Valvomo 4/pp & Kiinteistö

Kahdessa keväällä julkaistussa suomalaisessa esikoisromaanissa käsitellään piileviä minuuksia ja sosiaalisia identiteettejä. Osma Aarnoksen Valvomo 4/pp ja Maija Sirkjärven Kiinteistö kuvaavat päähenkilöidensä yrityksiä sopeutua ympäristöön silloinkin, kun se vaatii merkittävien erojen salailua. Tyyliltään ja kerronnaltaan teokset ovat kuitenkin huomattavan erilaisia.

Osma Aarnoksen Valvomo 4/pp (2026) on esikoisromaani identiteetin rakentamisesta, minän häilyvyydestä ja ympäristön luomasta sosiaalisesta paineesta. Aarnos hyödyntää vankilamiljöötä paitsi konkreettisella myös symbolisella tasolla. Identiteetin ja minuuden kysymyksien ympärille rakentuu myös Maija Sirkjärven Kiinteistö (2026), jossa päähenkilö tasapainoilee omien halujensa ja ympäristön normien välillä. Sirkjärvi voitti vuonna 2018 Kalevi Jäntin palkinnon novellikokoelmalla Barbara ja muita hurrikaaneja (2018). Kiinteistö on Sirkjärven esikoisromaani.

Molemmissa romaaneissa päähenkilö kipuilee identiteettinsä kanssa ja rakentaa valheellista minäkuvaa tullakseen hyväksytyksi osaksi ympäristöään. Hyväksynnällä on kuitenkin hintansa: muurien suojaan teljetty minuus alkaa huutaa tullakseen nähdyksi.

Aarnoksen ja Sirkjärven romaanien rinnakkainen tarkastelu tuntuu luontevalta yhteneväisten teemojen vuoksi. Rakenteeltaan ja tyyliltään romaanit ovat kuitenkin hyvin erilaisia. Siinä missä Sirkjärven teos luottaa lineaariseen ja juonivetoiseen kerrontaan, poukkoilee Aarnos takaumissa rakentaen sirpaleista todellisuutta. Aarnos sekoittaa myös eri tyylilajeja; osa teoksen tapahtumista on esitetty näytelmämuodossa. Onkin kiinnostavaa pohtia, miten nämä tyylilliset valinnat vaikuttavat teosten tulkintaan.

Itseään valvomassa

Itsekin vankilassa työskennellyt Osma Aarnos sijoittaa minäkertojansa Helsingin vankilaan vanginvartijaksi. Työkavereiden kesken Harry Hedeä aletaan nopeasti kutsua Spedeksi ja Speedyksi, poikaystävän suussa Harry vääntyy Hellyksi. Nimet kuvaavat myös eri identiteettejä: töissä Harry yrittää sopeutua vankilan konservatiiviseen ja maskuliiniseen yhteisöön, kotona hän lakkaa kynsiään ja pukeutuu poikaystävänsä toiveesta pitsistringeihin.  Harry valehtelee työkavereilleen suunnittelevansa häitä vaimonsa kanssa ja luo itselleen pitkän listan sääntöjä, jotta ei paljastaisi töissä todellista minäänsä.

“Ei saa vältellä sanoja kusi ja paska. Ei saa käyttää sanoja söpö ja ihana. […] Ei pidä jutustella naisille liian tuttavallisesti. […]  On oltava riittävän hetero, jotta voi kehua toisen kroppaa.” (s. 27.)

Harry istuu Helsingin vankilan valvomossa valvomassa vankeja, mutta tarkkailee vankien sijaan lähinnä itseään. Paljastumisen pelko vaikuttaa vankilan konservatiivisessa arvomaailmassa myös perustellulta. Lukija alkaa kuitenkin pohtimaan, mikä saa Harryn valehtelemaan myös ystävilleen ja kumppanilleen.

“On listattava valheet, jotka Kasperille sepitin. Niitä olivat: Työpaikka. Koulutustausta. Perhe- ja seurusteluhistoria. Viimeisin käyntini seksitautitesteissä. Lapsihaaveet. Palkka.” (s.60.)

Tarinan tapahtumapaikkana toimii Helsingin vankila, mutta sen muurit jäävät häilyviksi ja etäisiksi. Pelko siitä, että ei tule hyväksytyksi omana itsenään saa Harryn sulkeutumaan vielä ahtaampaan vankilaan: omaan mieleensä ja kehoonsa. Harry vaeltaa ja eksyy Helsingin vankilan käytävillä aivan kuin mielensä sokkeloissa. Hän pinnistelee ymmärtääkseen itseään, mutta samalla hän pelkää täysin antautua sille, mitä todella tuntee.

Kätkettynä muurien suojassa on myös turvallista, sillä työpaikan tarjoamat kellon tarkat rutiinit toistuvat päivästä toiseen. Koneiston rattaisiin on helppo turvautua silloin, kun haluaa unohtaa itsensä. Muurien käydessä ahtaaksi Harryn keho alkaa kuitenkin oireilla, kunnes selkäkivut vievät lopulta sängyn pohjalle.

Jo teoksen ensimmäisiltä sivuilta lähtien taustalla möllöttää Bella, lehmä, jonka Harry tietämättään omistaa. Bella ilmestyy yllättäen tarinaan aina uudelleen, silloin kun lukija on sen jo ehtinyt unohtaa. Selittämätön lehmä tuo mieleen Mathieu Kassovitzin elokuvan La Haine (1995). Elokuvassa pariisilaiset lähiönuoret ovat päämäärättömiä, turhautuneita ja vaarassa pudota kokonaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Päähenkilö Vinz näkee aika ajoin lehmän ilmestyvän yllättäen Pariisin kaduille. Aarnoksen romaanissa Harryn Bella lehmä on lähes yhtä absurdi kuin lehmä Pariisin kaduilla, etenkin kun Harry ei koskaan itse lehmää näe – hänelle vain kerrotaan, että sellainen on olemassa.

Lehmän on helppoa ajatella edustavan absurdiutta, jonkinlaista häiriötä maailmassa ja itsessä. Romaanin rakenne heijastelee samaa häiriötä, lukijan on läpi romaanin vaikea hahmottaa tapahtumien aikajanaa tai ymmärtää kenestä henkilöhahmosta on kulloinkin kyse. Kerrotaanko unesta, haaveista vai todellisista tapahtumista? Tämä monihahmotteisuus on synkroniassa päähenkilön oman identiteetin hapuilun kanssa: Harry ei ymmärrä kuka, missä ja miksi on.

Tapahtumat, mielialat ja ihmissuhteet poukkoilevat ja katkeavat vain alkaakseen uudestaan, kuin Harryn unilääkkeiden siivittämät houreiset unet. Harry tuntuu lukijasta epäluotettavalta siksi, että hän ei selvästi itsekään tiedä mitä hänen ympärillään tapahtuu tai kuka hän on:

“Joskus mietin olenko kertomassani täysin rehellinen. Tiesinkö todella, millaisessa paikassa tein töitä? Ymmärsinkö, mitä ympärilläni tapahtui? Aistinko ilmapiirin oikein? Olenko värittänyt, vääristellyt, keksinyt päästäni? Osaisinko edes valehdella? Noina aikoina kaikki tapahtui ikään kuin kerroksittain. Tilanteiden sisään mahtui tilanteita kuin maatuskanukkeja. Ne olivat kaikki sisäkkäin ja kaikki yhtä totta.” (s.67.)

Valvomo 4/pp on taidokkaasti rakennettu esikoinen. Aarnoksen kieli on hallittua, tarkkaa ja vilisee oivaltavia kielikuvia. Teoksen poukkoileva rakenne ja tyylilajien sekoittuminen aiheuttaa aluksi hämmennystä, mutta lopulta kerronta tuntuu kuvaavan varsin hyvin päähenkilön hapuilua identiteettinsä kanssa. Aarnoksen teosta voi lukea queer-kirjallisuutena, mutta sellaisena, jonka kysymyksen asettelu on hyvin yleismaailmallinen. Teos tarjoaa samaistumispintaa kenelle tahansa, joka on joskus tuntenut olevansa ristiriidassa ympäristön paineiden ja oman sisimpänsä kanssa.

Ympäristön vankina

Sirkjärven romaanin päähenkilö Esteri on parturi-kampaaja, joka omistaa Helsingin Bulevardilla sijaitsevan, pintaliitopiirien suosiossa olevan kampaamon. Työkaveri Juulian kanssa huolellisesti rakennettuun imagoon kuuluvat trendikkyys ja menestys. Kampaamossa vaihdellaan asiakkaiden kanssa kuumimpia juoruja, ja sallittuja puheenaiheita ovat ihmissuhdesotkujen lisäksi muut normaalit asiat.

“Koskaan hänen tuoliinsa ei ollut istunut ketään, joka olisi halunnut keskustella siitä, oliko kärsimys osa merkityksellistä elämää tai oliko minuus pelkkä illuusio.” (s. 51.)

Esterillä on tarkka kuva siitä, mikä on normaalia ja sopivaa käytöstä. Hän pyrkii mukautumaan tähän muottiin piilottaen todelliset mielenliikkeensä. Hän häpeää omia mielenkiinnon kohteitaan ja kadehtii normaaleina pitämiään ihmisiä, joiden elämän hän olettaa jollain tavoin puhtoisemmaksi ja helpommaksi.

“Esterin mielessä kävi, että asiakkailla ei koskaan ollut minkäänlaisia estoja puhua intohimoistaan. Ja miksi olisi ollut? Osakkeet ja koripallo olivat hyvin normaaleja asioita.” (s.43.)

Esterin suhde kumppani Henkan kanssa on latistunut tottumukseksi. Kun Henkka perii yllättäen omakotitalon Porvoosta, kieltäytyy Esteri ykskantaan edes miettimään muuttoa Helsingin Jätkäsaaresta. Samaan aikaan Esterin kauan ulkomailla ollut veli palaa Helsinkiin. Veli tuntuu olevan ainoa ihminen, joka ymmärtää Esteriä ja tämä saa Esterin hämmentyneiden tunteiden valtaan. Kamppailu kuvitellun normaalin ja epänormaalin välillä kasvaa, kunnes Esteri päättää, että muutto Porvooseen pelastaa hänet omalta itseltään.

Esteri pyrkii kumppaninsa kautta kohti arkista rauhaa ja onnea. Hän ihailee puolisonsa mutkatonta luonnetta ja maailmankatsomusta. Puolisonsa ja perityn kiinteistön kautta hän näkee mahdollisuuden päästä osaksi turvallista keskiluokkaista idylliä.

“Luoja, että olen onnekas, hän ajatteli. Minulla on normaalit naapurit. Kenties ympäröimällä itsensä normaaliudella tietyt epänormaalit asiat menettäisivät hänelle merkityksensä. Hän saisi nälkänsä kuriin. Hän saisi itsensä kuriin.” (s. 118.)

Kirjallisuushistoriallisesti Kiinteistöä on helppo lukea langenneen naisen tarinana, apollonisten ja dionyysisten voimien mittelönä. Puoliso tarjoaa omakotitaloidyllin, lämmintä rakkautta ja varmaa tulevaisuutta, kun taas veljen läsnäolo saa Esterin janoamaan voimakkaita kokemuksia ja katumaan elämättä jäävää elämää.

Sirkjärven romaani ei esitä moraalista kannanottoa. Sen sijaan tulkitsen teoksen kannustavan menemään päin pelkoja, mitä se kullekin tarkoittaakaan. Tästä on hyvänä esimerkkinä Esterin veljen esittämä agorafobia-vertaus. Veljen mukaan torikammoisen pelon kohteena ei ole ainoastaan aukea paikka, vaan nimenomaan tori, eli paikka, jossa tapahtuu vaihdantaa. Torilla ei vaihdeta ainoastaan hyödykkeitä vaan myös tietoa ja tunteita.

“Pelko estää agorafoobikkoa ylittämästä toria, mutta pelko pitää myös huolen, että mitään vaihdantaa ei pääse tapahtumaan. Mitään uutta ei pääse heijastumaan torikammoiseen. Pelko pitää asiat muuttumattomina, kiinni olevassa ja kiinni menneessä. Samalla pelko pitää sisällään torikammoisen kannalta keskeistä informaatiota. Pelko ja juuri pelko kertoo, missä villit jutut asustavat, missä kaikista kiinnostavimmat asiat lymyävät.” (s. 95.)

Teos rakentaa sisarusten välille seksuaalissävytteistä dynamiikkaa. Runsaat viittaukset antiikin mytologioihin ovat omiaan ohjaamaan lukijaa kohti seksuaalista tulkintaa, mutta onko kyse salatusta historiasta vai ainoastaan Esterin kielletyistä intohimoista? Lopulta teos jättää paljon lukijan oman tulkinnan varaan, paikoitellen jopa liiaksi: ei ole aivan selvää, mistä Esterin häpeä kumpuaa tai miksi hän kokee kirjaviisautensa perverssiksi. Myös päähenkilön tunne ulkopuolisuudesta jää hähmäiseksi rivien välissä häilyväksi kummitukseksi. Ulkopuolisuuden lähempikin tarkastelu voisi olla hedelmällistä, mutta Kiinteistöstä sen tarkempi analyysi jää uupumaan.

Kun Aarnoksen teosta lukiessa seuraamme päähenkilön yritystä ymmärtää itseään, Kiinteistössä Esteri tuntuu ennemminkin yrittävän ymmärtää ympäristöään.

Toisaalta voi ajatella Sirkjärven pysyvän tyylilleen uskollisena: hän ei ole analyytikko, vaan kuvaa ihmisenä olemisen mysteeriä jättäen tulkinnat lukijalle. Outouttaminen ja absurdius on läsnä jo Sirkjärven novellikokoelmassa Barbara ja muita hurrikaaneja (2018). Novelleissakin huomio keskittyy totutun spektrin ääripäissä oleviin ihmissuhteisiin. Arla Kanerva kirjoittaa Helsingin Sanomien arvostelussaan Sirkjärven novellien olevan herkullisimmillaan, kun ne tarkastelevat lähisuhteiden vinoumia, jotka lähtevät repeämään yhä laajemmiksi.

Kiinteistössä on useita vinoumia ja lukijaa häiritseviä yksityiskohtia. Voisiko aika ajoin esiin nouseva ruumisauto olla samanlainen absurdin merkitsijä kuin Aarnoksen romaanin lehmä? Selkeää yhteyttä ruumisautolla ei tunnu tarinaan olevan, mutta se saa kuitenkin paljon tilaa romaanista. Ehkä ruumisauto todella on vain häiriön merkitsijä, muistuttaen rinnakkaisten todellisuuksien mahdollisuudesta, häilyvästä rajasta oman itsemme ja vieraan välillä.

Sirkjärven kerronta tapahtuu kolmannessa persoonassa, joka on omiaan kasvattamaan etääntynyttä tunnelmaa. Kun Aarnoksen teosta lukiessa seuraamme päähenkilön yritystä ymmärtää itseään, Kiinteistössä Esteri tuntuu ennemminkin yrittävän ymmärtää ympäristöään. Häiriö näyttää olevan Esterin ja maailman välillä.

Sirkjärven kieli kulkee rauhallisesti omalla painollaan. Uinuvan asuinalueen autiot öiset kadut, vanhan omakotitalon natinat ja puutarhan tuoksut tulevat tekstistä läpi lukijalle. Myös henkilöhahmot rakentuvat eläviksi ja tunnistettaviksi, vaikka päähenkilöä lukuun ottamatta jäävätkin melko etäisiksi.

Pelkääjän paikalta

Molemmat romaanit osoittavat, kuinka vaikeaa on rakentaa omaa identiteettiä osana sellaista ympäristöä, johon ei tunne kuuluvansa tai jonka kokee suhtautuvan itseen epäilevästi. Tällainen asetelma johtaa usein vetäytymiseen omien muurien suojaan, yksin omien salaisuuksien kanssa, kuten käy sekä Harrylle että Esterille. Esteri ajattelee ihmisten koostuvan salaisuuksista:

“Sillä totuus oli, että kaikki ihmiset tiesivät salaisia asioita, eivätkä pelkästään tienneet, vaan he koostuivat kiehtovista salaisuuksista, niin käsittämättömän kiehtovista, että niitä oli toisinaan mahdotonta ymmärtää.” (s.174.)

Jäädessään salaisuuksiensa kanssa yksin romaanihenkilöt jäävät vajavaisiksi ja hajanaisiksi. Esterin vankila rakentuu häpeästä, Harryn pelosta, eikä kumpikaan pysty heräämään täyteen loistoonsa. Tämä on ymmärrettävä reaktio, sillä ympäristö määrittää sen, mikä kulloinkin on normaalia ja mikä epänormaalia, mitä tulee salata ja mitä voidaan paljastaa. Toisaalta teokset herättävät kysymyksiä siitä, pitäisikö identiteettinsä kanssa painivan yksilön olla valmis ja kokonainen. Emmekö voi tulla kohdatuksi vajavaisina ja keskeneräisinä?

Jonkinlainen fatalistinen pohjavire tuntuu leimaavan molempia teoksia: sekä Harry että Esteri tarkkailevat elämäänsä sivusta, pelkääjän paikalta, yrittämättä juuri vaikuttaa ympärillään vallitseviin asenteisiin. Omien muurien suojaan vetäytyminen tuntuu turvalliselta, mutta samalla se vahvistaa juuri niitä rakenteita, joiden vuoksi vetäytyminen on alun perin tapahtunut. Harry ja Esteri tuntuvat kuitenkin haluavan muutosta, ja muutos vaatii aktiivista toimintaa.

Saavuttaakseen katharsiksensa molempien romaanihenkilöiden tulisi ottaa ohjat omiin käsiin ja asettua kuskin paikalle. Kuten Kiinteistössä vilahtanut Donald W. Winnicotin lainaus kuuluu, on ilo olla kätkettynä, mutta katastrofi mikäli ei koskaan tule löydetyksi.