Manuaali / Prosessi / Epifania

Klaus Maunukselan tähänastinen romaanituotanto koostuu kolmesta teoksesta, joita voi tarkastella sekä itsenäisinä että trilogiana. Jo teosten iskevät nimet – Manuaali, Prosessi ja Epifania – muodostavat triptyykkisen jatkumon, jossa hallittu fragmenttimuoto ja esseistinen vaisto yhdistyvät runolliseen kielen- ja rytmintajuun. Epifania toteuttaa fragmentin poetiikkaa ja hybridisyyden keinoja teoksista kiinnostavimmin.

Viivi Prokofjevin suunnittelemat zinemäisen kevyet ja visuaalisesti kekseliäät kirjaesineet luovat kokonaistaideteoksen tuntua. Manuaalin ja Prosessin ulkoasua hallitsevat teknologian päävärit musta ja harmaa. Ensin mainittu esikoinen hahmottelee trilogian lähtötilanteen: minäkertoja elää ”kuolevassa ruumiissa kuumenevalla planeetalla” (s. 26). Puhelimen pimeneminen järkyttää olemisen perustuksia, kuten amerikkalaiskirjailija Ben Lernerin tuoreessa Puhtaaksikirjoituksessa. Kun tulostinkin lakkaa toimimasta, minäkertoja huomaa pudonneensa jälkidigitalisaation merkitystyhjiöön.

Vapauden sijaan teknologia tarjoaa uuden metatyöpaikan alustojen ja laitteiden päivittäjänä ja huoltajana, ”kaikkialle arkisiin hetkiin seostunutta korvauksetonta työaikaa, jota ilman digitaaliset järjestelmät eivät toimisi” ( s. 77). Tunnistettavan deittisovellusangstin ja -pakkomielteen kautta kertoja hapuilee kohti uutta yhteyttä. Myös kirjaesineen sivut alkavat mustua ja valottua kuin näytöltä lipeävät kuvat.

Seksistä ja avaruudesta

Uutta yhteyttä tavoitteli myös Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain yhteinen avaruuslento Apollo-Sojuz. Manuaali kuljettaa kylmän sodan aikaista liennytysprojektia rinnakkain kertojan kehyskertomuksen kanssa. Minäkertojan ja hänen deittikumppaninsa huolella valmisteltu seksisessio rinnastuu avaruusalusten heinäkuussa 1975 tapahtuneeseen ”telakoitumiseen”.

Manuaalista alkaen Maunukselan proosataide säväyttää ruumiin kirjoituksellaan. Teoksen seksikuvaukset onnistuvat kotimaisessa kirjallisuudessa harvinaisella tavalla, joka muistuttaa Niko Hallikaisen tuotannon tavoin uuskerronnan vaikutuksesta. Manuaalin kielessä välittyvät yksityiskohtaisesti kosketuksen herkkyys, eritetason suoruus ja tulemisen yhdessä katoaminen. Suolihuuhtelukohtauksen vapautunut mutkattomuus tiivistää olennaisen:

”Olin itsekin aukko, johon kaikki näkemäni virtasi. Kaikki oli virtausta: hengittäminen, huutaminen, itkeminen ja laukeaminenkin. Virtaamisen ainoa etiikka oli, ettei sitä pitänyt tarpeettomasti padota.” (s. 143.)

Maunuksela on selvästi ja uuskerronnan perinteen mukaisesti perehtynyt transgression filosofi Georges Bataillen teksteihin. Bataille korosti muun muassa kapitalismin peittämää mutta kaiken olevaisen läpäisevää autuasta tuhlausta ja ylijäämää.

Kokonaisuuden tasolla Manuaali tuntuu kuitenkin jäykän asetelmalliselta. Teos kyllä huomioi avaruusalusten ”androgyynisyyden” ja kääntelee raikkaasti sukupuolirooleja, mutta telakoitumisen ja seksuaalisen yhteyden analogia jää puujalkaiseen lähtötasoonsa: ”Olimme yksi ja ainoa kone, paneminen oli ainoa sen toiminnoista” (s. 150). Siirtymä seksisuhteen hellästä suostumusleikistä Kennedyn ja Hrustsevin kirjeenvaihtoon naurattaa, mutta en ole varma komiikan tahallisuudesta. Teos tuntuu assosioivan seksiä koskevan neuvottelun teknis-rationaalisen aikakauden samanaikaiseksi oireeksi ja vapahdukseksi, mutta ajatus jää puolitiehen.

Vähälauseinen fragmentti kärsii yleistasosta. Manuaalissa harvojen virkkeiden paino saa aikalaisdiagnoosin kuulostamaan ajoittain poliittisten puheiden liturgialta: ”Digitaalisaatio on myllertänyt arjen, ihmissuhteet, ajan, tilan ja kokemuksen itsestämme, mutta toisella tavalla kuin kehityksen alkuvaiheissa kuviteltiin.” (74) Herman Raivio toteaa Helsingin Sanomien arviossaan hämmentävän paternaalisesti ja sisältökeskeisesti, kuinka hän kaipaa Manuaalilta ”samaa kuin päähenkilöltään, ryhtiä”. Itse jäin toivomaan ergonomian sijaan syvyyttä ja hallitsemattomuutta.

Ääni ja vyöry

Sivumäärältään trilogian runsain teos Prosessi on lajiltaan yhdenillanromaani. Keskeisenä näyttämönä toimii berliiniläisen teknoklubin sisäpiha ja -tila. Klubia ei nimetä, mutta se on helppo tunnistaa teknomekka Berghainiksi, jonne sisäänpääsy tiedetään myyttisen vaikeaksi. Kynnyksen ylittämisestä kasvaa minäkertojalle ”elämää suurempi päämäärä” (s.18). Kihelmöivä jonotus paljastaa paljon luovan luokan statushierarkioista, jotka verhoutuvat vastakulttuurin juhliksi.

Kertoja tiivistää klubilta karsiutumisen vaaran: ”Toisin sanoen meillä oli menetettävänä vain koko uskottavuutemme.” (s. 43) Vastaavasti Manuaalissa prekariaattiin kuuluva minäkertoja on ylihintaisen mutta hyväsijaintisen vuokra-asuntonsa ”taloudellinen panttivanki, joskin halukas sellainen” (s. 31). Prosessissa kertoja uskoo Berghainin sisäänpääsykriteerien oikeudenmukaisuuteen, koska varallisuus ei vie jonon ohi: ”Ainoa vaurauden muoto, joka antoi turvaa, oli oma henkilökohtainen tyylitaju” (s. 29). Jonottajat päätyvät tietämättään vahvistamaan samaa logiikkaa, joka määrittää CV-käytäntöön sidottua työelämää; sisäänpääsystä tulee osa henkilökohtaista culture vitaeta.

Prosessiin kietoutuu runsaasti raskaan sarjan kulttuuriviittauksia. Klubin portti kulttimaineikkaine vartijoineen vertautuu sitaattitasoa myöten Danten Jumalaisen näytelmän kiirastuleen. Italialaiseeposta kuvaavia Gustave Dorén puupiirroksia on ripoteltu omille sivuilleen, mutta mustanpuhuvista piirroksista näkyvät lähinnä juonteet. Romaanin kannen musta monoliitti rinnastaa Berghainin hakemattakin Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001:n (1969) tähtienväliseen talismaaniin.

Monoliitin sydämessä Prosessi luo huumaavaa äänten poetiikkaa ja teknon kokokehollista äänimaisemaa. Synesteettisissä kuvissa kertojan kuuloaisti esimerkiksi kiitää ”kummitusjunassa, jonka raiteet haarautuivat infraäänen syvyyksiin ja ultraäänen korkeuksiin” (s. 94). Ei ihme, että Prosessin säveltaidetta ja binauraalista ääntä hyödyntävä äänikirjaversio on myös poikkeuksellisen kunnianhimoinen. Myös Manuaalin äänikirja on tekstiä täydentävä teos, ei vaihtoehto. Maunuksela on myös kirjoittanut siitä yhdessä säveltäjä Walter Sallisen kanssa ”graafisen partituurin”.

Minäkertojan älyllinen yläpositio tuntuu välillä samankaltaiselta riipalta kuin Iida-Sofia Hirvosen muuten taidokkaassa bile-esseeromaanissa Radalla (2022). Esseeproosa ja ensimmäisen persoonan tunnustuksellisuus syövät toistensa ilmatilaa. Prosessin pisimmät esseistiset jaksot eivät aina motivoidu toivotusti. Tanssilattian kiihkeässä preesensissä kertoja ilmoittaa ajattelevansa esimerkiksi orjaplantaaseja ja Detroit-teknon historiaa. Seuraa seikkaperäisesti selittäviä tietoiskuja, jotka nakertavat muuten bassontehokasta rakennetta. Päästäni kuuluu ”Stop making sense”, kuten Talking Headsin hypnoottisesti hytkynyt David Byrne laulahti.

Esseeproosa ja ensimmäisen persoonan tunnustuksellisuus syövät toistensa ilmatilaa.

Berghainissa jokainen bailaa omassa keskipisteessään, jonka ero katoamispisteeseen hämärtyy. Vallitsee ”kaikkien tanssi kaikkia vastaan” (s. 171) Maailmanlopun tamppaaminen johtaa mieleeni Sini Silverin runoteoksen Haisee kaikkia tuoksuja (2023), jonka anarkistissa raunioreiveissä runokuvien toistonopeus on väännetty kakkoselle. Prosessi kuvaa lyyrisellä vetävyydellä teknon alkuvoimaista sitoutumista rytmin pelkkyyteen. Tanssijassa tapahtuu ”puhtaaseen intensiteettiin kytkeytyminen”, joka on myös ”taiteen ensimmäinen ja ehkä ainoa tehtävä” (s. 102).

Lopulta tanssilattia pirstoutuu läpimilitarisoituneen ajan kuvaksi: ”Tanssiminen klubin äänentoiston tahdissa oli lähin vertauspiste sodalle elämässäni. Lujaa kaiuttimista ajettu ääni sai kehon toimimaan refleksien varassa ja purkamaan vaistomaisen pakenemisreaktion tanssiin.” (s. 107.) Kun Manuaali hahmotteli digitaalisuuteen kahlitun eläimen pyristelyä, Prosessi puntaroi kuluttajasubjektin oikeutta nautintoon. Kertoja huomioi kylmäävästi, kuinka hänelle rakkaan teknon vaatima ääniteknologia pohjautuu sotateollisuuden innovaatioihin: ”Sotatarvikkeiden valmistamisesta vain siirryttiin kulutushyödykkeiden massatuotantoon ja suurvallat alkoivat kilpailla unelmilla.” (s. 108)

Monipäiväisten bileiden jälkeen kerronta hypähtää Avaruusseikkailu 2001:n kuuluisan leikkauksen tavoin vuosimiljardien päähän. Prosessin kerronta häivyttää ihmissubjektin ja ruotii kallioperän loputtoman pitkiä kehitysprosesseja hengästyttävän polveilevin virkkein. Maankuori tanssii todella.

Trilogian kerronnallisiin pyörteisiin sekoittuu toistuvasti ja uuskerronnalle tyypillisesti metafiktiivisiä raapaleita, joissa kirjoittaminen tehdään näkyväksi materiaalisena tekona. Prosessissa syanobakteerien, meren ja malmipitoisten kallioiden historia pysähtyy ruostumattomaan teräkseen, josta valmistetulla tietokoneella kertoja kirjoittaa käsillä olevaa romaania. Kirjoittaminenkin on nimenomaan prosessi, joka ”katoaa lopputuotteeseen” (s. 283).

Manuaali ja Prosessi ponnistavat uusmaterialistisesta ajattelusta, joka korostaa luonnon ja aineen ihmisestä riippumatonta alkuperää. Prosessi huomioi, kuinka globaalikapitalismi ”pyyhkii näkyvistä raudan pitkän esihistorian: historia alkaa ja muistaminen lakkaa, kuin vuosisatojen aikana huippuunsa kehitetyn tekniikan avulla kaikilta ominaisuuksiltaan standardisoitu ja optimoitu teräs todistaisi ihmisen kyvystä aloittaa luominen uudelleen tyhjästä. ” (s. 270.)

Kerrosten ja aikatasojen laajuudessaan kerronta kurottaa ihmisen rikkoman luontosuhteen ohi, kohti kysyvää kosmossuhdetta. Manuaalin kertoja kuvittelee tulevaisuuden, kuinka arkiahdistusta aiheuttaneen ”värisuihkutulostimen viimeiset kiteiksi jäätyneet mustepisarat varisevat mustaan aukkoon yhdessä emotähtensä kanssa” (s. 169).

Täydellisiä aavistuksia

Manuaalin ja Prosessin kritiikit huomioivat oikeutetusti Maunukselan kiinnostavuuden esseeprosaistina. Trilogian päättävän Epifanian kriittinen vastaanotto on kuitenkin toistaiseksi jäänyt oudon hiljaiseksi. Toivon, ettei kyse ole jonkinlaisesta tulkinnan ylivallasta; tuorein teos ei näet kohdenna aikalaisdiagnoosiin yhtä seksikkäin teemoin kuin kaksi edellistä. Epifanian lyyristä esseetä ja kuviteltua yhdistelevä dramaturgia nojaa kertomuksellisuuden sijaan runolliseen vapauteen.

Kullanpunaisen rajaama, vanhahtavalla tavalla hivelevän kaunis kansi – kopio Gerard Davidin maalauksesta Lepo pakomatkalla Egyptiin (n. 1520) – johdattelee lukijan taiteen turvapaikkoihin. Kerronnan hengähdystaukoina toimivat mustavalkokuvat 1400-luvun Visconti-Sforza tarot-pakan korteista, joiden värit uutettiin arvokkaista kivilajeista. Minäkertojasta on tullut vanhempi. Teos kuvaa lasta väläyksin, joiden proosarunollinen kauneus koskettaa: ”Kuin maito täyttäisi hänet hiljalleen silmiin asti, hitaus ottaa ruumiin valtaansa, oikaisee pellon yli lumisokeuteen.” (s. 21)

Moniaineksinen teos sekoittaa arkitasoon renessanssiajan taiteilijoiden muistiinpanojen, Raamatun sitaattien, Goethen väritutkimusten, numeroitujen aforismien ja korukivien väriopin kaltaista aineistoa. Fragmentit toimivat kirjallisina tarot-kortteina, jotka heijastavat minäkertojan elämään ”[t]äydellisen aavistuksen” (s. 29).

Maunukselan trilogian lattealta kalskahtavan normaalibiografinen kaari (lue: seksi– ja teknohurjastelua pitkin seesteiseen vanhemmuuteen) on silkkaa pintaa. Epifanian nimensä mukainen ilmestyksenomaisuus viittaa minäkokemuksen häilymiseen, materian toisinnäkemiseen ja mystiikkaan. Prosessin ääni- ja magmavyöry vaihtuu silmän syvälliseen uteliaisuuteen: ”Katseen kaukaisuudessa jokainen kosketus ja silmänmunan liike opiskelee ääriviivoillaan olemassaolon muotoa.” (s. 32)

juuri aiempien osien valossa Epifania yllättää kuin odottamaton katse

Epifania jatkaa myös bataillelaista tuhlauksen teemaa, mutta toteuttaa sen kirkkaammin: ”Valo on edellytys elämälle, ja samalla se on vain eräs hukkaan heittämisen muodoista” (s. 13). Trilogian aiemmissa osissa minäkertojan toimijuus roikkui ekstaattisten kokemusten varassa. Epifania muistuttaa Marcel Proustin maksiimista, kuinka tarvitsemme uusien maisemien sijaan uudet silmät. Kuten Maunuksela kirjoittaa: ”Ilmeistä on vain ihmeellinen” (s. 18).

Fragmenttien välisten yhteyksien ajoittainen läpitunkemattomuus yhdistyy valkoisen tilan valoon ja kuvalliseen ilmaisuun, kuin kertojan ihailemassa lapislatsuli-korukivessä. Epifanian kielessä tasapainoilevat viehättävästi lyyrinen vilpittömyys, ruumiillisuus ja salaperäinen tunnustuksellisuus, mikä muistuttaa Maria Matinmikon runoesseistiikasta: ”Päivän suhiseva kirkkaus, vuori ilmaa, kämmenillä hartioihin painetun huimauksen paino. Depression sypressi.” (s. 66.) Teknokapitalismin ikeen ulottumattomissa kuvittelukyky kukkii. Kasvit ja mineraalitkin voivat uneksia olemisen ehtoja: ”Kuiskien ja mutisten ne uskovat meille maailmamme, hauraan ja monimutkaisen mekaniikan” (24).

Koko trilogian tavoin triptyykkinä avautuvan Epifanian kolmas ja viimeinen osio ”Kirjeitä piiritetystä kaupungista” iskee ilmestysten jälkeistä silmää keskiaikaisille käsikirjoituksille. Fragmentit esittäytyvät löydettyinä kuin Antti Salmisen maagisfilosofisessa Olosuhteet-trilogiassa. Anne Carsonin fiktion tavoin arvoituksellisia lyhytproosapaloja sitoo kirjoitustyön, lapsiperhearjen ja arkkitehtuurin pohdinta sekä yksisuuntainen kirjemuoto. Jälkimmäinen vertautuu myös Leena Krohnin pienoisromaaniin Tainaron (1985) tai Chris Markerin essee-elokuvaan Sans Soleil (1983).

”Piiritetty kaupunki” voisi viitata esimerkiksi Firenzeen ja Venetsiaan, mutta myös kotiutumisen uhkiin ja mahdollisuuksiin. Kirjeiden vastaanottajia ovat esimerkiksi ”Suojelija”, ”Kirjoittava ystävä” ja ”Kauneuden palvelijoiden loosi”. Ihannelukijoiden kanssa voi jakaa kokemuksen jatkuvasta kysymyksessä elämisestä: ”Höyhenen merkitys ei vakiinnu, vaan kelluu.” (s. 152) ”Viimeinen kirje sanoille” on avaamaton taideteoksen tavoin. Epifania rinnastaa lapsen syntymän teoksellisuuden uudelleenkuvitteluun, kuten Matinmikon hybridihelmi SIIS NIIN, suuri ihmetys (2025).

Manuaali ja Prosessi näyttäytyvät vaikuttavina mutta yksitotisina ruumiinavauspäiväkirjoina myöhäiskapitalistista prosesseista, joiden toimintalogiikka periytyy Danten helvetistä. Samalla juuri aiempien osien valossa Epifania yllättää kuin odottamaton katse. Trilogian päätösosasta syntyy vaikutelma eräänlaisesta kirjallisesta paratiisista Jumalaisen näytelmän kolmiosaisen rakenteen hengessä. Tunnen lukiessani oudonkaunista toiveikkuutta, ”jonka lepattaessa tuntee kävelevänsä pienen valkoisen liekin sisällä” (s. 116).

Trilogian lukukokemuksen jälkeen jään jostain syystä ajattelemaan pisaraa. Selailen Maunukselan varsin selailtavia mosaiikkeja: mainintoja ei ole motiiviksi asti, mutta ne erottuvat mittakaavoillaan. Prosessissa kertoja nauttii LSD:tä tippapullosta, jonka pisaroihin kätkeytyy tietenkin ”koko maailmankaikkeus” (s. 132). Manuaalin kertoja ihmettelee vesimolekyylin kemiallista alkuperää, joka ”on vanhempaa kuin meidän aurinkomme” (s. 161). Kosmisissa prosesseissa pienimpien merkkien kantovoima on suurin. Epifania lisää kierroksia, kun yhteen sylkipisaraan kätkeytyy salainen nimi, jolle kertoja etsii ”vain ruokoa, jonka kärkeen kastaa särkymätön kuplasi” (s. 125).

Ei ole vielä myöhäistä muistaa, että kaikkea meissä edeltää vesipisara.