Faust II

Goethen klassikkonäytelmän toinen osa sisältää nykyisyydestä tuttuja elementtejä kapitalismista ja aggressiivisesta maanmuokkauksesta keinotekoiseen älyyn, ja on silti oman aikansa tuote. Ajan, joka ulottui Goethen nuoruudesta 1820–30-lukujen teollistumiseen ja poliittisiin kuohuntoihin. 

Vuonna 2023 ilmestyi näytelmäkirjailija Lauri Siparin suomennos Goethen klassikkonäytelmä Faustin ensimmäisestä osasta, jota emme ehkä olleet edes tajunneet tarvitsevamme. Meille ei ehkä ollut siihen asti täysin selvää, että elävä runonäytelmä oli hautautunut aikaisempien suomennosten etäännyttävien kerrosten alle, jotka pitivät liian orjallisesti kiinni riimistä, tavujaosta ja sanajärjestyksestä ymmärrettävyyden ja esitettävyyden kustannuksella. Nyt vuorossa on toinen osa, ja on todettava, että aina vain paranee.

Historiallisen henkilön, kiertelevän maagin Johann Faustin (n. 1480 – n. 1541) vaiheista ei tiedetä paljoa, mutta tarinan versioita on lukuisia. Goethen Faustin 1808 julkaistuun ensimmäiseen osaan sisältyvät tarinan tunnetuimmat osat, oppineen maagikon umpikuja, josta sopimus paholaisen kanssa tarjoaa ulospääsyn, mutta myös koko tragedian varsinaisesti traagisin osuus eli se, kuinka noitakeinoin nuorennettu Faust viettelee hurskaan porvaristyttö Gretchenin, joka saa kuolemantuomion aviottoman lapsensa surmaajana (Faustin ensimmäisten aihioiden innoituksena toimi Goethen todistama lapsensurmaaja Susanne Margaretha Brandtin teloitus Frankfurtin torilla 1772). Ensimmäinen osa on myös useimpien näytelmä- ja elokuvaversioiden kohteena. Toinen osa on monista ilmeisistä syistä (pituus, henkilögallerian laajuus, parenteeseissa kuvattu liki mahdoton lavatekniikka) helppo tuomita mahdottomaksi esittää, mistä huolimatta se on esitetty useita kertoja ja nähdäkseni myös ansaitsee tämän vaivannäön.

Avaran maailman draama

Faust I sijoittuu Valpurinyön noitasapattia lukuun ottamatta kaupunkiympäristöön ja tavallisen kansan pariin: tapahtumapaikkoja ovat muun muassa kapakka, kaivo, kirkko, puutarha. ”Murhenäytelmän toinen osa” on hyvin toisenlainen, moninaisista aineksista koostuva kaleidoskooppi, jossa liikutaan ajallisesti, tilallisesti ja yhteiskunnallisesti laajoilla alueilla. Alkukohtauksessa ilmanhenki Arielin johdattamat keijukaiset vaivuttavat niityllä makaavan levottoman Faustin uneen ja näin ilmeisesti pyyhkivät hänen mielestään muiston Gretchenistä ja tämän aiheuttamasta syyllisyydestä, jotta hän olisi valmis jälleen uusiin koitoksiin.

Seuraavassa kohtauksessa ilmestytään keisarin hoviin, jonka alkuperäisten luonnosten esikuvana on Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan Maximilian I (1459–1519). Keisaria ympäröivät neuvonantajat, joista hän kiinnittää huomionsa mieluummin juhlia ja naamiohuveja suositteleviin kuin valtakunnan surkeaa rahatilannetta valittaviin. Ratkaisuksi ilmaantuu Mefiston kehittämä seteliraha, jossa paperinpala toimii vastineena maan alla mahdollisesti piilevistä rikkauksista. Tämä saa valtakunnan taloudellisen toimeliaisuuden uuteen kukoistukseen, ainakin hetkellisesti.

Naamiohuvien kohokohdaksi Faust noutaa salaperäiseltä Äitien alueelta Pariksen ja Helenan kuvajaiset. Kauneudestaan kuulu Troijan Helena, Zeuksen ja Ledan jälkeläinen, oli ilmestynyt Faustille noitakeittiön peilissä jo ensimmäisessä osassa, ja tästä pakkomielteestään hän ei enää voi hellittää. Hän ei malta olla koskematta kuvajaisiin, ja ne häviävät pamahduksen saattamana. Mefisto raahaa pökertyneen Faustin tämän vanhaan tutkijankammioon toipumaan.

Tässä kohden tapaamme Faustin entisen assistentin Wagnerin, joka nyt juhlituksi oppineeksi kohonneena luo laboratoriossaan keinotekoista ihmistä, Homunculusta, saaden ratkaisevalla hetkellä hieman vetoapua Mefistolta. Pullossa asustava keinotekoinen äly omistaa yli-inhimillisiä taikavoimia, hohtaa valoa ja osaa lentää, mutta ruumiillinen kokemus siltä puuttuu, mitä rutikuiva Wagner pitääkin täysin turhana. 

Klassisen antiikin teemapuisto

Homunculus huomaa Faustin kohtaloksi koituneen elää väärässä ajassa ja johdattaa Faustin ja Mefiston antiikin Kreikkaan, jossa Faust voi etsiä aitoa Helenaa ja hän itse ruumiillista olomuotoa esisokraattisten luonnonfilosofien avustuksella. Anaksagoras (n. 500–428 eaa.) ja Thales (n. 640–543 eaa.) on pantu edustamaan Goethen omana aikana voimissaan ollutta kiistaa vulkanistien ja neptunistien välillä, joista ensin mainittujen mielestä maanpinnan muodot ovat tuliperäisen aktiivisuuden tulosta, kun taas jälkimmäisten mukaan veden muokkaamia ja kasaamia. Goethe tekee hyvin selväksi olevansa itse neptunistien kannalla antaessaan Anaksagoraan vaipua kiihkeään hulluuteen. Homunculus tekeekin valinnan sulautua alkumereen ja tavoitella ihmisyyttä hitaan evoluution kautta.

Keisarin naamiohuveissa klassisen antiikin hahmot olivat jonottaneet esiin viihdyttävänä kuvaelmana, nyt Klassisessa Valpurinyössä myyttiset olennot vilisevät ”oikeasti”, meri kuohuu ja maa järisee alempiarvoisten jumaluuksien voimasta, eikä keskiaikainen piru Mefisto oikein tunne oloaan kotoisaksi. Klassinen vapaamielisyys tai amoraalisuus miellytti Goethea enemmän kuin hänen ahdasmielisenä pitämänsä kristillisyys. Faust on kuitenkin täynnä myös kristillistä symboliikkaa, johon tuodaan säröjä ja moniselitteisyyttä pitkin matkaa. Esimerkiksi loppukohtauksen Doctor Marianus vetoaa Pyhään neitsyeen, joka kuitenkaan ei selvästi rajoitu pelkästään kristilliseen hahmoon vaan yleisesti naiselliseen prinsiippiin: ”Ole meille armollinen, / neitsyt, äiti, kuningatar, / jumalatar, aina!” (s. 319).

Kheiron-kentaurin avustuksella Faust löytää tien manalaan, ja näin punoutuu juoni, jolla Helena hovinaisineen houkutellaan Menelaoksen kreetalaisen linnan porteilta Faustin keskiaikaiseen linnaan. Faustin ja Helenan liitosta syntyy poika Euforion, eräänlainen runollisen luovuuden vertauskuva, jonka lyhyen, kiihkeän elämän aikana käydään ikään kuin pikakelauksella läpi tanssit ja kisailut naisten kanssa sekä sotaisan kunnian kutsu, kunnes hän kärventyy loppuun kirkkaalla liekillä eräänlaisen Ikaroksen tavoin. Euforionin hahmolle laatimallaan surulaululla Goethe kunnioitti Kreikan vapaussodassa kuollutta runoilija lordi Byronia, ja koko kohtaus muistuttaa läpisävellettyä oopperaa. Helena seuraa pian poikansa jäljessä manalaan.

Faustinen tuhovoima

Rakkauden pauloissa ollessaan Faust on vielä verrattain siedettävä hahmo, mutta niistä päästyään hänen suurisuuntaiset, ”faustiset” suunnitelmansa ottavat vallan. Häntä häiritsee meren rajoittamaton voima: hän tahtoo padota meren rannat ja voittaa lisää maata viljeltäväksi ja samalla tietysti rikkauksia itselleen. Tästä voi kenties erottaa Goethen itseironiaa, itsekritiikkiä sitä kohtaan, mihin ylikorostunut klassillisuus, kaiken säännöttömyyden vastustus voi johtaa, ja toisaalta myös alkaneen teollistumisen ajan luontovihamielisyyden kritiikkiä. Avuksi ilmaantuu taistelu, johon keisari on ajautunut riitaisten vasalliensa kanssa ja jonka Mefiston lietsomat taikavoimat ratkaisevat keisarin hyväksi. Kiitollinen keisari luovuttaa Faustille rantaviivan, ja valtaisa maankaltaistamisoperaatio voi alkaa.

Kuten nykykapitalismin kognitiivisessa dissonanssissa, myös Faustin on helppo ummistaa silmänsä alihankintaketjujen hirviömäisyydeltä. Viidennessä näytöksessä vanha mummo Baukis ja vaari Filemon, jotka ovat lainanneet nimensä Ovidiuksen Muodonmuutosten myyttiseltä pariskunnalta, asustavat pienessä mökissä kukkulalla ja soittavat iltakelloja kappelissaan lehmusten alla. Kellonsoitto sattuu ilkeästi vanhan Faustin korviin, sillä Filemonin ja Baukiksen maatilkku on ainoa, joka hänen omistuksistaan vielä puuttuu: hän haluaa perustaa lehmusten latvaan näköalatasanteen tilustensa tarkasteluun ja ajaa pariskunnan näille osoitettuun korvaavaan paikkaan. Mefisto kätyreineen laitetaan asialle, ja kuinka ollakaan, koko mökki asukkaineen palaa poroksi. 

Rehellisyyden nimissä Faustin olisi pitänyt aavistaa näin käyvän, silti hän uskoo loppuun saakka voivansa valjastaa paholaismaiset voimat suurtöihin ihmiskunnan hyväksi – kuten nykyisetkin edistyksen airueet uskovat järkähtämättä voivansa hallita voimia, joiden seurauksia eivät pysty edes käsittämään. Jos ei muuta, niin Faustia täytynee arvostaa ainakin itsepäisestä optimismista. Neljä harmaata naista, Puute, Velka, Huoli ja Hätä, saapuvat hänen ovensa eteen. (Sipari on onneksi korjannut Otto Mannisen käännösvirheen: Sorge on tosiaankin nimenomaan Huoli eikä Suru.) Ainoastaan Huoli pääsee sisään avaimenreiästä, mutta Faust toivottaa hänet tiehensä: hän ei kerta kaikkiaan usko mihinkään sellaiseen. Lähtiäislahjaksi Huoli sokeuttaa Faustin silmät, ja näin erehdykseen toisensa perään johtanut naiivi idealismi saa konkreettisen fyysisen olomuodon. 

Miten käy sopimuksen paholaisen kanssa?

Seuraavassa surullisenkuuluisassa kohtauksessa lemuurit, eräänlaiset elävät kuolleet, ovat Mefiston johdolla kaivamassa hautaa, ja sokea Faust erehtyy pitämään lapioiden kalketta suuren työnsä edistymisenä. Meren tieltä padottu voittomaa on muuttunut hedelmättömäksi suoksi, mutta Faust ei menetä uskoaan. 

Suo yltää vuoren juureen asti, 

myrkyttäen voittomaani –  

tuon rämeen kuivaaminen olkoon  

viimeinen ja suurin urotyöni. 

[…] 

Kunpa näkisin sen vilskeen, seisten 

vapaalla maalla vapaan kansan kera! 

Siinä silmänräpäys, jolle sanoisin: 

viivy! olethan niin kaunis! 

Silloin maisten tekojeni jälki 

ei häivy ikiaikoihin. 

Sen suuren onnen esimauksi nautin 

suurimman silmänräpäykseni nyt. 

(s. 300–301.) 

Sen sanottuaan Faust vajoaa alas lemuurien kannateltavaksi. Näin palataan siis Faustin paholaisen kanssa solmimaan sopimukseen, jossa hän lupasi palvella tätä tuonpuoleisessa, jos koskaan lakkaa pyrkimästä eteenpäin ja tyytyy vallitsevaan hetkeen. Viimeisissä sanoissaan Faust on käyttänyt ainoastaan ehdollista futuuria, mikä jää saaliinhimoiselta Mefistolta huomaamatta. Jotain hän silti aavistelee ja kutsuu siksi paholaisten joukkiot maahanpanijaisia valvomaan.

Faust on erehtynyt moninkertaisesti ja tuottanut tuhoa niin luonnolle kuin lukuisille ihmisillekin. Silti hänen kuolematon osansa on enkelijoukoille pelastamisen arvoinen. Tässä Goethen versio eroaa monista muista Tohtori Faustus -tarinan versioista, joiden on tarkoitus toimia vain varoittavina esimerkkeinä siitä, miten käy, jos ryhtyy vehkeilyihin paholaisen kanssa. Pelastuksen välikappaleena toimii rakkaus, monessakin mielessä. Enkelimäiset pojat ripottelevat ruusun terälehtiä, jotka ajavat muut pirut pakosalle ja pehmentävät Mefiston sydämen ajaen hänet tekemään enkelipojille homoeroottisia ehdotteluja. Näin sielun anastaminen jää huomaamatta. Tämä vertautuu kiintoisasti F. W. Murnaun mykkäelokuvaversioon Faust – eine deutsche Volkssage (1926), jonka lopussa Faust syöksyy Gretchenin kanssa samalle roviolle ja he nousevat enkelisaatossa taivaaseen. Tässäkin tapauksessa Mefiston laatiman sopimuksen mitätöivä pieni präntti on rakkaus, vaikkakin melko ”erikoisena” tulkintana.

Seuraa viimeinen kohtaus vuorten ja rotkojen keskellä, jonne pyhien hahmojen keskelle ilmestyy muiden muassa Yksi Katujattarista (ennen Gretcheniksi kutsuttu). Hän saa Mater Gloriosalta, pyhältä neitsyeltä, tehtäväkseen johdattaa Faustin sielun korkeampiin sfääreihin. Faustin loppu on melko muotopuhdas mysteeri, esoteerinen kuva, joka ajaa ainakin itseni seuraaviin, ehkä hieman ahdistaviin pohdintoihin. Jos länsimainen ihminen on faustinen ihminen, onko läntisen ihmiskunnan ainoana pelastuksena sama kuin Faustilla: vapautua maisen olomuotonsa kahleista, jos ei konkreettisesti niin ainakin ulkoisen aseman ja elintason mielessä?

Luonteva päivitys ei vähennä näytelmän taikaa

Käännöksen nykyaikaan päivittämisessä kohdataan tiettyjä riskejä ja karikoita. Kuinka olla luonteva ja ihmisläheinen ja välttää silti asian arvolle sopimaton mukarentous? Kun Otto Mannisen Faust 2 -suomennoksen (1934) lukeminen tuntui hämmennykseen upottavalta velvollisuudelta, Siparin suomennosta on enimmäkseen ilo lukea ja sen perusjuonteista ja -ajatuksesta saa paremmin selvän. Ensimmäisen osan jälkisanoissa Sipari totesi riimien tukevan hänen mielestään parhaiten koomista sisältöä, muualla hän ei ole niitä etsinyt, ”käyttänyt kyllä, jos ovat sattuneet eteen tulemaan” (s. 225). Ilokseni voin todeta, että toisessa osassa riimejä on tullut eteen vähän väliä, Sipari on päässyt vauhtiin. Riimejä kyllä kaipaakin, koska alkuteos on joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta läpiriimitetty, muttei se missään nimessä ole olennaisin osatekijä. Runomittaa löytyy kauttaaltaan, vaikkei välttämättä samaa kuin alkutekstissä.

Näytelmän etuna on, että se luo aina oman maailmansa ja mikrokosmoksensa. Faust sisältää runsaasti koomisia ja farssimaisiakin elementtejä, ja ne värittävät kokonaisuutta siten, ettei jännitteen säilyminen vaadi raskassoutuisuutta silloinkaan, kun loppusoinnuista ja niihin sidotuista runomitoista irtaudutaan kolmannessa näytöksessä lyhyesti ja Ilias-eepoksen maailma koskettaa keskiajan maailmaa Helenan seurueineen ilmestyessä näyttämölle. Myös viimeisen kohtauksen mysteerissä enkeleineen, pyhimyksineen ja anakoreetteineen on ehkä vähemmän juhlallisuutta kuin joissakin muissa käännöksissä, mutta kokonaisuuteen nähden mystinen tunnelma syntyy kyllä. Monia kohtia on ikään kuin lyhennetty ja kevennetty, esimerkiksi enkelikuoron ”Wer immer strebend sich bemüht, / Den können wir erlösen” saa olla yksinkertaisesti ”Lakkaamatta pyrkineen / me voimme pelastaa” (s. 313), ja tämän runonäytelmän mikrokosmoksessa moinen ratkaisu toimii mainiosti.

Kun loppukohtauksessa kerran ollaan, tunnustan, että arvioni minkä tahansa Faust-käännöksen onnistuneisuudesta riippuu ennen kaikkea viimeisistä sanoista eli Chorus mysticuksesta: 

Alles Vergängliche 

ist nur ein Gleichnis; 

Das Unzulängliche, 

Hier wird’s Ereignis; 

Das Unbeschreibliche, 

Hier ist’s getan; 

Das Ewig-Weibliche 

Zieht uns hinan. 

Siparin versiosta totean… ettei se ole lainkaan hassumpi. Pesee Otto Mannisen mennen tullen. En haluaisi lainata sitä tähän, koska yhteydestään irrotettuna se menettää jonkin verran vangitsevuuttaan. Mutta koska lukija on tietenkin utelias, ja koska internetiin tarvitaan enemmän suvantokohtia, tienviittoja osoittamaan, mihin kohtaan voit lopettaa selailun juuri tänään, tässä se tulee (s. 319): 

On kaikki väistyvä 

vertaus vaan – 

täällä himmeä 

kirkastetaan – 

sanomaton 

saa sanamme lie – 

naiseus iäti 

ylös vie.