SIIS NIIN, suuri ihmetys

Verrattuna sisarteokseensa Valohämyyn Matinmikon uutuudessa korostuu esseen rooli. Mutta vievätkö esseesisällöt tilaa omalaatuiselta runokieleltä?

Kansien sisään on sovitettu tilkkutäkki. Palat ovat erikokoisia, toisiinsa vaihtelevin pistoin liitettyjä. Niiden materiat etsiytyvät paritteluun. Suurimmassa osassa taitekohtia ompeleet on jätetty näkyviin – tai kenties ne ovat vain jääneet niin. 

Maria Matinmikon teos SIIS NIIN, suuri ihmetys on esseistiikan, runouden ja kuva(taitee)n kudelma. Teoksen alaotsikko ”Runoesseiden laakso (installaatio)” kutsuu kuljeksimaan teokseen, mutta lyyristen osuuksien ja esseiden sirottuminen toisiinsa pitää lukuasennon ja -kulman valppaassa liikkeessä. 

Monet SNSI:n keinoista ovat tuttuja kaksi vuotta aiemmin ilmestyneestä sisarteoksesta Valohämy (2023), mutta uudessa teoksessa essee on saanut huomattavasti merkittävämmän roolin. Valohämyssä ilahduttanut kuvan ja tekstin vuoropuhelu on supistuneempaa – teksti ja kuva ovat nyt huomattavasti vuoronperäisemmin omilla reviireillään, vaikka joitain kuvan ja tekstin välittömän läheisyyden tapailuja löytyy uutuudestakin. Sami Jalosen taideteokset toimivat jälleen erinomaisesti tekstin rinnalla, joskin vähäeleisemmin, ja kaikki teoksen valokuvat ovat Matinmikon Japanin matkoilta. Harkittuja temaattisia valintoja kumpikin, ajattelen. Kuva on yhä kokonaisuudelle keskeinen, mutta korostuneemmin tekstistä ulkoistettu kuin edeltäjässään. 

Matinmikon kieltä luonnehtii hänen aiemmasta tuotannostaankin tuttu kuvallisuus sekä herkkävireiseen assosiaatioon johdatteleva asioiden tuominen rinnan. Kielen poljento istuu jälleen vaivatta suuhun. Ilmaisu ei kuitenkaan toista itseään; tekijänsä runokielessä toimimisesta huolimatta tai jopa pikemmin sen ansiosta jokainen teos suo aina jotain uutta. 

Matinmikon poetiikka laajentaa aikaa tilojensa kautta: ”Aurinko kuin umpiraaka persikka porautui pilvien läpi maljaan hehkumaan” (s. 11). Proosarunot keräävät huomioiden kimppuja, joista jokin yksittäinen lause tapaa paistaa toisia kirkkaammin, kuten Instagramin ja Lana Del Reyn joukosta nouseva ote: ”Tomaatit poksahtelevat kulhossa itsekseen, mädän voima” (s. 163). Kohoaminen kuitenkin edellyttää kokonaisuutta ympärilleen. 

Teoksen toistuva hahmo on ”toisen ulottuvuuden lähettiläs”, jolla ”ei ole yllään viittaa, kruunua eikä kypärää, vaan harsoja. Sammaleesta muotoiltu laskeutumispalli kaiketi miellyttää häntä. […] Toisin kuin olisi voinut kuvitella, edustaja saapuu maan uumenista eikä taivaalta.” (s. 22.) Lähettiläs kommunikoi muun muassa palsternakan kautta – mitä ilahduttavin yksityiskohta. Hahmo on kuin Matinmikon aiemmasta tuotannosta, kenties Kolkan (2019) maailmasta, matkannut vieras, jonka läsnäolon eheys säteilee teokseen. Teoksen selkeimmin runoudeksi määritettävien osuuksien ainoa mainittava särö on ajoittainen pateettisuuden puolelle lipsuminen. Kun ”[y]ksittäinen taideteos on sirpale avaruuteen räjähtäneestä kukkamaljakosta” (s. 171), vaikuttaa mahtipontisuuden helinä vieneen merkityksen kustannuksella voiton. 

Teoksen esseeosuuksista löydän Matinmikon lyyrisen ilmaisun oivaltavuutta kuitenkin vain pilkahduksina. Esseiden aiheet kalskahtavat hittivalintojen sekametelisopalta: ruumiillisuus, äitiys, kirjoittaminen ja queeriys ovat toistuneet viime vuosina julkaistujen teosten aihevalinnoissa tiuhaan, ja sen kun, jos niitä havainnoi ja niistä kirjoittaa omaperäisesti. Vaan kun esimerkiksi vanhemmuuden keskeltä esiin nostetut huomiot tarkentuvat siihen, kuinka hurjaa edeltävien sukupolvien naisten elämä on ollut, kun eritteisiä harsoja on pitänyt pestä öisin kiehuvassa vedessä loisten keskellä, on kuin kuuntelisin kanssakatsojan kommenttiraitaa epookkielokuvaan. Kenties joku voisi tässä kohtaa tokaista, että kyllä sinäkin ymmärrät sitten kun olet äiti – ehkä ymmärränkin, mutta jo latteuksiksi litistyneiden huomioiden viljeleminen vain kokemusasiantuntijuuden perusteella on varsin epäkiinnostavaa. Ehkä äitiys on kaunokirjallisena aiheena niin koluttu, että kaikki äitiydestä kirjoittavat tulevat kukistumaan kuluneiden fraasien miinakentällä. En kuitenkaan haluaisi uskoa tämän kohtalon vääjäämättömyyteen.

Kaipaan enemmän Matinmikkoa, vähemmän kirjallisuuskatsausta. 

SNSI hyödyntää huomattavan paljon sitaatteja, eivätkä jotkut sivut juuri muusta koostukaan. Toisten kirjoittajien ajatusten hyödyntäminen esseissä on mielekästä ja suotavaa, mutta kun Maggie Nelson, Rebecca Solnit, Rachel Cusk ja Deborah Levy luetellaan kaikki peräjälkeen heidän ajatuksiaan sen suuremmin avaamatta, ihmettelen onko kyseessä vain yritys asemoida itsensä feministisiksi tituleerattujen esikuvien joukkoon – tai edes läheisyyteen. 

Virginia Woolfin, Susan Sontagin ja Judith Butlerin ajatukset ylevöittävät toki käyttöyhteyden kuin -yhteyden, mutta itse toivoisin syvempää pureutumista valikoidumpaan ajattelukimaraan. Toisin sanoen, kaipaan enemmän Matinmikkoa, vähemmän kirjallisuuskatsausta. Samalla ajattelun jälkien näkyväksi tekeminen näyttäytyy minulle myös kunnioituksen osoituksena sekä prosessin tekemisenä osaksi lopputulosta – matka on määränpää? – mutta olen kuin kirjalliseen ruutuhyppelyyn tahtonsa vastaisesti heitetty. Siirtymät vievät energiaa, sisältö suttaantuu hapuilevassa loikassa. 

Matinmikko kirjoittaa: ”Pohjan syvyydessä lepäilevät ne asiat, jotka tulevat pintaan vain viittauksina, ehkä jopa nimettyinä, mutta eivät koskaan koko laajuudessaan” (s. 84). Tästä huolimatta toivoisin pyrkimystä kohti laajuutta. 

Esseet ovat parhaimmillaan, kun niiden havainto rakentuu yksityisen ja erityisen kautta. Esimerkiksi huomio entisen kotikaupungin tunnusta on vaikuttava: ”Ehkä taakse jätetyt kotikaupungit ovat aina hämmentäviä, koska niiden materiaalisuus on psyykkistä: pientareet, rannat ja kulmaukset ovat täynnä muistoja, ja toisaalta vierauden kokemus leikkaa muistelijan kuvasta pois kuin paperinuken” (s. 89–90). Samaa vavahduttavuutta on kuvauksessa koepalan otossa rasahtavasta lihasta.

Esseet ovat parhaimmillaan, kun niiden havainto rakentuu yksityisen ja erityisen kautta.

Essee ja lyyrinen kieli lomittuvat aika ajoin tavalla, joka rakentaa kokonaisuutta kohti omaa kirjallista tilaansa. Eräskin esseeosuus päättyy: ”Käy ilmi että ne seikat, joihin emme totu, ovat jokaisella avoimessa, liukkaassa, pulppuavassa ja epäsäännöllisessä lippaassa otsalohkossa. Siitä on suora yhteys Jupiterin ja Saturnuksen kimmeltäen valaisemaan tulevaisuuden sydänkäytävään. Lippaasta varisee sahanteriä.” (s. 66.) Lyyrinen ilmaisu esseessä, jota en kuitenkaan nimittäisi lyyriseksi esseeksi, on samaan aikaan sekä kummaa että itsensä äärelle palauttavaa. Merkitysten punominen välitiloihin ja asioiden välisiin sidoksiin onkin Matinmikon erityinen vahvuus. Kun asiat asettuvat arvaamattomien toisten äärelle, kytkökset luovat tilan, jossa kaikki on aivan paikoillaan. 

Teoksen loppupuolella olevassa osuudessa tekstin sommittelussa ja sisällössä on verratonta sopusointuisuutta. Osuus koostuu lyhyistä lyyrisistä lauseista, jotka tahdittavat sulkeiden sisällä olevia puhuja-kertojan matkoja kuvaavia esseeosuuksia. Matkaesseistiikan kotimaisia verrokkeja toki löytyy, muun muassa Silvia Hosseinin Tie, totuus ja kuolema (2021) sekä Aino Frilanderin Los Angeles -esseet (2023) juolahtavat heti mieleen, mutta muoto ja kieli ovat leimallisesti Matinmikkoa. Lopputuloksen ompeleet ovat näkyvissä, ja onneksi ovatkin. 

SIIS NIIN, suuri ihmetys on mainio, joskin epätasainen kokonaisuus, jonka keskeinen ilmaisun keino on sen tapa luoda uutta tuomalla yhteen. Toivon Matinmikon palaavan toistekin esseistiikan äärelle ja eritoten sen risteyttämiseen ja törmäyttämiseen runokielensä kanssa. Uumoilen, että laajuuksista löytyy vielä paljon tutkittavaa ja ompelein yhteen sovitettavaa.