurissa sivullisena. Suomennokset ovat jääneet vähiin: useita kymmeniä teoksia käsittäneestä tuotannosta on julkaistu suomeksi vain pari nidettä 1910-luvulla. Toisaalta ruotsinkielisissä piireissä kiinnostus on pysynyt elinvoimaisena. Marja Engman kirjoitti Söderhjelmistä väitöskirjansa (Det främmände ögat. Alma Söderhjelm i vetenskapen och offentligheten, 1996), Bo Lönnqvist ”kirjallisuusantropologisen muotokuvan” (Alma Söderhjelm, 2013) ja Merete Mazzarella elämäkertaromaanin (Alma, 2018, suom. nimellä Alma. Edelläkävijän tarina).

Pari vuotta sitten ntamo julkaisi uusintapainokset neljästä Söderhjelmin teoksesta: niistä yksi on suomennos, kaksi ruotsinkielistä ja yksi ranskankielinen. Muuten hänen kirjansa ovat muuttuneet antikvariaattien takahuoneiden ”aarteiksi”, syyttä suotta.

Turku meno-paluu henkii alusta lähtien kirjoittajansa ranskalaistyylistä kirkasjärkisyyttä, käytännöllisyyttä ja maallisuutta. Mutta teoksen viimeisillä sivuilla Söderhjelm kuvaa yhä tutummiksi muuttuvia kuolinsanomia, omaa sairastumistaan ja potilasaikaansa pariisilaissairaalassa. Vaikka Söderhjelm tervehtyi, kirjan viimeiset rivit kuluvat resignaation tunnelmissa.

Söderhjelm on jo teoksen alkupuolella käsitellyt omaa kirjoittamisen prosessiaan ja kertonut aloittavansa kirjansa lopusta. Ehkä kuoleman läheisyys on motivoinut koko Turku meno-paluun kirjoittamista? Niin tai näin, teoksen loppumietteet Jumalan kasvoista ja äärettömyydestä tuntuvat – niin, ne eivät oikeastaan tunnu miltään.

Mutta paria viimeistä sivua lukuun ottamatta Turku meno-paluu tuntuu aidolta. Ja vielä enemmän: se tuntuu aidolta Alma Söderhjelmiltä.