Paperijumalat

Anu Kolmosen kolmas romaani kertoo osattomuudesta rehellisesti ja toisinaan raadollisesti, absurdia huumoria säästelemättä. Teoksen kuvaus hyvinvointiyhteiskunnan romahtamisesta tuntuu pelottavan ajankohtaiselta.

Paperijumalien (2026) päähenkilö, keski-ikäinen nainen, on joutunut hylkiön asemaan: hän ei kykene kivuiltaan ja sairauksiltaan enää käymään töissä, mutta ei myöskään saa työkyvyttömän statusta. Yhteiskunnan turvaverkot pettävät kerta toisensa perään niin päähenkilön kuin hänen muistisairaan äitinsä, josta huolehtiminen jää tyttären osaksi.

Anu Kolmonen (s. 1975) on äitinsä omaishoitaja, lapsensa yksinhuoltaja ja monisairas henkilö. Hän päätyi kirjoittamaan kesken pitkällisen työkyvyttömyyseläkeprosessin. Teos on siis ilmeisen omakohtainen ja sitä luonnehditaan kirjan takakannessa ”dokumentaarisfiktiiviseksi”. Näin kuvattu köyhyys ei ole jossain etäällä vaan arkista.

Teoksen kuvaamat asiat ovatkin arkipäivää jatkuvasti kasvavalle osalle suomalaisia ja myös globaalisti. Vastaavia tarinoita voi lukea päivittäin uutisista tai keskustelupalstoilta. Saattaa olla, että monen lukijan lähipiiristä löytyy tällainen kertomus, ellei hän itse ole päähenkilön asemassa.

Faktapohjainen vaikeuksien raportointi voi kirjallisuudessa turruttaa tai kääntyä kurjuuspornoksi. Riskinä on, ettei uutisia kurjuudesta loputtomiin katsottuaan jaksa lukea aiheesta vielä romaaniakin. Huomaan joskus pohtivani, antaako köyhyydestä kirjoittaminen ja uutisointi todella äänen köyhille ihmisille vai muuttuvatko todelliset yhteiskunnalliset ongelmat ulkokohtaiseksi kauhisteluksi.

Kolmonen on kuitenkin sen verran taitavasti kokemuksestaan ammentava kirjoittaja, että selkeimmät sudenkuopat väistetään. Tarinaa seuraa ilolla ja kaunokirjallisuuden keinovalikoima auttaa lähestymään potentiaalisen vaikeaa aihepiiriä kiinnostavasti. Apua turhaan pyytävän ihmisen absurdi tilanne todetaan romaanissa usein hiukan lakoniseen sävyyn.

Tyyli tuntuu naturalistiselta. Toisaalta jokainen Kelan tai vastaavan viraston kanssa tarpeeksi asioinut tietää, että tällainen kommunikointi saa helposti kafkamaisia sävyjä. Todellisuus voi olla niin absurdia, ettei hurjinkaan kirjallinen liioittelu tavoita sen kaikkia kiemuroita. Teoksen nimen paperisilla jumalilla viitataan tietysti rahaan. Yhtä paljon kysymys on hakemusrumbasta ja siitä tuhottomasta paperinpyörittelyn määrästä, johon mitä tahansa palvelua tarvitseva ihminen joutuu vääjäämättä alistumaan.

Todellisuus voi olla niin absurdia, ettei hurjinkaan kirjallinen liioittelu tavoita sen kaikkia kiemuroita.

Välttämättömien palvelujen ja avun epääminen on tehokas keino nöyryyttää avun tarvitsijaa. Läpi teoksen käytetty sinä-muotoinen kerronta etäännyttää kertojaa omasta tilanteestaan ja korostaa outouden määrää.

”-   Minä olen ihan oikeasti hyvin sairas. Ei minusta ole töihin.

Langan päässä tällä kertaa ihan varma huokaus, syvä sellainen.

Hiljaisuus. Päässäsi humahtaa, pyörryttää ihan.

–   Nythän teidän ei kannata vastata noin. Teidän kannattaa vastata, että olen valmis vastaanottamaan työkykyäni vastaavaa kokoaikatyötä, tai olen pakotettu kirjoittamaan kielteisen työvoimapoliittisen lausunnon, joka estää työttömyyskorvauksen maksamisen.” (s.28.)

Kirjassa on paljon tällaista huumoria, joka kasvaa synkistä hetkistä ja kohtuuttomista tilanteista. Romaanissa suorastaan riemastuttava ja osuva oivallus on inhimillistää Tyhjyys isolla T-kirjaimella. Se on muuttanut asumaan päähenkilömme luokse ja kasvaa nopeasti yhdeksi tarinan keskeisistä hahmoista. Joskus Tyhjyydelle annetaan kertojan asema. Toisinaan päähenkilön ja Tyhjyyden ajatukset sekoittuvat tai sulautuvat yhteen.

”Tyhjyys on kehrännyt välillenne uuden ajatuksen; köyhällä ei ole varaa edes häpeään. Voi kuinka kyllästynyt olet näihin loputtomiin pohdintoihin. Tuki turpasi, niin sanoisit Tyhjyydelle, mutta sinulla on käytöstavat. Kuuntelet häntä silmät lautasina, pidät ne väkisin auki ja teeskentelet kiinnostunutta. Nyökkäilet. Esität kuulevasi tuoreita näkökulmia, tällaistapa et olekaan vielä ajatellut, ahaa, miten kiinnostavaa, mietitäänpä hetki yhdessä, vaikka yhtä hyvin Tyhjyyden ajatuksia voisi liikutella vastatuuli, niin, tai myötäinen. Kumpi tahansa.” (s.136.)

Tyhjyyden seurassa

Tyhjyys ei kaikesta tylyydestään huolimatta ole tämän tarinan konna. Oikeastaan se on yksi harvoista päähenkilön jäljellä olevista ystävistä. Erityisen hyytäviä romaanissa ovatkin kohdat, jossa päähenkilön menestyneemmät tuttavat hylkäävät hänet tai syyllistävät häntä elämäntilanteestaan. Näin Kolmonen tarjoaa ruman, mutta todentuntuisen kuvauksen siitä, miten varallisuuserot voivat vaikuttaa ihmissuhteisiin.

Toisin kuin ilkeät ihmiset, Tyhjyys jää päähenkilön seuraksi pidemmäksi aikaa. Meno sen kanssa äityy suorastaan toverilliseksi. Hahmo tekee niin vahvan vaikutuksen, että voisin hyvin kuvitella sen vierailevan kirjailijan muissa teoksissa, uusien henkilöiden luona. Kertoja pohtii, miksei Tyhjyys ole jo häipynyt muualle ja tunnistaa heidän välilleen kehittyneen suhteen.

Vaiheittain päähenkilö tulee siihen vapauttavaan lopputulokseen, ettei hän enää tarvitse yhteiskunnan tai entisten toveriensa hyväksyntää. Hänen elämässään on ystävistä riippumatta jäljellä rakkautta ja perustavalla tavalla tärkeitä ihmissuhteita. On tytär, joka on onnistunut rakentamaan hyvän opiskelijaelämän etäämmällä köyhyydestä ja äiti, joka on yhä läheinen muistiongelmista huolimatta.

Kirjan juonessa palataan päähenkilön lapsuudenkuvauksiin. Niitä hallitsee – kuin sadussa – seitsemän lapsetonta isotätiä, joista kullakin on ollut merkittävä osa sukulaistyttönsä kasvatuksessa. Näiden suhteiden pohjalle rakennettu vahva itsetunto pelastaa päähenkilön vajoamasta pinnan alle. Isotädit tuovat kokonaisuuteen kepeyttä, heidän nimensäkin muistuttavat lorua – Eila, Aila, Leila, Laila, Irja, Erja ja Arja.

Muistisairauksia kuvataan niitäkin kotimaisessa kirjallisuudessa jatkuvasti, mikä heijastaa ison väestönosan vanhenemista. Mieleen tulevat esimerkiksi Hanna Jensenin 940 päivää isäni muistina (2013) tai Riikka Pulkkisen Raja (2010). Nämä tarinat ovat välillä syystä synkkiä. Paperijumalissa dementia ja vanhenevasta vanhemmasta huolehtiminen saavat kuitenkin lempeän humoristisia sävyjä.

Kolmosen käyttämä peräpohjalainen murre on hersyvimmillään keskusteluissa, joita päähenkilö käy nuorena tätiensä ja myöhemmin äitinsä kanssa. Dialogi tekee henkilöhahmoista onnistuneesti tutunoloisia. Äiti on hupaisa, mutta romaani ei tee hänestä karikatyyriä tai persoonatonta sivuhahmoa. Aikuisen lapsen ja vanhemman suhde kipupisteineen ja muutoksineen on esitetty uskottavasti.

”-    Arkkurahathan net pitäs olla ihimiselä säästösä.

Huokaisen, vaikka aihe on jokapäiväinen.

–    Jaa, paljonko pitää arkkurahaa olla?

–    No kymppitonnihan se ois hyvä ainaki.

–    En aio ostaa sinulle kymppitonnin arkkua. Ostan halvimman, sellaisen, joka maatuu äkkiä.

Äiti tuhahtaa ja pudistelee päätään.

–     Niinpä tietenki. Siehän saat panna minut maahan vaikka kenkälaatikosa tai muovitynnyrisä,  jos niin tahot. Miehän en sitten enhän ole siittäkhän valittamasa.” (s. 233–234.)

Kaikkinensa Kolmonen onnistuu käsittelemään viihdyttävästi ja taidokkaasti aihepiirejä, joiden voisi kuvitella olevan ankeaa luettavaa. Kirjasta henkii aito halu kertoa sanataiteen keinoin omista kokemuksista, mutta myös kunnioittaa lukuisia muita järjestelmän pettämiä ihmisiä. Kokonaisuus naurattaa, vaikka välillä nauru kurkkuun juuttuukin.