Sivusta katso ja

Kouluväkivalta ja sen pitkät jälkivaikutukset ovat nykykirjallisuudessa näkyviä, laajasti keskusteltuja ja tunteita herättäviä aiheita. Maiju Pohjolan runoa ja draamaa yhdistävä Sivusta katso ja siirtää huomion niihin näennäisesti ulkopuolisiin seuraajiin, jotka antavat väkivallalle hiljaisen hyväksyntänsä. Tässä kiusaamisnäytelmässä roolit eivät ole selkeitä, pysyviä tai täysin yksilöllisiä.

Viime keväänä Maria Laakso arvioi Kiiltomadossa kolme koulukiusaamista käsittelevää teosta, jotka edustivat kirjallisuuden eri lajeja ja genrejä. Laakson käsittelemissä kirjoissa päähenkilöt olivat joutuneet kiusaamisen kohteiksi. Runoilija ja äidinkielenopettaja Maiju Pohjolan teos Sivusta katso ja ottaa ilmiöön erilaisen näkökulman: se tarkentaa henkilöihin, jotka eivät suoraan osallistu kiusaamiseen mutta ovat kuitenkin sitä mahdollistamassa – sivustakatsojiin, niin sanottuihin hiljaisiin hyväksyjiin. Kyse on paitsi henkisestä myös fyysisestä väkivallasta, joka kärjistyy yhä vain raaemmaksi.

Hiljaisten hyväksyjien roolia leimaa se, että heitä on tyypillisesti hurjasti enemmän kuin kiusaajia, kiusattuja tai kiusatun puolustajia. Niinpä Sivusta katso ja lähestyy aihetta useamman puhujan näkökulmasta. Runokokoelman alaotsikko onkin polyfoninen koulukuvaelma. Polyfonisuus puhunnassa tai kerronnassa viittaa kielen ja näkökulmien moniäänisyyteen.

Roolijako

“Kuvaelma” taas tarkoittaa yleensä lyhyttä koulunäytelmää. Näytelmää ja runoteosta sekoittava teos painottaa henkilöiden erilaisia rooleja kiusaamistapauksissa ja tuo näin esiin, kuinka kiusaamisessa toistuvat yleensä tietyt kaavat ja henkilöasetelmat – tavallaan voi siis sanoa, että tämä draama ei kuvaa yksittäistapausta. Teos käyttää eräänlaista röntgenkatsetekniikkaa: kaikki vuorosanat ovat henkilöiden päänsisäistä yksinpuhelua jossakin tietyssä tilanteessa. Henkilöt eivät keskustele toistensa kanssa, vaikka puheenvuorot vaihtuvatkin. Ratkaisu on tehokas, sillä se osoittaa erityisen selvästi, että kukaan roolihahmoista ei tosiasiassa ole tilanteen ulkopuolella.

Aivan teoksen alussa jaetaan roolit: roolitussivulla on yhdistelytehtävä ja tehtävänanto: ’’Yhdistä oikein tai väärin. Tai mieti vielä.’’ (s. 5.) Sivulla on henkilöiden nimien lisäksi erilaisia rooleja, kuten ’’kiusaaja’’, ’’kiusattu’’, ’’apuri’’ tai ’’puolustaja’’. ’’Oikein tai väärin’’ saa myös pohtimaan kunkin hahmon toimintaa eettisestä näkökulmasta. Nostalginen tehtävätyyppi – miltei tunnen pyyhekuminpurut ja iäisyys sitten lakatun pulpetinkannen kämmenieni alla ja maistan järsityn lyijykynän. Samaan skeemaan pystyn helposti yhdistämään pulpettiin kaiverretun tekstin, jossa sanotaan, että henkilö x on homo, huora tai jotain muuta solvaukseksi tarkoitettua.

Runoteos ei ole luetunymmärtämisharjoitus perinteisessä mielessä, mutta yhdistelytehtävä saa orientoitumaan tekstiin hieman siihen tapaan. Lisäys ’’mieti vielä’’ ehkä alleviivaa liikaakin sitä, että tiettyä roolia on vaikeaa tai mahdotonta yhdistää yksiselitteisesti yhteen henkilöhahmoon.

Alun tehtävänanto luo autenttisen kouluympäristön tuntua, mutta mielenkiintoisempi on silti kysymys siitä, miten eri henkilöt suhtautuvat kiusaamiseen. Tai vielä tarkemmin, kuten takakannen hieman oppikirjamaisesti muotoiltu kysymys esittää: ’’miten väkivalta mahdollistuu sitä periaatteessa vastustavien silmien alla?’’

Sivustakatsojien kirjo

Pohjolan runonäytelmä rakentuu kolmesta näytöksestä ja yhdeksästä kohtauksesta, joista useimmat sijoittuvat kouluympäristöön, kuten oppitunneille tai koulun käytävälle. Välillä seuraa ote jonkin henkilöhahmon päiväkirjasta. Lisäksi kohtausten väleissä on runoja, joista muodostuu teokseen ikään kuin ulkopuolinen kertojanääni. Näin monipuolisten tekstilajien jäljittely tarjoaa mahdollisuuden myös monenlaisten runokeinojen käyttöön.

Erilaisia puhetilanteita ja puhujia korostavan Sivusta katso jan voi määritellä myös roolirunoudeksi, jossa puhuja ikään kuin näyttelee tiettyä, usein nimettyäkin, hahmoa. Kukin teoksen hahmoista on ilahduttavan selkeästi oma persoonansa, mikä heijastuu myös puhetavasta. On Peetsi, eräänlainen peesi, joka kieltää tapahtuvan ja puolustelee omaa käytöstään. Kiusattuun viitataan haukkumanimellä npc, joka viittaa sanoihin non-playable character. Pelitermistöstä vohkittu termi tarkoittaa henkilöä, joka ei osaa tai halua tehdä itse omia valintojaan vaan on muiden mielipiteiden ja näkemysten vietävissä, ikään kuin pelaa autopilotilla. Ironia piilee siinä, että kiusaamista sivusta seuraavia voi hyvällä syyllä itse pitää tällaisina henkilöinä.

On herkkä ja runollista kieltä käyttävä Hämis, joka vaikuttaa myös syrjityltä ja paikoin samastuu kiusattuun, niin että kerran teoksen alussa uskaltautuu puolustamaan kiusattua:

jokin pakottaa sanoja väliin

antakaa sen  sinun pitäisi kavahtaa kuin minä

kun minä  jo  tämän ainoan kerran

olla!  pystyn tähän hyvään vaikka kuinka

pahaan pystyisin (s. 21)

Hämis kuitenkin pelkää joutuvansa itse kiusatuksi, ja mitä luultavimmin lakkaa puuttumasta tilanteeseen siksi: ’’onko pahinta jäädä kiinni hyvänteosta’’ (s. 22). Hämistä kiusoitellaan jo siitä, että kiusatun tulkitaan olevan häneen ihastunut. Ja vaikka Hämis tahtoo puolustaa kiusattua, hän ei tahdo tämän takertuvan itseensä vaan käyttäytyy ikään kuin kiusatun asema luokassa olisi tarttuva tauti:

kympin matikalla et osaa laskea

aikaasi upota upottamatta

ystävällisyys ≠ ystävyys + sillä

tai kaksi hylkyä tee laivuetta (s. 36)

Jonkinlaista syyllisyyttä ja empatiaa kiusattua kohtaan kokee Eimi (’’ei me’’?), jonka ajatukset ovat usein kiinni siinä, miten hänet nähdään ulkoapäin. Eimin ilmaisu muistuttaa pikaviestinkieltä vähine välimerkkeineen ja runsaine partikkeleineen: ’’siis kunnon kusipäitä / mä en ikinä sanois niin’’ (s. 20), ’’en vaan tajuu / / ne siis oikeesti roikotti sitä siinä / niin et se alkoi ihan kakoa / jotain limaaki kai ihan kauheeta’’ (s. 71).

Eimin suhde kiusaajiin (ja näin myös kiusaamiseen) on ambivalentti: hän on huolissaan asemastaan luokassa, hänen hahmossaan näkyy jokaisen nuoren syvästi inhimillinen tarve tulla hyväksytyksi, vaikka on epävarma myös itsestään. Eimi pitää kiusaajien tekoja väärinä, mutta pohtii samalla, millaista olisi päästä heidän joukkoonsa: ’’vaikka ois mustakin joskus kiva päästä näkemään / onko niillä oikeesti parempi meno / jos oiskin mukana siellä’’ (s. 21). Hän on hiukan ihastunut kiusaajaan, vaikka pitää tätä ’’molopäänä’’ (s. 23). Moni lukija voinee tunnistaa hahmossa omia kouluvuosien kokemuksiaan ja pohdintojaan siitä, millaisia viikonloppuja luokan suosituimmat pahikset viettävät. Jos sitten kerran tai pari pääsi heidän seuraansa, oli tietenkin itsellä erittäin viileä olo, kun sai heiltä koulussa positiivista huomiota.

Kukin teoksen hahmoista on ilahduttavan selkeästi oma persoonansa, mikä heijastuu myös puhetavasta.

Kiinnostavin hahmoista on Näkelä, jota voi ajatella ns. terävänä oppilaana. Hän analysoi opettajia ja kanssaoppilaita tarkkanäköisesti, mistä nimikin, otaksun. Näkelän tarkkuutta muihin verrattuna korostaa se, että hän on hahmoista ainoa, jonka repliikit on kirjoitettu kokonaisilla virkkeillä. Hahmon asenne on ylimielinen kiusaajia kohtaan. Hän pitää heitä lapsellisina ja ärsyttävinä urpoina, mutta syyllistää kiusattua tilanteesta ja kutsuu ’’Nassukaksi’’. Toisinaan Näkelänkin katseessa välähtää silti myötätunnon säde: ’’Mä yritän joskus varoittaa Nassukkaa ajatuksen voimalla, ihan nopeella katseella’’ (s. 61).

Näkelästä huokuu pelko siitä, että näyttäisi muiden silmissä hikipingolta – kuten muutkin, hän mitä luultavimmin projisoi tätä pelkoaan juuri luokan hylkiöön, mistä kertoo myös hänen käyttämänsä pilkkanimi. Näkelä yrittää pysytellä tilanteesta mahdollisimman kaukana: ’’Takarivissä taas ihme öyhkintää, naureskelua. En kuule mitä mutta arvaan kenelle.’’ (s. 20.) Hahmon moniselitteinen aggressio näkyy esimerkiksi tympääntymisenä kouluun ja sen ihmisiin opettajia myöten. Turhautunut sisäinen puhe vihjaa ahdistuksesta, jonka taustalla on luultavasti useita syitä poissaolevista vanhemmista lähtien. Kiusaaminen vaikuttaa voimakkaasti myös Näkelään, ja epämääräinen ahdistus pukeutuu aggressioksi: ’’VOITTEKO NYT JUMALAUTA OLLA HILJAA TAI KEKSIÄ EDES JOTAIN UUTTA PASKAA’’ (s. 52). Hieman Peetsin tapaan hän toteaa teoksen epilogissa defensiivisesti: ’’[e]n tehnyt väärin’’ ja ’’[e]n tehnyt mitään’’ (s. 14).

Olen lukevinani Näkelän hahmosta nuoren mieheksi sukupuolitetun turhautuneisuutta ja paineita olla vanhan kansan sanoin kova jätkä, vaikka teoksessa ei suoraan viitatakaan hahmon sukupuoleen. Yksi vihje siitä voi olla hahmon karkea tapa puhua tytöistä. Kuten Anniina Nirhamo kirjoittaa arviossaan Henna Helmi Heinosen nuortenkirjasta En voi puhuu nyt (2025): ’’Monilla ei ole sanoja tunteilleen tai kykyä tunnistaa ja eritellä niitä esimerkiksi siksi, että poikia ei tyypillisesti ole kasvatettu siihen samalla tavalla kuin tyttöjä. Siten päällimmäiseksi nousee vitutus.’’

’’Että tuolit olis voinu olla toisinkin’’

Luokkahuoneen tuoleista kehkeytyy runonäytelmän jänniteitä rakentava motiivi, joka toistuu erityisesti erityisesti Näkelän puhunnassa. Teoksen alkupuolella Näkelä alkaa pohtia muovituolia, jolla istuu. Hän miettii, mitä tapahtuisi, jos sen paiskaisi läpi ikkunan (s. 36). Pohdinta tuolista jatkuu koko teoksen ajan ja jää osin moniselitteiseksi. Ymmärrän sen kuitenkin liittyvän yleiseen turhautumiseen, joka ilmenee vihan tunteena – sekä tietenkin kouluväkivaltaan.

Mutta jos se meniskin siitä läpi? Sopivassa kulmassa, oikein raivolla? Tulis hetken helinää. (s. 74.)

Mutta jotenkin ulos lennettyään se lakkais olemasta tuoli. Selällään siinä nurmella. Niinku väärinkäytettynä, välineenä. (s. 75.)

Väkivaltaa ei kuvata teoksessa aivan suoraan, vaan se heijastuu nuorten ajatuksista, parenteeseista ja ulkopuolisen kertojan vihjeistä, mikä on toimiva ratkaisu. Teot käyvät aina vain raaemmiksi ja lopulta näytelmä saavuttaa aristoteelisen huippukohtansa. Teksti antaa ymmärtää, että kiusattu on loukkaantunut vakavasti tai peräti kuollut.

Ulkopuolisen kertojan tapahtumia yhteenvetävä, tunteisiin käyvä puhunta muistuttaa antiikin tragedioiden kuoro-osuuksia:

Olivatko naakat paikalla jo silloin, vai löysivätkö vasta

kellojen soitua suuhun jääneet sivut

piirrokset karttojen sisäpuolilla

mustat marginaalit (s. 79)

Pohjolan aihevetoinen teos piirtää todentuntuista kuvaa kiusaamiskierteen pysäyttämisen hankaluudesta. Esimerkiksi 2024 Turun yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan noin 25 prosenttia kiusaamistapauksista ei ratkea, vaikka aikuiset puuttuvat tilanteeseen. Luku on karmaisevan suuri.

Sivusta katso ja kuvaa erinomaisesti sitä, kuinka monimutkainen ilmiö kiusaaminen on. Kyseessä on valtapeli, kuten teoksen pelisanastokin vihjaa. Niinpä kiusaaminen nojaa tiukasti nuorten välisiin hierarkioihin, joissa pätevät eri lainalaisuudet kuin koulun ja aikuisten ylhäältä käsin määräämissä säännöissä. Tämän vuoksi aikuisten voi olla hankala pysäyttää kierrettä, vaikka se on heidän velvollisuutensa, ja he sitä yrittäisivätkin. Monet eivät tietenkään edes yritä – myös Sivusta katso jassa kuvataan, kuinka suuri osa aikuisista katsoo muualle, kunnes ei enää voi.

Kaikki teoksen nuoret pelkäävät joutuvansa itse noloon valoon kiusaajien silmissä ja pahimmillaan joutuvansa itse kiusatuksi. Kuten Peetsi asian ilmaisee: ’’Ehkä mä oon luokan lyhyin poika mut en enää mikään keskonen. Sellaista lisänimeä en kaipaa.’’ (s. 64.) Girardilaisittain tulkittuna yhteisö löytää ja tuhoaa syntipukkinsa, johon projisoidaan jokaisen pelko omasta heikosta asemasta luokan hierarkiassa. Tuoli paiskataan ikkunan läpi. Kaikki henkilöhahmot tarvitsisivat aikuisen (ja vertaisten) myötätuntoista ja rohkaisevaa katsetta.

Draamallista runoutta, runollista draamaa

Tekijän äidinkielenopettajuus näkyy henkilöiden sisäisen maailman uskottavan tuntuisessa kuvauksessa. Nuorten kieltä ei yritetä matkia liikaa, mutta kuitenkin hieman – juuri sen verran, että teoksen voi kuvitella sopivan sekä nuorille että aikuisille, eikä se tuo mieleen ’’how do you do, fellow kids’’ -meemiä.

Myös niiden, jotka eivät juuri lue runoutta voi olla kohtuullisen helppo lähestyä aihevetoista Sivusta katso jaa, jonka kieli on melko simppeliä. Tämä on samaan aikaan sekä kirjan vahvuus että heikkous: ilmaisu on väliinsä hiukan yllätyksetöntä, ja runoudeksi kieli toisinaan kömpelöä rytmiltään: ’’[n]aurat helpottuneena, jos et itse ole se vitsi / ja jos olet, naurat kuitenkin’’ (s. 17).

Kielellisesti kohosteisimmissa kohdissa teos on juuri runoutena parhaimmillaan, esimerkiksi kohtauksia edeltävissä parenteeseissa, joissa hyödynnetään ja poetisoidaan kekseliäästi eri tekstilajeja. Erilaisten luiden nimiä luetellaan – myös anagrammeina – ja väkivaltaa kuvataan epäsuorasti mutta silti karmaisevan vaikuttavasti:

Monet toistorakenteet toimivat hyvin, seuraavassa ikään kuin kiusatun äänenä: ’’kaikki valokeilat yhteen pimeään ja kaikki / katsovat. Kukaan ei kuule ja kaikki katsovat ja /  kukaan ei’’ (s. 18.) Toisto saa kiusatun ahdistuksen tuntumaan vielä todemmalta, muoto tukee sisältöä.

Sivusta katso ja tuntuu hiukan kiinnostavammalta, jos sitä lähestyy ennemmin lyyrisenä näytelmänä näytelmämäisen runoteoksen sijaan.

En tahtoisi lietsoa käsitystä, jonka mukaan on olemassa erikseen sisältö- ja ilmaisukeskeistä runoutta. Runoudessa kielelliset keinot kuitenkin korostuvat, ja ehkä siksi Sivusta katso ja tuntuu hiukan kiinnostavammalta, jos sitä lähestyy ennemmin lyyrisenä näytelmänä näytelmämäisen runoteoksen sijaan. Esimerkiksi Henriikka Tavin klassikko Esim. Esa (2007) viittaa sekin usein koululaismiljööseen, hyödyntää useita erilaisia tekstilajeja ja on kielellisiltä keinoiltaan tavattoman rikas.

Sattuvasti myös toinen keväällä 2026 julkaistu runokokoelma, Kaija Rantakarin Hovi ottaa vaikutteita draaman lajityypistä. Sen ainoana puhujana on teoksen päähenkilö. Monologi mahdollistaa hauskan liioittelun ja paisuttelun, Hovin sadunomaisen maailman. Sivusta katso ja taas luo vaikutelman, että aihetta halutaan tarkastella mahdollisimman todenmukaisesti, ja siksi moniäänisyys toimii hyvin.

Sivusta katso jan suurimmat vahvuudet ovat erityisesti teoksen kiinnostavassa ja toimivassa rakenteessa, monipuolisessa teemojen käsittelyssä ja henkilöhahmojen uskottavuudessa. Olisin utelias näkemään, millainen näytelmäsovitus Sivusta katso jasta syntyisi. Enkä suinkaan panisi pahakseni, jos runoteos vielä tuotaisiin luokkiinkin asti.