Puhtaaksikirjoitus

Ben Lernerin Puhtaaksikirjoitus on lyhyt mutta painava kirja. Se käsittelee pysyvästi ajankohtaisia aiheita: fiktion luonnetta, sukupolvien välillä siirtyviä merkityksiä ja kohtaamisen edellytyksiä yhä digitaalisemmaksi muuttuvassa maailmassa.

”Kaikilla taiteen alueilla näkyy yhä selvemmin, että otamme vastaan elämyksiä hajamielisellä tavalla”, filosofi Walter Benjamin (1989, 164–165) kirjoittaa vuoden 1935 klassikkoesseessään ”Taideteos teknisen uusinnettavuutensa aikakaudella”. Benjaminin esseen kuuluisin väite lienee, että uusintamistekniikat ovat riisuneet taideteoksilta niiden ”auran” – ainutkertaisen olemassaolon ”Tässä ja Nyt”. Elokuvateatterissa nähtyyn liikkuvaan kuvaan ei suhtauduta enää samoin kuin alttarimaalaukseen tai kreikkalaiseen pronssipatsaaseen. Teknologian kehittyessä myös taiteen havainnointitavat siis muuttuvat.

Benjaminin mielessä ovat 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten kulttuurisen mielikuvituksen mullistaneet uudet taiteen muodot, elokuvan lisäksi valokuva. Silti Benjaminin huomio kuulostaa liki profeetalliselta yhä sata vuotta myöhemmin. Esimerkiksi Netflix on kuulemma suuntaamassa suoratoistosarjansa yhä enemmän katsojille, jotka tuijottavat samalla puhelimiaan.

Aiheensa puolesta Ben Lernerin lyhytromaania Puhtaaksikirjoitus (Transcription, 2026) voisi lukea jonkinlaisena kirjallisuuden puolustuksena digitaalisessa ajassa. Asia on kuitenkin ensivaikutelmaa monimutkaisempi. Vaikka romaanissa tärkeässä roolissa on matkapuhelin – tarkemmin ilmaistuna sen hajoaminen – ei se silti taivu naiivin teknologiakritiikin välineeksi. Pikemminkin Puhtaaksikirjoitus tarkentaa huomion teknologian vaikutukseen havainnointitapoihimme. Samalla se käsittelee tekniikoita, joita fiktio käyttää luodakseen välittömyyden ja luonnollisuuden illuusion.

Uutuuden ikimuistoisuus

Puhtaaksikirjoituksen ensimmäisessä luvussa kertoja on matkustanut vanhaan opiskelukaupunkiinsa haastattelemaan mentoriaan Thomasia, joka kuuluu ”eturivin ajattelijoihin maailmassa taiteen ja tekniikan saralla” (s. 70). Epähuomiossa kertoja kuitenkin pudottaa kännykkänsä hotellihuoneen lavuaariin. Hän ei ole ottanut mukaansa muita tallennusvälineitä, Applen myymälä ei ole enää auki, ja Thomasilla on vain lankapuhelin. Kertoja keksii suunnitelman: hän piipahtaa Thomasin luona illalla, mutta palaa seuraavana päivänä mukanaan toimiva puhelin, jolla voi äänittää varsinaisen haastattelun.

Kännykän toimimattomuus ja kävely entisessä opiskelukaupungissa sysää kertojan oudolla tapaa menneeseen. Hän tuntee palaavansa nuoreen ruumiiseensa, aikaan ennen avioitumista ja isäksi tulemista: ”Näin muutakin outoa: tähtien valo saapui maahan nuorempana, puiden koloissa uneksivat linnut olivat menneisyyden lintuja ja niiden nukkumapuut olivat menettäneet vuosirenkaita – ja koko aikamatka johtui siitä, etten voinut tarkistaa puhelimestani, mitä Evalle kuului, enkä googlata ’laululinnun elinajanodotetta’ enkä ’Carolyn Sharpea’ kävellessäni mäkeä ylös” (s. 22). Pian puhelimen puutteen suoma havaintoherkkyys kuitenkin väistyy ja muuttuu suorastaan ”solutason kaipaukseksi”, haluksi lukea ”saadut viestit ja sähköpostit, svaipata ja skrollata ja ottaa kuvia, freimata, filtteröidä ja arkistoida” (s. 35).

Oppi-isänsä luo saavuttuaan kertoja ehdottaa taustakeskustelun käymistä, mutta Thomasin mukaan on parempi aloittaa heti, sillä ”muuten päädymme toistamaan itseämme ja tilanne muuttuu luonnottomaksi” (s. 45). ”Puhtaaksikirjoituksesta näkyy, että esitystä on harjoiteltu”, hän sanoo. Jostakin selittämättömästä syystä kertoja ei saa tunnustettua Thomasille asiaa, vaan teeskentelee käynnistävänsä nauhoituksen. Niinpä 90-vuotiaan taiteilijan viimeiseksi jäävä haastattelu jää äänittämättä.

Vai jääkö sittenkään?

Puhtaaksikirjoituksen ensimmäinen luku rakentuu pitkälti kertojan ja Thomasin välisen dialogin varaan. Lukija saa siis todistaa tallentamatta jääneen keskustelun siten kuin se tapahtui. Thomas on eurooppalainen intellektuelli, jonka jokainen puheenvuoro muistuttaa proosarunoa:

Mutta radiosta pitää vielä sanoa, että se merkitsee paluuta. Ruumiittomaan ääneen. Radiossa on jotain ikiaikaista niin kuin kaikessa uudessa. Kaikki aidosti uusi on kosketuksissa johonkin viimeaikaista varhaisempaan. Pidän Freudissa siitä – on myös paljon sellaista, mistä en pidä – että jokainen keksintö on uudelleenlöytö. Elokuva on paluu luolaan. Niin kuin Platonilla. Anamnesis. Koska jokaisen ihmisen ensi kokemus kielestä on äidin kehon läpi kuuluva ääni. (s. 47.)

Vastatessaan kertojan kysymykseen varhaisimmasta muistostaan Thomas rinnastaa lapsuudenkodissaan kuulemansa radion ruumiittoman äänen äidin kehon läpi kuuluvaan puheeseen. Elokuvan valkokankaalle heijastamia kuvia hän puolestaan vertaa Platonin luolavertaukseen. Niin radio kuin elokuvakin ovat Thomasin mukaan tosiasiassa ikiaikaisia keksintöjä. Uuden ilmaantumisen sijaan niiden tekniikkaa voi luonnehtia kaikkein varhaisimpien asioiden muistiin palauttamiseen viittaavalla anamnesiksen käsitteellä. Kertojan mukaan ”Thomas puhui [näin] aina, vaihtoi äkkiarvaamatta mittakaavaa, rinnasti pikavauhtia kuvia ja rekistereitä” (s. 42).

Tosin puhuuko edellä Thomas vai Thomas kertojan välityksellä? Voiko lukija olla varma, etteivät Thomasin ensimmäisessä luvussa esittämät puheenvuorot ole ainoastaan kertojan jälkikäteistä rekonstruktiota? Viimeisessä luvussa ääneen pääsevä Thomasin poika ja kertojan nuoruudenystävä Max ei sitä paitsi arvosta Thomasin pitkiä ja polveilevia puheenvuoroja yhtä korkealle kuin kertoja. ”Koko elämäni ajan hänen vastauksensa henkilökohtaisiin kuulumisiin oli jokin hämärä tiedon murunen tai pari improvisoitua säettä” (s. 113), Max toteaa ja jatkaa: ”niin suurenmoinen mentori kuin isä ehkä olikin, kukaan ei halua isäkseen henkiolentoja kanavoivaa meediota” (s. 145). Ensimmäiseen lukuun tallennettu tallentamatta jäänyt keskustelu on siis vähintäänkin kertojan tulkinnan värittämä sommitelma: eräs vaikutelma Thomasista.

Kerrotun epäluotettavuutta korostavat myös muutamat ensimmäisen luvun metafiktiiviset silmäniskut lukijalle. Thomasin kysyessä kertojan tyttären nimeä tämä vastaa: ”Tässä kirjassa hänen nimensä on Eva” (s. 49). Keskustelun päätteeksi kertoja puolestaan osoittaa sanansa suoraan lukijalle ikään kuin kohtaamisen välittömyyttä korostaakseen: ”… sinusta tämä on fiktiota, mutta se on enemmän” (s. 74). Lisäksi Puhtaaksikirjoituksen kertoja on Lernerin tavoin runoilija: myös Lerner kirjoitti lyriikkaa ennen siirtymistään prosaistiksi ja opiskeli kertojan tapaan Brownin yliopistossa. Thomas puolestaan muistuttaa sangen paljon Lernerin oppi-isänä tunnettua saksalaista kirjailijaa, elokuvaohjaajaa ja älykköä Alexander Klugea, jonka kirjoista kasatut pinot kertoja rekisteröi Thomasin asunnolle saavuttuaan. Thomasin luona käyty keskustelu alkaakin vaikuttaa keinotekoiselta luomukselta.

Kutsukaamme sitä fiktioksi

Ensimmäisen luvun lukijan mielessä synnyttämä horjunta on nähdäkseni tyypillinen Puhtaaksikirjoituksen tekniikalle. Romaani horjuttaa yhä uusin tavoin oletusta suoran puheen ja viestinnän välittömyydestä, aitoudesta tai luonnollisuudesta – osoittaen nämä keinotekoiseksi, sitten keinotekoisen luonnolliseksi, läsnäolon välitykseksi, välityksen välittämisen edellytykseksi ja niin edelleen.

Eräänlaisena teeman ennakointina toimii kertojan kuvaus Harvardin luonnontieteellisessä museossa opiskeluaikanaan näkemistä lasikukista. Dresdeniläisten lasitaiteilijoiden Rudolf ja Leopold Blaschkan käsin valmistamat esineet olivat niin taidokkaasti tehtyjä, että oli vaikea erottaa ne aidoista. Antiikista tunnemme tarinan taidemaalari Zeuksiista, joka maalasi niin paljon aitoja muistuttavia viinirypäleitä, että linnut pyrähtivät lentoon noukkiakseen niitä. Lasikukkien vaikutus Lernerin romaanin kertojaan on kuitenkin päinvastainen.

Romaani horjuttaa yhä uusin tavoin oletusta suoran puheen ja viestinnän välittömyydestä, aitoudesta tai luonnollisuudesta

Esimerkiksi koskematon vuoristomaisema ei lumoa kertojaa enää jylhyydellään, eikä auringonlasku värisävyillään. Sen sijaan kallion halkeamat alkavat muistuttaa piirrettyjä viivoja, auringonlaskun värjäämä taivas muuttuu maalarin maisemaan lisäämiksi tehokeinoiksi. Halutessaan hän voi vaihtaa hahmotustaan ja havaita luonnollisen jälleen luonnollisena. Lopulta jokainen havaittu asia alkaa ailahdella luonnon ja kulttuurin välissä, eräänlaisen ankka/jäniskuvan tavoin:

Tulin tietoiseksi tästä salatusta mutta olennaisen tärkeästä tekniikasta … Se sijoittui jonnekin lapsen leikin, kognitiivisen käyttäytymisterapian ja uskonnon välimaastoon. Lopulta aloin kutsua sitä ”fiktioksi”. (s. 30.)

Näin fiktion taidoksi tulee aitouden illuusion luomisen sijaan luonnollisen havaitseminen keinotekoiseksi, ikään kuin ihmiskätten työn tulokseksi. Se on uuden näkemisen tavan oppimista.

Puhtaaksikirjoituksen toisessa luvussa kertoja käy keskustelua Thomasin muistoksi järjestetyn seminaarin jälkeen. Haastattelu on julkaistu, ja Thomas on sittemmin menehtynyt. Lukija voi päätellä, että hän on matkustanut Sveitsiin Dignitaksen klinikalle ottaakseen antiikin ajattelijoiden tapaan ”nykyajan myrkkykatkoa” (s. 149). Kertojan yllätykseksi muut seminaarin osallistujat ovat kuitenkin järkyttyneitä hänen tunnustaessaan julkaistun haastattelun perustuneen muistinvaraiseen rekonstruktioon tallenteen sijaan.

”No siis, käytännössä sinä tunnustit, että väärensit suurimman osan siitä, mitä useimmat meistä pitivät Thomasin testamenttina tai jotakin sen tapaista. Teit deepfaken” (s. 85), seminaarin järjestäjä Rosa syyttää kertojaa. Vailla mobiililaitteita koettu välittömän läsnäolon hetki ilman skrollaamista, svaippaamista tai sijainnin jakamista onkin tuottanut erehdyttävästi todellisuutta muistuttavan jäljitelmän, Rudolf ja Leopold Blaschkan lasikukkien kaltaisen ”deepfaken”.

Myös romaanin viimeisessä luvussa tärkeässä roolissa on matkapuhelin. Ennen kuolemaansa Thomas on sairastanut vakavan koronavirussairauden ja joutunut sairaalaan. Koronapandemian rajoitusten vuoksi Thomasin poika Max ei ole voinut käydä sairaalassa tapaamassa isäänsä. Siksi hän on jättänyt hengityskoneeseen joutuneelle isälleen jäähyväiset puhelimen välityksellä, hoitajan pitäessä kaiutinta tämän korvalla. Ei ole kuitenkaan selvää, onko isä kuullut pojan viestiä, sillä infektiosta selvittyään Thomas väittää unohtaneensa asian. ”Kun minun kehoni oli sairaalassa, tietoisuuteni oli kaukainen tähti” (s. 136), hän runoilee. Tavattuaan taudista selvinneen isänsä Max ei kuitenkaan saa tunnustettua hänelle haluamiaan asioita, sillä niiden sanominen oli mahdollista ainoastaan ”pelkkänä äänenä” (s. 132–133).

On ironista, että Maxin tunnustuksen isälleen mahdollistaa koronarajoitusten ja sairaalan käytäntöjen suoma etäisyys: ”Hassua, mutta tunsin että välillemme syntyi yhteys, koska olin sanonut sanottavani hänen puhelimeensa … se oli toisenlainen yhteys, toisenlainen väliaine” (s. 134). Ironista on niin ikään se, että suuri osa romaanin tapahtumista sijoittuu koronapandemian aikaan, jolloin välitön kasvokkain tapahtuva kohtaaminen oli vaikeaa.

Välittämisen muotoja

Yksikään Puhtaaksikirjoituksen luvuista ei ole varsinaisesti ”puhtaaksikirjoitus”. Sana kun antaa ymmärtää, että viesti ainoastaan siirretään toiseen muotoon sisällön muuttumatta. Lernerin romaani osoittaa pikemminkin, että jokainen välitys myös muuttaa viestiä.

Ensimmäisessä luvussa keskiössä on kertojan ja Thomasin keskustelu, joka kuitenkin saattaa olla ainoastaan puhutun jälkikäteistä ja muistinvaraista toistoa. Toisessa luvussa testamentiksi kuviteltu haastattelu paljastuu sepitteeksi ja kolmannelle luvulle aiheen antaa pojan isälleen tekemä tunnustus, jota vastaanottaja ei kenties lainkaan kuullut. Silkkaa vääristymätöntä välitystä – kohtaamisen edellyttämää pelkkää välitöntä läsnäoloa – ei ole olemassa. Väliaine on välttämätön.

Ei ihme, että eri romaanihenkilöiden puheissa toistuu yhä uudelleen ajatus eetteristä, aineesta, jota muinoin kuviteltiin tarvittavan sähkömagneettisten aaltojen värähtelyn tai valon liikkeen selittämiseksi. ”Ilma kuhisee viestejä”, Thomas sanoo, ”viestinviejiä, enkeleitä” (s. 50) – joskin ”negatiivisia”, kuten kertoja huomauttaa.

Teknologia saattaa siis olla paitsi myrkky, myös lääke ja toisinaan myrkky sekä lääke

Koskettavimmillaan Puhtaaksikirjoitus on viimeisen luvun kuvauksessa Maxin yrityksistä hankkia apua ala-asteikäiselle, syömishäiriöstä kärsivälle tyttärelleen Emmielle. Max sen paremmin kuin hänen vaimonsakaan eivät keksi syitä sille, miksi Emmie kieltäytyy ruoasta. Lopulta apukeinoksi osoittautuu paitsi ruoka-aine- myös ruutuaikarajoituksista luopuminen. Salaperäisellä tavalla tabletista ruokailun aikana katsotut ASMR-unboksausvideot nimittäin eristävät Emmien todellisuudesta niin, että syömisestä tulee siedettävää. ”Laite ikään kuin vie pois todellisesta maailmasta ja suojelee paineilta ja informaatiolta annostelemalla vaivihkaisia aistiärsykkeitä ja vaimennettuja iskuja, lieviä efektejä vastapainoksi hallitsemattomalle todellisuudelle” (s. 121), Max suree. Kuitenkin juuri ruutuun uppoutumisen suoma irrallisuus elämästä saa Emmien jälleen syömään.

Nykyvanhemman suurin pelko – lapsen huomion menettäminen sinisen ruudun lumoukselle – muuttuu näin elämän edellytykseksi ja digilaitteiden rajoittamattoman käytön salliminen eräänlaiseksi välittämisen muodoksi. Teknologia saattaa siis olla paitsi myrkky, myös lääke ja toisinaan myrkky sekä lääke – näin romaani tuntuu sanovan.

Myös kääntäminen on tietysti eräänlaista informaation välittämistä. Puhtaaksikirjoitus osoittaa, että välitystapahtumassa osa informaatiosta karkaa eetteriin, tapahtuu liki huomaamaton merkityksen siirtymä. Huolellisesti alkukielistä tekstiä tutkittuaan (tai pätevän kritiikin luettuaan) lukija voi päätellä, että Thomas on kuin onkin kuullut poikansa tunnustuksen. Romaanin ensimmäisessä luvussa nimittäin selviää, että vakavan koronataudin jälkioireista kärsivä Thomas sekoittaa välillä kertojan poikaansa. Luultavasti juuri nämä kognitiiviset jälkioireet ovat saaneet älyä, muistia ja sivistystä yli kaiken arvostavan Thomasin valitsemaan eutanasian.

Ensimmäisessä osassa Thomas toteaa kertojalle: ”Rakkauden on virrattava ikuisesti molempiin suuntiin” (s. 60–61) (”The love, it must go on forever in both ways”). Tunnustaessaan isälleen rakastavansa häntä tämän puutteista huolimatta Max on puolestaan sopertanut: ”molemminpuolinen rakkaus kestää ikuisesti” (s. 133) (”the love goes on forever in both ways”). Alkutekstissä ilmaisut ovat liki samat, mutta suomennoksessa jälkimmäisen sanamuoto on aavistuksen erilainen, ja niinpä käännöksen lukijalta jää tämä yksityiskohta helposti huomaamatta. Maxin sijaan isän pohdinnan tosin kuulee kertoja, eikä ole selvää, saako Max koskaan tietää isänsä vastaanottaneen rakkaudentäyteisen viestin.

Puhtaaksikirjoitus on filosofinen romaani ja verrattain suppeaa sivumääräänsä paljon painavampi. Välitöntä välitystä ei ole olemassa, väline muuttaa viestiä ja joskus välimatkan pitäminen on välittämisen välttämätön edellytys – tässä joitakin sen väittämistä. Erityisesti Lernerin romaaniin soisi tarttuvan niiden, jotka pitävät kirjallisuuden puolustuspuheenvuoroja, käyvät digitaaliteknologioiden tyranniaa vastaan ja saarnaavat kasvokkain tapahtuvan kohtaamisen välittömyydestä. Lopulta romaani paljastaa nimittäin myös kaunokirjallisuuden ainoastaan yhdeksi keinotekoiseksi viestin välittämisen tekniikaksi muiden joukossa.

Alun sitaatti

Walter Benjamin: Taideteos teknisen uusinnettavuutensa aikakaudella. Teoksessa Messiaanisen sirpaleita, toim. Markku Koski, Keijo Rahkonen & Esa Sironen. Suom. Raija Sironen. Tutkijaliitto ja Kansan sivistystyön liitto, 1989.