Kaiken

Petra Vallilan runoteos kutsuu nimestään alkaen lukijansa mukaan kielellä leikittelyyn. Minkä kaiken runoilija aikoo kirjassaan kertoa ja mistä? Nimi ohjaa ajattelemaan merkitysten runsautta, jota runoudelta voi odottaa, vaikkei sanamäärä päätä huimaisi. Lupaukset saatetaan lunastaa, mikäli lukija suostuu peliin ja täydentää teoksen omilla assosiaatioillaan. Peli tuntuu osuvalta sanavalinnalta jo siksi, että kirjan sivuilla seikkailevat myös 0 ja X, jälkimmäinen milloin mihinkin potenssiin kerrottuna.

Teokselle avautuu nopeasti monta vaihtoehtoista tulkintamahdollisuutta. Siellä, missä ei ensikatsomalta ole mitään varmaa, ankkuroidutaan lopulta usein selkeisiin paikkoihin, tiloihin tai esineisiin. Kirjan aloittava osasto on nimeltään ”San Francisco”. Myöhemmin myös viitataan alueen tunnistettaviin maamerkkeihin, kuten Golden Gate -siltaan. Ensimmäisissä runoissa on listattu lyhyesti asioita, jotka muistuttavat arkista toimistotodellisuutta. Luetteloihin mahtuu aina jotain yllättävää, negatiivista ja väkivaltaista, ihmisen vaikutusta ympäristöönsä. Jokaisella välimerkillä on kokonaisuudessa olennainen vaikutus. Mikäli joku puhuu sillankaiteesta, sillalta hypätään alas.

Säkeiden toistuva viittaus ”kulta-aikaan” liittynee osaltaan Piilaakson nousukauteen. Samanaikaisesti vaikuttaa siltä, että kulta-aika on ennemmin varoittava esimerkki tulossa olevasta romahduksesta kuin mikään kestävän onnen kuva.

Lasinsiruni, / fentanyyli, / hiirenloukkuni, tuulikaappi, // nitojani, // ohjain, / näyttöni pienempi, pieni. // Laaksonpohjani / avainkorttini // ; // yliajoni, puolustusmenoni, //jossain palaa // kiire. // Kultaiset ajat, / kullatut / kullatut rajat. (s. 9.)

Vallilan edellinen teos ehkä (2022) leikitteli yrityskielellä ja hän on nimennyt itsensä ”korporaatiorunoilijaksi”, joka paljastaa teksteissään strategiakielen absurdiuden. Vallila on työskennellyt Piilaaksossa ja ironisoi talouspuhetta läpi tämänkin kokoelman. Näiltä osin Kaiken sijoittuu samantyyppiseen todellisuuteen kuin edeltäjänsä. Nyt nähtävä toimisto on mielikuvissani yhdysvaltalainen, suuri, vinksahtanut, hiukan Severance-tv-sarjan (2022–) mieleen tuova pahaenteinen painajaismaailma, josta ei pääse noin vain pakenemaan.

Mitä laatikossa on?

Teoksen toinen osasto on niin ikään hyvin konkreettiselta kuulostava ”Pahvilaatikko”. Sinne on helppo kuvitella vaikkapa nitojan kaltaisia toimistotarvikkeita, kun työntekijä on saanut kenkää. Ajatus laatikosta on antanut innoitusta jopa kirjan vaaleanruskeisiin kansiin. Laatikkoon pannaan näkymätön käsi, jolla on paljon kerrottavaa tai kirjoitettavaa. Mielikuva on ruumiillinen ja ruumiiton, konkreettinen ja absurdi.

”Näkymätön käsi” viittaa valistusfilosofi Adam Smithin (1723–1790) ajatukseen vapaan markkinatalouden hyödyistä ja oman edun tavoittelusta. Kokoelmassa on muuta tekstiä haaleammalla fontilla lainauksia Smithin teoksesta Kansojen varallisuus (1776). Lainausten avulla teksti käy dialogia työstä, työläisten motiiveista, tehokkuudesta tai tehottomuudesta.

Käsi on tiukka keskustelukumppani, joka keskittyy optimointiin ja läimii vastaantulijaa otsaan. Käsiä voi myös olla useita, ja pahvilaatikoiden mitatkin ovat tarkoin määriteltyjä, jotta niitä on helppo kuljettaa paikasta toiseen ja purkaa. Tämä on liukuhihnateollisuuden kuvaus, jossa käden yksilöllisyydellä ei ole merkitystä.

Yksi kirjan osastoista on nimetty ”Adam”. Nimen merkitys ei tyhjene Smithiin tai taloustieteeseen. Tietysti Aatami on ensimmäinen ihminen. Kokoelman kieli on muutoinkin usein raamatullista, nouseva vesi enteilee tuhoa ja ”a dam” on kirjaimellisesti pato, joka on murtumassa:

noin neljäkymmentä lasta palaa / lapsellisina sanoina, / tekokuidut juopuvat peitoiksi, // muovisidos pitää yhtä. Sielläkin adam, / uutisissa Adam, a dam (s. 53.)

Kokoelman suhteessa hiukan muita pidempi, proosarunon muotoinen nimiruno muodostaa oman osastonsa. Siinä tunnutaan saavan tieto jonkun menehtymisestä ja haettavan yhteyttä toiseen kuoleman yli. Linja on auki, mutta minne, siitä ei ole varmuutta. Kaupunki palaa ja samanaikaisesti sataa vettä, muoviset linnut sulavat telttojen katoilla. Kuvat ovat voimakkaita ja pahaenteinen maailmanlopun vire on tehokas. Teoksen seuraavassa osassa kuollutkin nimetään Adamiksi, mutta hän voisi toisaalta olla kuka tahansa toimiston kiireinen kollega.

Kuoleman lopullisuus on kokonaisuudelle olennainen teema, jonka ääreen välillä pysähdytään. Ajatus kaiken haalimisesta ja loputtomasta kasvusta on mahdottomuus, joka liittyy ihmisen ahneuteen. Kaliforniasta ei tule enää ensimmäisenä mieleen unelmien kultarannikko tai Hollywoodin tähdet. Sitä ja monia muita paikkoja piinaavat maastopalot ja äärimmäiset sääilmiöt ovat ihmisen aikaansaannosta, oli kysymys kuivuudesta tai tulvista. Ympäristöön ja kuolevaisuuteen liittyvää kuvastoa toistavat runot asettuvat tunnistettavasti osaksi ekokriittistä jatkumoa.

Kielellä leikkimässä

Vallilan runojen puhuja on selvästi tietoinen monista tulkinnan mahdollisuuksista. Tekstissä pohditaan kirjoittamista uuden luomisena ja valintojen tekemisenä. Tässäkin on linkki syntymään ja kuolemaan, joista kirjoittajalla voi ajatella ainakin kirjoitushetkellä olevan suuri valta päättää. Välillä riveillä viitataan suoraan sivunumeroihin tai todetaan, että: ”kyse on asioiden nimeämisestä kiinnostaviksi, a niinku Adam” (s. 75). Toisaalla samaa pohdiskelua jatketaan puhekielellä, jutustelevasti:

Tässä kaikki sanat kuulostaisi surullisilta. / Tässä tää pysäyttäisi suunnitelman, antaisi kasvun jatkua, // kantaisi kuvaketta, olisi aaltoja / ja tässä joku ehkä hukkuu äänettömän reunaan, / keskiyöllä alkaa itkeä ja kuolla, / nauraa ja kuolla, laulaa ja kuolla, // Adam ehkä eli, säännöt ei sydäntä käynnistä. // Kaliforniassa odottamattomia tulvia. (s. 48.)

Vaikka pahvilaatikkoa lähdetään teoksen edetessä hajottamaan, toimistotodellisuudesta ei milloinkaan täysin vapauduta. Teoksen loppupuolen valtaavat esimerkiksi osastot ”Hissipuhe”, ”Työnkuva” ja ”X^x”. Välillä kielen rytmi tai muoto, johon osasto on kirjoitettu, vaikuttaa kaikkein olennaisimmalta asialta. Esimerkiksi ”Hissipuhe” liikkuu sivulta toiselle katkonaisena runoelmana. Vaikka hissipuhe voidaan määritellä itsensä tehokkaaksi myymiseksi, ehtii tämän osaston aikana tapahtua vähän mitään varmaa. Eihän hissimatkojen aikana yleensäkään paljon tapahdu.

Joskus kieli muuttuu fragmentaariseksi ja todellisuus hajoaa. Se ei tarkoita, etteikö toimiston rutiini pyörisi normaalisti. Välinpitämättömyydestä syntyy omanlaistaan komiikkaa, kuten osiossa ”Työnkuva”:

ei ole hyödyllistä ajatella sitä, miten ollut oli / horisontti on, vesi nousee / horisontti on, vesi päättyy / ja heille heidän rahtilaivansa // JOUTUKAA OLKAA HYVÄT ON SULKEMISAIKA / niiden pitäis itse vain viitsiä / tule nyt, on sulkemisaika / jatkamme marssia eikös juu (s. 79.)

Kenties aivan kokoelman lopun lyhyissä runoissa on sentään päästy käväisemään ulkona toimistohelvetistä. Niissä puhutellaan jälleen toista ja pidetään paikkaa jollekin poissaolevalle. Väliin osuu myös tyhjiä sivuja ja yksi tyhjä aukeama kuin tilana pohdiskelulle. Kenties laatikon pohja on tavoitettu.  Sivuilla ei ole enää edes numeroita järjestyksen merkkeinä: ”ja nyt kulunvalvontajärjestelmästä katoavat ovet, / elämäntavan täyttäneet ehdot.”

Välillä kielen rytmi tai muoto, johon osasto on kirjoitettu, vaikuttaa kaikkein olennaisimmalta asialta.

Vaikka Kaikenia on kiehtovaa lukea esimerkiksi tuhon ennustamisena ja kapitalismin kritiikkinä, ei kirjasta mielestäni löydy yhtä selkeää sanomaa. En sellaista erityisemmin kaipaakaan. Ehkäpä aivan kaiken kertominen olisi jo liikaa vaadittu? Toisaalta, käyttäessään sanoja omaehtoisesti runous kertoo sellaista, mihin muu kieli ei pysty, kaiken tavanomaisesti ymmärretyn ulkopuolella.

Teos etenee kevyesti ja sen voi lukea haluamassaan järjestyksessä, etsimättä sen kummemmin viestejä tai selityksiä. Yksi syy tähän on, että suoran yhteiskuntakritiikin ja erilaisten tulkintakehikkojen lisäksi kirjassa on mukana yksinkertaisesti paljon vapaata ihmettelyä ja kielipelejä. Lisäksi runoutta tuntevat lukijat huomannevat nopeasti suoria viittauksia toisiin runoilijoihin, kuten Mirkka Rekolaan (1931–2014) ja kielirunouden amerikkalaiseen mestariin Ron Sillimaniin (s. 1946), jonka “auringonlaskun roina” hajoaa luontevasti näillekin rannoille.

Vallila on haastatteluissa todennut nojaavansa kielirunouteen. Tekstin, sanojen ja äänteiden materiaalisuutta korostava kielirunous voi tuottaa sattumanvaraisuuden vaikutelmaa eikä tarjoa lukijalle suoria vastauksia. Sellaisena se on ennakoimattomampaa kuin mikään talouspuhe ja samalla jonkinmoista kapinaa kokoelmassa hahmoteltavaa todellisuutta vastaan. Jos tämän laatikon pohjalla odottaakin kuolema, on uuden luomisessa silti mukana katastrofista selviämisen mahdollisuus.