Pietarsaari, jota kukaan ei halua; Peto; Lellikki

Arviossa kolme kaunokirjallista tutkielmaa kiusaamisesta ja väkivallasta. Teemoihin on tartuttu hiljattain niin sarjakuvassa, runoudessa kuin proosassakin.

Iida Rauman kiusaamisteemainen romaani Hävitys (Siltala 2022) herätti ilmestyessään runsaasti yhteiskunnallista keskustelua kiusaamisesta; äärimmäisestä ja väkivaltaisesta kiusaamisesta, joka kuitenkin on arkista ja tavallista. Rauman romaani järkytti ja kosketti paljastaessaan armotta kiusaamisen mahdollistavat mekanismit ja rakenteet erityisesti koulussa. Romaani ei kuitenkaan pysähtynyt koulumaailman kritiikkiin vaan osoitti myös yhtäläisyydet aikuisten maailman väkivaltaisten hierarkioiden ja koulumaailman valtahierarkioiden välillä. Kiusaaminen ei rajoitu kouluun vaan on osa laajaa ja ylihistoriallista väkivallan kulttuuria.  

Vuosina 2024 ja 2025 teeman kaunokirjallinen käsittely jatkui kiinnostavasti keskenään varsin erilaisissa lajeissa. Tässä arviossa tarkastelen rinnakkain kolmea teemaa kehittelevää teosta: sarjakuvaromaania, nuortenromaania ja runoteosta.  

Juliana Hyrrin sarjakuvaromaani Lellikki (2025) on kaunis ja varmaotteinen lapsuudenkuvaus tytöstä, joka elää koulun, kaveripiirin ja vanhempien muodostamien valtaverkostojen keskellä. Tyttö havainnoi tarkasti syntyviä ja uudelleenmuokkautuvia nokkimisjärjestyksiä ja ajautuu usein sosiaalisten valtakeskittymien katveeseen. Kirja rakentuu episodimaisesti, mutta episodit kietoutuvat vahvan temaattisesti yhteen tytön kokeman ulkopuolisuuden ja ulossulkemisen ympärille.  

Rosanna Fellmanin Pietarsaari, jota kukaan ei halua (Det Jakobstad ingen vill ha, 2024, suom. Jaana Nikula 2025) on runoteos, jota kustantajan sivuilla luonnehditaan osuvasti ”sosiaalirealismiksi”. Teoksessa aikuinen runonkirjoittaja palaa taakse jääneelle kotiseudulleen Pietarsaareen. Aikatasot limittyvät, ja lapsuuden ja nuoruuden karut kokemukset palaavat mieleen. Runojen puhuja on samaan aikaan lapsi, nuori ja aikuinen:  

Olen vieläkin mieleltäni lapsi 

joka elää menneisyydessä 

jota ei enää ole muualla kuin muistoissani (s. 86) 

Runon puhuja on todistanut ja kokenut monenlaista kärsimystä: kiusaamista, seksuaalista väkivaltaa, kieleen ja murteeseen liittyvää vähättelyä, holtitonta päihteiden käyttöä, aikuisten lapsiin ja nuoriin kohdistamaa välinpitämättömyyttä ja pienen paikkakunnan alati ahnaina juoruja jauhavat suut. Pietarsaari tuskin on ottamassa teoksesta sitaatteja kaupunkibrändäykseensä.  

Olen lukenut Fellmanin teoksen alkukielellä, mutta keskityn suomenkielisenä tässä arviossa Jaana Nikulan mainioon suomennokseen. Alkukielinen teoskin on saanut osakseen kriitikoiden huomiota ja voittanut Svenska Ylen kirjallisuuspalkinnon vuonna 2024.  

Sanna Iston Peto (2025) on nuortenromaani, jonka päähenkilö Pixi on muuttanut pieneltä paikkakunnalta suureen kaupunkiin lukioon. Irtioton taustalla on ollut kiusaamista, mutta uusi koulukaan ei osoittaudu onnelaksi. Pixi havaitsee nopeasti, että koulussa valtaa käyttelevä kovisten jengi kiusaa luokkakaveri Johannesta. Romaanissa on mukana fantasiaelementtejä, kun piirtämistä harrastavan Pixin eläingraffitit karkaavat seiniltä elämään omaa elämäänsä. 

Omakohtaisia kiusaamiskokemuksia 

Lellikki ja Pietarsaari, jota kukaan ei halua ovat ainakin osittain omakohtaisia ja todellisiin kokemuksiin perustuvia. Lellikki paljastaa todellisuussuhteensa kirjan esilehdellä, jolla sanotaan: ”Tämän teoksen tapahtumia, kokemuksia ja havaintoja on syytä pitää tosina, joskaan ei dokumentaarisina. Tilanteita, muistoja ja henkilöitä on yhdistelty, uudelleenjärjestelty ja tulkittu vapaasti. Totuus on niissä kohdissa, joissa sillä on merkitystä.” (esilehti, ei sivunumeroa). Muotoilu on kaunis ja teoksen poetiikkaan nähden uskottava. Merkitykselliset kohdat tuntuvat tosilta, vaikka kaikki yksityiskohdat eivät täsmäisi.  

Mukana Lellikissä on myös vertauskuvallisia elementtejä, jotka vieraannuttavat omaelämäkerrallisuudesta. Esimerkiksi monissa kohden kuvissa luikertaa käärme, joka raamatullisena symbolina muistuttaa kipeistä säröistä lapsuuden paratiisissa. Lapsuus ei ole idylli, vaikka sitä sellaisena usein nostalgisesti ajatellaankin. Lapsuus on Lellikin kuvaamana kaunista mutta raakaa aikaa, jonka keskellä lapset selviytyvät kuka mitenkin.  

Pietarsaari, jota kukaan ei halua synnyttää teoksen varsinaisessa maailmassa todellisuusvaikutelman Lellikkiä hienovaraisemmin, mutta teoksen tyyli luo kyllä vahvan vaikutelman autenttisesta muistelemisesta. Runon puhujakin on monessa runossa Sanna, joka on todellisen runoilijan etunimen osa. Kirjailija Fellman on kotoisin Pietarsaaresta, ja tämä fakta kerrotaan avoimesti teoksen takakannessa. Näin kirjailijan taustasta tulee vahva lukuohje, joka kutsuu lukemaan teosta ainakin jossain määrin omaelämäkerrallisena.  

Itse teoksia arvioidessa todellisuussuhteella ei tietenkään ole sinänsä väliä. Kiusaamisteeman käsittelyssä omakohtaisuus voi kuitenkin olla lukijoille tärkeää synnyttäessään kokemuksen mahdollisesta kaltaisuudesta ja aidosti koetusta. Myös puhdasverinen fiktio, Iston Peto, kuvaa kiusaamista koskettavasti ja uskottavasti.  

Keskeltä tapahtumia ja ajallisesti etäältä 

Kiusaamisteeman käsittelyssä aikatasot korostuvat. Teos on varsin erilainen silloin, kun se kerrotaan keskeltä kiusaamista tai jos se kerrottaisiin ajallisesti etäältä itse kiusaamisesta. Ensinnä mainitussa tapauksessa tunnelataus on vielä vahva ja akuutti, tapahtumien jäsentyminen sen sijaan heikkoa. Jälkimmäisessä tapauksessa tarina on väistämättä jonkinlainen selviytyjän tarina, jossa on mahdollisuuksia myös analyyttiseen etäisyyteen.  

Ajallinen konteksti Hyrrin sarjakuvaromaanin tapahtumille on 1990-luku. Sarjakuvaromaanin muodossa on päiväkirjamaisuutta, sillä osan sivuista täyttää ruutuvihko ja yhdeksänkymmentäluvun lapsen haparoivat kaunokirjaimet. Elävästi tuon ajan lapsen mielenmaisemaan vie myös kuvamotiivina toistuva tarravihko. Tyttö on saanut äidiltään tarravihon, mutta sellaisen, josta tarrat eivät enää irtoa. Tämä liikuttava yksityiskohta on yksi osoitus tytön ulkopuolisuudesta. Jos tarrat eivät irtoa, ei niitä voi vaihdella toisten tyttöjen kanssa. Teoksen sivuilla toistuvat mustat irti revittyjen tarrojen jättämät paikat, jotka synkkyydessään muuttuvat jatkuvasti ulkopuoliseksi jäävän tytön tunne-elämän heijastumiksi.

Lellikin tekstuaalista kertojaa on vaikea sijoittaa yksioikoisesti tapahtumien nykyhetkeen tai tulevaan, lapsuuteen tai aikuisuuteen. Sarjakuvaromaanin ensimmäinen sana on kuitenkin ajanmääre ”tänään”. Aika on teoksen poetiikalle siis ilmeisen tärkeää.

Teksti jakautuu Lellikissä minäkertojan kerrontaan puhekuplien ulkopuolella ja henkilöhahmojen puheeseen puhekuplien sisällä. Ensimmäiset kertojan repliikit kulkevat seuraavan kronologian mukaisesti. Ensimmäisellä sivulla tyttö kertoo: ”tänään olen kieputtanut tukkani lempiklipsuuni ylihuomenna rojahdan keinusta niin että vasemman polveni sisään menee pikkukiviä.” (s. 7). Toisella aukeamalla: ”kuukauden sisään aloitan tokan luokan” (s. 8). Kolmannella aukeamalla tyttö kertoo: ”ja neljän vuoden kuluttua olen päättänyt päivän jona haluan kuolla” (s. 11). Tämä kammottava minikertomus toimii jännitettä kasvattavana prologina tulevalle: lukija janoaa tietää, mitä sellaista tapahtuu, että lapsi haluaa tappaa itsensä. Vaikka aika onkin teoksessa horjuvaa, tuntuu mukana olevan mennyttä muisteleva kerronnan taso. Tällainen ajallinen etäisyys suo lukijalle toivoa. Ehkä itsemurhaa ei tapahdukaan.   

Fellmanin runoteoksen aika on sekin kaksoisvalottunutta. On lapsuuden ja nuoruuden Sanna ja Helsingistä entiselle kotipaikkakunnalleen palaavan kirjailijan aikuinen minä. Vanhan kotikaupungin tuttavat ovat seuranneet puhujan elämää Helsingissä tämän sometilien kautta. He hämmästelevät, miten puhuja uskaltaa ”dokata” Helsingin kaduilla. Puhuja vastaa tai miettii: ”Miten minua nyt pelottaisi kun kuusitoistavuotiaana / kuljin pitkin Pietarsaarta linkkari käsilaukussa?” (s. 48). Ajallinen ja maantieteellinen etäisyys on tehnyt puhujasta tarkkanäköisemmän. Etäisyys auttaa näkemään lähelle. Puhuja näkee Pietarsaaren väkivallan tyyssijana, siinä missä sinne jääneet näkevät väkivallan sijaan vain tavallista arkea.  

Pietarsaari-kokoelman aikarakenne mahdollistaa myös vertailun menneisyyden ja nykyisen Sannan välillä. Nykyään puhujaa kohdellaan kylähulluna, ja kylähulluus identiteettinä muodostaakin kolmiosaisen runosarjan teoksen sisään: Kylähullu I, Kylähullu II ja Kylähullu III. Nimitys kylähullu tuntuu kumpuavan puhujan omasta minäkuvasta ja suhteesta vanhaan kotipaikkakuntaansa. Vieraus ja outous ei ole enää niin vereslihaista kuin nuorena, siihen voi jopa yrittää tottua: ”Kiertelen kaupungilla ja huomaan että minua tuijotetaan / ventovieraatkin tervehtivät / yritän tottua siihen etten ole enää / se lapsi joka joskus olin” (s. 27). 

Toisaalta runoteos on vimmainen vastalause tottumiselle ja asioiden hyväksymiselle sellaisina kuin ne ovat. Kokoelman toiseksi viimeinen runo on pitkä ja ajallisesti koko puhujan elämän kattava ”Siihen tottuu”. Runon puhuja tottuu. Ja tottuu. Ja tottuu. Hän tottuu päiväkodin tätien repiviin otteisiin, kielensä ja murteensa jatkuvaan moittimiseen koulussa, raakaan kiusaamiseen, luokkahäpeään, pelkoon, itseinhoon, näköalattomuuteen ja jopa menneisyyden hirviöihin, jotka kävelevät vastaan vapaina ja rankaisematta:   

Selailen Tinderiä Vaasan rautatieasemalla ja yhtäkkiä 

näen miehen joka raiskasi minut kymmenen yksitoista 

vuotta sitten hän on ilmeisesti nykyään raitistunut 

narkomaani poistan koko sovelluksen juon Koskenkorvaa 

suoraan pullosta yhdeltätoista aamulla maku on tuttu 

siihen tottuu. (s. 107) 

Runokokoelma vastustaa tällaista tottumista. Jo kokoelman olemassaolo on tiukka vastalause tottumiselle: kiusaamista ja väkivaltaa ei tule hiljaisesti hyväksyä. Jonkun on uskallettava avata suunsa ja lausua ilmoille totuus, jos ei tilanteen keskellä, niin ainakin myöhemmin. 

Kiusaamisen suhteen kahdessa ajassa eletään myös Iston Peto-romaanissa. Tarkastelemistani kolmesta teoksesta Peto on yksiselitteisimmin keskellä tapahtumia. Romaani seuraa tiiviisti Pixin uutta alkua uudella paikkakunnalla ja uudessa koulussa. Uusi alku ei kuitenkaan ole lainkaan uusi vaan toisinto vanhan koulun tapahtumista. Vaikka tällä kertaa kiusaaminen ei kohdistu Pixiin vaan Johannekseen, nostavat tapahtumat Pixin mieleen traumaattisia muistoja edellisessä koulussa tapahtuneesta kiusaamisesta.   

Isto kuvaa taitavasti, miten kiusaamiskokemukset ovat tehneet Pixistä äärimmäisen herkän havainnoimaan pieniäkin signaaleja kiusaamisesta. Seuraavassa sitaatissa Johanneksen tilannetta tarkkaillaan Pixin näkökulmakerronnan kautta:

Pixi tunnisti kyllä merkit. Johanneksen ei tarvinnut sanoa mitään, hänen olemuksensa puhui puolestaan. Johannes koetti olla provosoimatta, hioi kulmansa sileiksi, kuvitteli vielä itse voivansa vaikuttaa siihen, miten paljon tai vähän ärsytti. Hän vältti katsekontaktia poikiin ollakseen kutsumatta heitä luokseen. Hän suorastaan keskittyi tuijottamaan muualle, otsa hieman rypyssä ja hampaat alahuulta näykkien. Merkit olivat aluksi pieniä, mutta ne muuttuivat vähän kerrassaan näkyvämmiksi. Kunnes eräänä päivänä Johannes oli myöhästynyt tunnilta kesken päivän ja oli luokkaan saapuessaan ollut silminnähden hätääntynyt. Johanneksen hiukset olivat olleet märät ja taakse suitut, vaikka ulkona ei juuri sinä päivänä ollut satanut. Hän oli saanut vessakasteen. (s. 123.)  

Kerronnallinen ratkaisu on tässä huolellisesti valittu. Pixi havainnoi Johannesta, ja tulee samalla paljastaneensa jotakin itsestään. Katkelma osoittaa, että kiusaamisen “merkit” ovat Pixille kipeän tuttuja. Juuri siksi hänen on helppo sukeltaa Johanneksen sisäiseen kokemukseen, vaikka tarkkaileekin tätä etäältä. Pixi on itse aikaisemmin käynyt läpi tismalleen saman prosessin ja saman ajatuksen mahdollisuudesta pelastautua tilanteesta oman toimintansa avulla. Pixin ja Johanneksen kokemusten toisteisuus paljastaa kiusaamisen etenevän kuin käsikirjoitusta seuraillen, vaikka aika, paikka ja henkilöt ovat toisia. Pixi miettiikin, onko ”olemassa jokin Koulukiusaajan Käsikirja” (s. 124), josta kiusaajat oppinsa ammentavat.     

Kuvan ulkopuolelle rajautuvat aikuiset  

Lellikissä sarjakuvakerronnan erityisyys tarjoaa hurmaavia mahdollisuuksia lapsen näkökulman rakentamiseen. Jo lapsen fyysinen fokalisaatiopiste tarjoaa kiinnostavia mahdollisuuksia rajata näkökulmaa. Lellikkiä voisi aikuisten kuvauksessaan verrata lapsia kuvaavan sarjakuvan eittämättömään klassikkoon, yhdysvaltalaisen Charles M. Schulzin Tenavat-strippisarjakuvaan (1950–2000). Tenavien kerronnassa fokus rajautuu tiukasti lapsihahmoihin. Aikuisten läsnäolo indikoidaan erilaisilla keinoilla. Aikuisia esimerkiksi mainitaan nimillä lasten puheessa, ja muutamaan kertaan stripeissä nähdään aikuishahmojen jalat tai kuullaan näiden puhetta. Aikuisten kasvot eivät kuitenkaan mahdu sarjakuviin. Kerronta pitäytyy lasten maailmassa, jota aikuiset vain ikään kuin kehystävät. 

Hyrri käyttää samankaltaista tekniikkaa, mutta Schulzia monimuotoisemmin. Usein Lellikissä aikuisten kehojen kokonaisuus rajautuu ruutujen ulkopuolelle. Aikuisten kehot ovat kyllä toisinaan ruuduilla näkyvissä, mutta heidän kasvonsa piiloutuvat. Aikuiset esiintyvät kuvissa vain osalla kehoaan, tai sitten he seisovat selin suhteessa kuvakerronnan havaintopisteeseen.  

Esimerkiksi päähenkilön ja tämän Evgeni-ystävän mennessä Evgenin luo hakemaan vesipyssyjä, rajautuu Evgenin isän koko keho kuvan ulkopuolelle. Ensin isä nähdään kaulasta alaspäin, sitten torsona, lopulta vain karvaisina paljaina jalkoina. Isän puhe kuitenkin on mukana tekstuaalisessa kerronnassa, sillä hänen puhekuplansa eivät piiloudu.  

Kohtaus on järkyttävä. Aikuishahmon ulkoasussa on merkkejä uhasta: isä on keskellä päivää kalsarisillaan ja aluspaidassa ja hänen ensirepliikkinsä kotiin saapuvalle pojalle tyly: ”Mitä nyt?” (s. 36). Uhka tulee todeksi kuvakerronnan ulottumattomissa, kun Evgeni menee isän perässä kulman taakse auttamaan vesipyssyjen etsinnässä. Päähenkilötyttö jää eteiseen, ja todistaa kammottavan kohtauksen. Raivostunut isä hermostuu lapsen lattiaan jättämistä kurajäljistä, lyö tätä, ja heittää pojan pää edellä seinään siten, että poika lennähtää takaisin kuvakerronnan ulottuville. Evgeni jää hetkeksi makaamaan tajuttomana, ja hidastuvien kauhunhetkien tunnelmaa korostetaan kokonaan mustaksi muuttuvalla taustalla. Virottuaan poika kuitenkin puolustelee isänsä tekoja ystävälleen: ”Kyl munkin isä on hyvä tyyppi, se vaan oli juonut” (s. 45).  

Evgenin isän hahmo on taitavasti rakennettu. Kuvallinen rajaus jättää hahmon tunteet ja sisäisen maailman lukijan ulottumattomiin. Näin fokus pysyy lapsissa ja heidän kokemuksessaan pahoinpitelevästä isästä. Lukija arvaa, että isällä on syynsä; mahdollisesti traumatausta, mutta se tarina ei kuulu tämän sarjakuvan ytimeen. Lapsille väkivaltainen isä ei mitenkään rakennu kokonaiseksi ihmiseksi, sillä tämän toiminta on niin käsittämätöntä ja epäinhimillistä. Tätä kuvan rajaus mukailee taitavasti. 

Lellikissä muistakaan aikuisista ei ole apua, eivätkä he mahdu kuviin kokonaisina. Aikuisten toimintaa leimaa julmuus ja ymmärtämättömyys lapsen tarpeista. Esimerkiksi päähenkilötytön äiti toimii hirviömäisesti, kun antaa lapsen koulussa ollessa pois tämän rusettimarsun Bertin. Äidillä on perusteltu syy: tytär on toistuvasti jättänyt Bertin häkin siivoamatta. Tytön näkökulmasta teko on kuitenkin käsittämätön ja rangaistuksena suhteeton.  

Tämänkin episodin kerronnassa äidin hahmo esitetään kuvallisessa kerronnassa vajavaisesti. Hänet kuvataan takaapäin tai siten, että pää rajautuu kuvan ulkopuolelle. Äidin ilmeet ja sitä kautta tämän tunnemaailma jäävät lukijan ulottumattomiin. Kun äiti kuskaa marsua pois autollaan, nähdään hänestä vain auton ikkunasta häämöttävä osa. Tytön itkiessä marsunsa perään sanoo takaapäin kuvattu äiti olkansa ylitse: ”Poissa. Sait mitä kerjäsit” (s. 185). Lapsi takertuu itkien äitinsä jalkoihin ja sanoo: ”Äiti! Mieluummin kuolen kuin elän ilman Bertiä!” (s. 186). Äiti ei kuitenkaan helly eikä lohduta, vaan komentaa tyttöä lopettamaan itkunsa. Lellikin maailmassa aikuisista ei ole lasten turvaksi. He elävät omassa todellisuudessaan, joka vain harvoin sivuaa lasten maailmaa. Tytön maailmaa jäsentääkin oivallus siitä, että ”Oli asioita joita aikuisille ei saanut paljastaa ja asioita joita aikuisista ei saanut paljastaa” (s. 25). 

Yhtään sen auttavaisempia eivät ole aikuiset Fellmanin runoteoksessakaan. Aikuiset yhtyvät samaan vierasta ja erilaista tuijottavaan massaan kuin nuoretkin. Aikuiset kitkevät tytöstä irti tämän murretta ja samalla minuutta. Siinä missä aikuisia tarvittaisiin, on parhaassa tapauksessakin vastassa vain vaikeneminen tai jopa asioiden peittely ja piilottelu, kuten seuraavassa runossa, jossa puhuja lukee entisen poikaystävänsä tulleen puukotetuksi. Aikuisten taholta ei ole luvassa myötätuntoa. Sen sijaan: 

[…] paikallislehden juorupalstalle lähetetty 

valituksia siitä että olisi ainakin voinut pyyhkiä veret pois 

ennen kuin tulee valoisaa ettei lasten olisi tarvinnut nähdä  

sitä miltä me aikuiset haluamme sulkea silmämme (s. 59) 

Selkeimmin aikuiset ovat nuorten tukena Iston Pedossa, kuten nuortenkirjalta tietysti toivookin, mutta luottava suhde aikuisiin ei synny helposti. Pixin menneessä elämässä vanhassa koulussa kiusaaminen on jäänyt yksin tytön kannettavaksi. Hän ei ole koskaan kertonut siitä kotona. Erityisen vaikealta Pixistä tuntui kertoa tapahtumista opettajaäidilleen, joka ammattinsa kautta on itsekin kytköksissä koulumaailmaan:  

Miksi oikeastaan oli niin, ettei omille vanhemmilleen halunnut kertoa kiusaamisesta? Pixikään ei ollut halunnut. Oliko se sama kuin saada surkea todistus tai jäädä luokalle, tuottaa pettymys? Pixistä tuntui, ettei hän ollut koskaan ollut täysin varma siitä, olisiko hänen äitinsä lopulta ollut hänen puolellaan. Ehkä äiti olisi vain jakanut ohjeita siitä, miten koulussa kannatti käyttäytyä ja muiden kanssa olla. Menet vain mukaan tai puolusta itseäsi. Hirveimmissä kuvitelmissaan Pixi oli joskus ajatellut äidin astelevan paikalle täynnä opettajan arvovaltaansa ja alkavan sitten muiden edessä sättiä häntä. (s. 152–153.) 

Katkelma osoittaa, että luottamuksen puute kumpuaa ainakin osin Pixin omasta mielestä: tämän omista pelon ja häpeän tunteista. Pelko muotoutuu Pixin ajatuspuheessa kursiivein merkityiksi kuvitelluiksi äidin lauseiksi: ”menet vain mukaan” ja ”puolusta itseäsi”. Äiti ei ole todella koskaan lausunut näin, mutta tällaiset tyypillisesti kiusatuille jaellut tyhjät ohjeet ovat painuneet Pixin tajuntaan ja saavat pelkojen ja kuvitelmien tasolla taakseen äidin äänen.  

Pixin uudessa elämässä yhteydenpito äitiin tuntuu haastavalta, mutta onneksi Pixin vuokraemäntä Tami osoittautuu turvalliseksi aikuiseksi. Tami ei utele eikä holhoa, vaan antaa vetäytyvälle tytölle tilaa. Tamille Pixi ei pelkää aiheuttavansa pettymystä, ja hiljalleen Tamista ja tämän luona viihtyvästä Martista tuleekin Pixille tärkeitä, kun syvästi vahingoitettu tyttö hiljalleen uskaltaa päästää aikuisia lähelleen.   

Eläimellisiä ihmisiä, inhimillisiä eläimiä 

Fellmanin kokoelmassa rahtunen ymmärrystä ja lämpöä löytyy yllättävältä taholta: puhujan kissasta, joka nukkuu puhujan vierellä kehräten ja istuu koulun jälkeen odottamassa häntä kotiin: ”Pehmeäkarvainen tuima olemuksesi / onnea kaiken inhimillisen katkeruuden jälkeen” (s. 16). Jopa portaille levitetyt rottien, myyrien ja lintujen suolet näyttäytyvät puhujalle ystävän tekona. Eläimen olemus asettuu julmien ihmisolentojen rinnalla lohdulliseksi ja inhimilliseksi. Kissaystävissä on myös puhujan ihailemaa anarkiaa. Lapsuuden Sulu-kissa osoittautuu suureksi anarkistiksi, joka viis veisaa muita kahlitsevista luokkasymboleista: ”[…] se istahti matalaan / special edition aaltomaljaan // Ja pesi siinä perseensä” (s. 47). 

Teoksen eläinkuvasto ei silti jää millään muotoa yksinkertaiseen hyvien eläinten ja pahojen ihmisten vastakkainasetteluun, vaan eläinten kautta kuvataan myös puhujan ulkopuolisuutta. Yhdessä runoista puhuja kertoo kahdeksanvuotiaana kokemastaan kissainnostuksesta. Hän lainaa kirjastosta loputtomiin kirjoja kissojen anatomiasta, fysiikasta ja kommunikaatiosta ja kokee lajin kanssa sellaista samuutta, jota ei koskaan koe omanlajistensa kanssa: ”Opin tulemaan paremmin toimeen kissojen / kuin ihmisten jälkeläisten kanssa” (s. 28). Erityisesti lapsen mieltä kiehtoo kissan synnytys: vastasyntyneet ”limaaset” pennut, joiden liman emo syö. Mukana on haave ehdottomasta ja antautuvasta vanhemmuudesta.  

Lapsen kissainnostus johtaa kuitenkin yhä syvempään vieraantumiseen koulutovereista. Pitkän mankumisen tuloksena puhuja saa opettajalta luvan pitää luokan edessä esitelmän rakkaimmasta aiheestaan. ”[…] luokkakaverit / pitää mielisairaana kun sanon että oikiastaan mun olisi / pitänyt syntyä kissaksi ja ootan suosionosoituksia” (s. 28). Kohtaus on puhujan riipaiseva yritys avata sisintään lajitovereille, joille piirtoheitinkalvolla poikastensa limoja syövä kissaemo näyttäytyy kuitenkin vain groteskina ja osoituksena puhujan hulluudesta.  

Toinen runoteoksessa esiintyvä merkittävä eläin on varis, joka lehahtaa kirjan sivuille lukuisia kertoja. Runossa ”Ihme varis” tämä tummanpuhuva lintu edustaa jotakin negatiivista ja epäilyttävää: kenties kokoelmassa toistuvaa kylähullun hahmoa. Puhuja pohtii asioita, jotka määrittävät ihmistenvälisiä kohtaamisia. On kiinni tilanteesta, rooleista, vaatteista ja muista hienovaraisista signaaleista, millaisen vaikutelman ihminen kohtaamisessa itsestään antaa: ”[…] vaikuttaako fantastiselta tai yhdentekevältä tutulta / tai joltain ihme varikselta” (s. 57). Variksen runon lopussa saama negatiivinen leima ei kuitenkaan ole koko totuus. Runon otsikko ”Ihme varis” on monimerkityksinen. Ihme varis on myös ihme tai kenties jonkinlainen supersankari: ihmevaris.  

Kokoelman päättävässä runossa puhuja pohtii juuri näkemäänsä varista. Varis kuljettaa puhujan ajassa taaksepäin ja variksesta tuleekin runon viimeisessä säkeessä vapauden vertauskuva: ”silloin [lapsuudessa] mä olin hetken aikaa / vapaa ko varis” (s. 110). Tosin variksen vapaus saattaa olla näennäistä. Kokoelman alussa kohdataan nimittäin varis, joka ”kirkuu anastetun vapautensa perään” (s. 6). 

Eläimet ovat keskeisessä asemassa myös Iston Pedossa. Jo Pixin hahmon ja elämäntilanteen esittelyssä romaanin alkusivulla käytetään eläinvertausta. Pixi pujahtaa uuden koulun hyörinään ja pyörinään ”[a]luksi niin kuin pieni hippunen planktonia, vähän myöhemmin kuin vikkelä hopeakylkinen kala” (s. 7).  

Sittemminkin eläimet esiintyvät kirjan sivuilla tiuhaan. Pixi tarkkailee maailmaa piirtämällä: hän piirtää ihmisistä eläinmäisiä muotokuvia. Myös Pixin ihastus Miila rakentuu suhteessa eläimiin. Hän on eläinoikeusaktivisti, joka suojelee henkeen ja vereen kaikkia eläviä olentoja, olivatpa nämä ihmisiä tai eläimiä. Eläimiin kohdistuva sorto on romaanin maailmassa yksi osoitus ihmiseläimen julmuudesta ja väkivaltaisuudesta ja kulkee jatkuvasti rinnakkain ihmisiin kohdistuvan sorron kanssa. Koulun varastostakin löytyy läjäpäin täytettyjä eläimiä, jotka tuijottavat Pixiä mustin ilmeettömin silmin – kuin menneestä väkivallan kulttuurista muistuttaen ja syyttäen. 

Pixin uuden lukion kiusaajajengi kohdistaa usein silmitöntä väkivaltaa juuri eläimiin. Heti kirjan alussa poikaporukka tappaa sarvijaakon, sitten he käyvät rotan kimppuun ja lopulta uhrina on salaperäisesti Pixin piirroksesta karannut kettu. Usein Pixi tuntee samuutta ja yhteenkuuluvuutta juuri näiden vainottujen ja piinattujen eläinten kanssa. Kun pojat pahoinpitelevät rottaa, matkaa tilannetta kauhistuneena seuraava Pixi menneisyyteen ja omaan kiusaamistraumaansa:  

Pixi työnsi hupun päästään ja haroi hiuksiaan. Hän tiesi miltä eläimestä tuntui. Se oli kuin Pixi itse alikulkukäytävän betoniseinän vierellä, rukoilemassa seinään halkeamaa tai pientä aukkoa, josta pääsisi pakenemaan. Mutta mitään halkeamaa ei ollut, ei ollut muuta kuin muutama kuiva lehti viivyttämässä vääjäämätöntä, tai niin kuin Pixin kohdalla silloin, muutama itkunsekaisella äänellä soperrettu lause. (s. 77.) 

Kettu on Pixin voimaeläin tai sieluneläin. Vaikka kiusaajat ovat ketun kimpussa, edustaa kettu myös voimaa ja vapautta. Erityisen hauskasti kettumotiivi ilmenee kirjan taitossa, jonka sivuilla on ”plari” juoksevasta ketusta. Samankaltaisia oli aikanaan K. A. Applegaten Animorphs-nuortensarjassa (1996–2001), jossa nuoret saivat kirjoissa kyvyn muuttua eläimiksi. Näissä kirjoissa sivuja plaratessa nuoren hahmo muuttui hiljalleen eläinhahmoonsa. Pedossa sivuja nopeasti selatessa pieni kettuhahmo juoksee eteenpäin. Jää lukijan tulkittavaksi, juokseeko hahmo pakoon kiusaajiaan vai juokseeko se vapaana ja onnellisena. Molemmat tulkinnat ovat yhtä mahdollisia.  

Kiusaaminen muuttaa ja murtaa 

Kiusaaminen murtaa ja muuttaa myös hyviä ihmissuhteita. Kaikissa kolmessa teoksessa kiusaaminen ulottaa rumat lonkeronsa myös itse kiusaajien ja kiusattujen piirin ulkopuolelle. Peto-romaanissa Pixi kokee tämän voimakkaimmin suhteessa lapsuudenystäväänsä Emmiin, joka hylkää kiusatun ystävänsä:  

Mitä enemmän Pixiä oli kiusattu, sitä nopeammin Emmi oli muuttunut. Oli niin kuin tämä olisi meikannut kasvoilleen naamion, piiloutunut sen taakse ja muuttunut tunnistamattomaksi. Pixistä tuntui siltä kuin Emmin tilalle olisi tullut joku toinen. Joku, joka ei antanut mitään arvoa sille, mitä heidän välillään oli ollut. (s. 89.) 

Kaikki käsittelemäni teokset esittävät, että epätäydellisessä ja väkivallantäyteisessä maailmassa lapselle tai nuorelle ei välttämättä tarjoudu mahdollisuutta toimia itsekään oikein, eikä kiusaamiskulttuurin keskellä eläneellä aikuisellakaan ole aina voimia toimia niin kuin pitäisi. Erityisesti tämä oivallus näkyy Lellikissä, jossa päähenkilö ei suinkaan ole yksiselitteisesti kiusaamisen uhri vaan liikkuu uhrin ja kiusaajan positioiden välillä.  

Eräässä episodissa luokassa jaetaan kutsuja synttäreille luokan parhaille tytöille. Päähenkilö ei saa kutsua, mutta hänen kaverinsa Linda saa. Pieni tapahtuma nytkäyttää lasten väliset valta- ja riippuvuussuhteet heti uuteen asentoon. Kutsusta ja sen mukanaan tuomasta sosiaalisesta noususta humaltuneena Linda säntää pois ystävänsä luota. Liikuntatunnin pesäpallotreenissä Linda ei enää suostu puhumaan hylkiökaverilleen. Tyttö ymmärtää pudonneensa tämän ystävyyden ulkopuolelle: ”Ymmärsin etten ollut suosittu joten minun oli vaihdettava parasta kaveria. Jessikakaan ei ollut saanut kutsua.” (s. 75.) Näin uusi ystävä ei suinkaan valikoidu ystäväksi mukavuutensa tai samanhenkisyytensä takia. Ystävyyteen sysäävät muuttuvat valtasuhteet, joiden liikahdellessa hylkiöiden on lyöttäydyttävä yhteen.

Samassa kohtauksessa käy ilmi, että tyttö on itse kiusannut aikaisemmin Jessikaa. Kokonaisen sivun valtaa kuva koululuokan ilmoitustaulusta, jolle on ripustettu oppilaiden piirtämiä omakuvia. Jessikan kuvan haaroväliin, sukuelinten kohdalle, on työnnetty nuppineula. ”Olin kyllä viime viikolla turmellut nastalla Jessikan piirtämää omakuvaa muiden tyttöjen kanssa mutta nyt kaikki olisi toisin” (s. 76). Lasten ystävyyssuhteet ovat hauraita ja jatkuvassa muutoksessa. Kiusaaminen suistaa lapset selviytymään, muodostamaan väkivallan ohjaamia liittolaisuuksia.  

Iston Peto-romaanin Pixi ei kiusaa, mutta kiusattu tyttö löytää kyllä sisältään patoutunutta raivoa. Eräässä kohden romaania Pixi pohtii kiusaajapoikien rottaan kohdistamaa väkivaltaa vuokraemäntänsä ja tämän ystävän kanssa: 

”Sitä on vaikea käsittää, kun itsestä ei löydy halua vahingoittaa toista”, Martti sanoi. 

Pixi ajatteli, että pahinta oli se, että hänellä kyllä oli sellainen halu. Se ei kohdistunut avuttomiin eläimiin, se kohdistui juuri sellaisiin kuin Ape, Tuukka ja Antero. Tai niin kuin ne, joiden nimiäkään hän ei enää halunnut muistaa. […] Ja hän tunsi edelleenkin suurta halua iskeä heidät kaikki lyttyyn ja tunkea maan rakoon. (s. 84.) 

Myös Pietarsaari, jota kukaan ei halua -teoksen puhuja paljastaa oman synkän puolensa. Hän ei ole immuuni maailman pahuudelle, ihmisten väliin puskevalle vallanhalulle ja alistamiselle: ”Kaikki me olemme tehneet kamaluuksia puhuneet paskaa / pilkanneet kävelleet punaisia päin sortaneet niitä jotka / ovat mielestämme erilaisia” (s. 93). Itseään armottomasti reflektoiva puhuja saa eräänä havahduttavana päivänä itsensä kiinni siitä, että: 

[…] nauroin muille 

ivallisesti istuin samaan 

sosioekonomiseen ryhmään 

kuuluvien kanssa 

nauramassa pilkallisesti se kuulosti 

ammuttujen lintujen avunhuudoilta 

ja minun oli pakko paeta 

pakko paeta 

vajottuani niin alas (s. 92) 

Runokokoelman moraalinen sanoma on kuitenkin ilahduttavan kirkas ja naiiviudessaan äärimmäisen rohkea: ”Meillä on velvollisuus olla jatkamatta sitä […] velvollisuutemme on murtautua vapaaksi” (s. 93).  

Kiusaaminen ei lopu vaikenemalla eikä silmiä ummistamalla. Kiusaamisen lopettaminen on jokaisen ihmisen vastuu ja velvollisuus. Samaan eetokseen yhtyvät omalla tavallaan kaikki tarkastelemani kolme teosta.