Hanna Kuuselan Kollaboraatio hyötyisi tekstianalyysista ja poeettisen merkityksen paikantamisesta. Kiiltomadon tiettävästi ensimmäisessä dialogikritiikissä Juha-Pekka Kilpiö ja Tuomas Taskinen paneutuvat myös kollaboratiivisen kirjoittamisen syihin ja vallankäyttöihin.

 

Juha-Pekka Kilpiö: Suomalaisessa tutkimuksessa käsitellään niin vähän mitään kokeellisesti suuntautunutta tai tekotavoiltaan erityistä kirjallisuutta, että odotin jo etukäteen kiinnostuneena Hanna Kuuselan kirjaa, jossa huipistuu hänen monivuotinen tutkimuksensa kirjallisista kollaboraatioista. Luin sen suurin piirtein kahdelta istumalta, tein paljon muistiinpanoja marginaaliin ja ajattelin heti, että meidän pitää ehdottomasti keskustella tästä. Kollaboraatio on minusta innostavinta taiteentutkimusta aikoihin, eikä vähiten siksi, että moni seikka kaipaa koettelua ja vaatii kritiikkiä.

Tutkimus lähtee liikkeelle havainnosta, että erilaiset monitekijyydet, yhteisötaideprojektit ja osallistavat käytännöt ovat tulleet yhä suositummiksi 2000-luvun taiteissa; Claire Bishop on puhunut jopa taiteen sosiaalisesta käänteestä (social turn). Käänne tuo kuitenkin mukanaan paljon hyperbolista puhetta, joten Kuusela ottaa tehtäväkseen analysoida kriittisesti yhteistekijyyden motiiveja ja ideologisia taustoja. On vaarana, että ylevästä puheesta huolimatta kollaboraatiot eivät saa aikaan todellista muutosta vaan ”yhdessä tekemisen ihanteet ovat 2000-luvulla usein omiaan palvelemaan status quota eli säätelemättömän, globaalin kapitalismin tarpeita” (s. 32). Kuuselan mukaan kollaboraatiolla ei sinänsä ole etumerkkiä mutta ”se kykenee tuottamaan erilaisia merkityksiä tai vaikutuksia, joita voidaan ja joita pitää voida tarkastella myös esteettisen tai moraalisen laadun – hyvyyden ja huonouden – näkökulmista” (s. 33).

Termi kollaboraatio viittaa tässä teksteihin, joilla on useampi kuin yksi julkilausuttu tekijä. Laajemmassa mielessä tutkimus sivuaa kollaasia ja muita lähdetekstitekniikoita, joissa on tavallisesti vain yksi nimetty tekijä mutta tekstimateriaali tulee monesta lähteestä. Kuusela ei kuitenkaan analysoi ensi sijassa varsinaisia teoksia vaan yhteistekijyydestä käytyä keskustelua, kuten tekijöiden lausumia ja teosten vastaanottoa. Osaa tekijöistä hän on haastatellut itse.

Teos jäsentyy niin, että alussa on historiallinen katsaus, joka keskittyy avantgardeliikkeisiin, ja sen jälkeen neljä lukua, joissa Kuusela jaottelee yhteisteoksia sen mukaan, mitä hän pitää niiden vallitsevana tavoitteena tai merkityksenä. Yhteiskirjoittaminen voi pyrkiä vaikuttamaan maailmaan taiteen ulkopuolella (poliittinen merkitys); edistää kunkin osallistujan yksilöllistä luovuutta (merkitys taiteilijuudelle); tai tavoitella pelkästään taloudellista voittoa (taloudellinen merkitys). Neljäs, poeettinen merkitys tarkoittaa, että kollaboraatio uudistaa kirjallisuuden muotoja ja keinoja kirjallisuuden itsensä vuoksi. Viimemainittu jää kuitenkin muita häilyvämmäksi, sillä Kuusela toteaa, ettei ole täysin varma sen olemassaolosta.

Mistä suunnasta lähestyit tutkimusta ja mitä ajattelit sen asetuksista?

 

Tuomas Taskinen: Oma lähestymistapani teosta kohtaan oli varsin kokemuksellinen, sillä kollaboratiivinen kirjoittaminen on kiehtonut minua vuosia ja olenkin ollut monessa yhteistekemisessä mukana. Olen julkaissut yhdessä Venla-Vanamo Asikaisen kanssa kirjoitetun dialogisen runoteoksen Lainattua valoa (2019), kirjoittanut kollaboratiiviseen OI-runozineen vuodesta 2017 alkaen ja raapustanut myös dialogista kritiikkiä aikaisemmin (Tuli & Savu 2/2019, yhdessä Ville Hämäläisen kanssa). 

Syitä yhteiskirjoittamiseen on ollut minulla lukuisia: ne ovat olleet sekä sosiaalisia (ihmissuhteiden luominen ja kasvattaminen yhdessä kirjoittamalla sekä silkka hauskanpito) että poeettisia (kompleksinen suhteeni romanttiseen yksilötaiteilijaan, jota yhteistyö voi purkaa ja rakentaa uudelleen). Kollaboraatioiden yhteiskunnallisia merkityksiä, johon Kuusela katseensa tarkentaa, olen pitänyt avoimena kysymyksenä. Ainakaan en ole kokenut yhteiskirjoittamista mitenkään homo economicus -henkisinä projekteina, koska huomiotaloudessamme kokeellisesti virittynyt kollaboratiivinen runous on aluskasvillisuudessa viihtyvä marginaali-ilmiö, jolle huomiota jaellaan vähänlaisesti.

Kollaboraatioiden yhteiskunnalliset merkitykset ovat tuntuneet minulle monimutkaisemmilta kuin sosiaaliset tai poeettiset merkitykset, ja niinpä ne ovat olleet minulle vähemmän keskeisiä. Tärkeää on ollut yksinkertaisesti myös kokeileminen ja kekseliäisyys: uudenlaisten kirjoittamisen muotojen koettelusta voi versoa lukijaa kohti uudenlaisia elämän ja kokemisen muotoja. Ja mitäpä siitä, vaikkei siinä onnistuisikaan, kun on ainakin yrittänyt.

Lähtökohdistani käsin suurin biiffini Kuuselan tutkimuksen kanssa on, että hän pidättäytyy lähes täysin tekemästä tekstianalyysia kollaboratiivisista teksteistä. Kuten mainitsit, hän kyllä ehdottaa poeettisen merkityksen mahdollisuutta mutta ei tartu tilaisuuteen lukea läheltä yhdessä kirjoitettuja tekstejä. Tutkimusmetodin ongelma ilmenee erityisesti kirjan päätösosassa, jossa syntetisoidaan tutkimuksen havaintoja. Argumentaatio jumiutuu vastakkainasetteluun moniäänisen kollaboratiivisuuden ja ”kokonaisuutta hahmottamaan pyrkivän ajattelun” (s. 204) välillä, vaikka dikotomia on virheellinen: kollaboraatioiden lähiluku voisi paljastaa, että ne eivät ole yksiselitteisen moniäänisiä siinä jälkistrukturalistisessa tai postmodernissa merkityksessä, jota Kuusela kuvaa, vaan että ne voivat huojua moniselitteisesti yksi- ja moniäänisyyden välillä.

Otan esimerkkejä nyt omalta tontiltani. Edellä mainituissa OI-runozinessä ja Lainatussa valossa (osastossa ”Kiihtymisiä”) kirjoittajat on ilmaistu vain teosten loppusivuilla eikä osana runoja. Lukija voi siis heittäytyä tekstin virtaan tekijöitä erottelematta tai sitten erottelemalla runoista itsenäisiä puhujia. Väitän, että tässä on käsillä poeettinen merkitys, joka ei ole mahdollinen yksin kirjoitetuille teksteille. 

Muunkinlainen huojunta on mahdollista. Kollektiiviromaanissa Ihmiskokeita (2016), jota Kuuselakin käsittelee, fragmenttien kirjoittajia ei ole merkitty mutta houkutus tunnistaa kirjoittajien tyylejä vaikuttaa lukemiseen: kuulenko tämän fragmentin tyylissä vaikkapa Matinmikkoa, Salmenniemeä tai Viljasta… Vastaavasti taas Marko Niemen ja Miia Toivion runokokoelmassa Suut (2012) on säemuotoisia rakkauskirjeitä, jotka on allekirjoitettu merkillä M. Tuntuuko kirje erilaiselta, jos kuvittelen M:n paikalle ”Markon” tai ”Miian”?

Mahdollisuudet tällaisiin merkityksellisiin huojuntoihin ovat kollaboratiivisissa teksteissä myriadit. Ne välittävät tuntemuksia kielen yhteisyydestä, mutta eri tavoin kuin siteeraava ja allusiivinen intertekstuaalisuus, jossa yksi kirjoittava subjekti hallitsee kielimateriaalia mielensä mukaan.

 

Olen varma, että käsittelimme teosta täyteläisemmin kuin olisin osannut yksin. Toisaalta olin välistä kateellinen, kun ehdit sanomaan ensin jotain, mitä olin ajatellut.

Juha-Pekka: Vaikka Kollaboraatiota arvioisi vain niissä puitteissa, jotka se asettaa itselleen, vastaanottoon pitäytyminen tuntuu sittenkin kapealta, kun tutkimustehtävänä on arvioida esteettistä laatua. Kuusela kirjoittaa kyllä metodisista haasteista ja harmittelee esimerkiksi, että kollaboraatioille tärkeää kirjoitusprosessia on vaikea tutkia, koska siihen ei tahdo päästä kiinni enää jälkikäteen. Jotain epäilyttävää siinä tuntuu silti olevan… Jos taas tekijät kertovat julkisuudessa työskentelyn taustoista ja prosessin kulusta, he saavat ”vapaat kädet määritellä, miksi ja miten prosessi on ollut merkityksellinen” (s. 137). Argumentin kehittelystä tulee välillä mieleen Philip K. Dickin Valis (1981):

1) Jumalaa ei ole olemassa.
2) Joka tapauksessa hän on tyhmä.

Sitä paitsi prosessi ei ole se, mikä kirjallisissa kollaboraatioissa lopulta tarjotaan yleisölle teoksena. Jos tekijät itse juhlivat prosessin tärkeyttä, eikö silloin olisi kriittisempää lukea tarkasti juuri lopputulosta? Ja vaikka prosessin saisi rekonstruoitua kuinka perin pohjin tahansa, ei sitä voi abstrahoida ja tarkastella irrallaan teoksesta, joka prosessin seurauksena muodostuu. Se vaatisi siis joka tapauksessa tekstianalyysia.

Jo allekirjoitukset ja muut paratekstit mahdollistavat paljon variaatiota, niin kuin näytit. Samoin kollaboraatioista löytyy huomattavasti vaihtelua sen suhteen, mitä prosessista on esillä valmiissa teoksessa ja miten se kielellistyy. (Tätä kirjoittaessani ei ole vielä varmaa, päädymmekö ensimmäisten puheenvuorojen jälkeen käyttämään etunimiä, sukunimiä, nimikirjaimia vai jotain muuta, mutta lukijalle se näkyy jo ratkaistuna.)

Olen oikeastaan kollaboroinut vain yhden tutkimusartikkelin verran, Juri Joensuun kanssa (yhteiskirjoittaminen onkin tutkimuksessa aika tavallista, niin kuin Kuusela mainitsee), mutta koin vetoa Kollaboraatiossa mainittuihin kohdeteoksiin, joista muutaman tunsin ennestään. Yksi niistä on teossarja The Grand Piano, alaotsikoltaan An Experiment in Collective Autobiography, jonka kirjoittajat ovat language-runouden länsirannikkolaisia, muun muassa Rae Armantrout, Lyn Hejinian ja Ron Silliman. Grand Piano sisältää esseemuotoisia muistelmatekstejä, jotka käsittelevät languagen syntyvaiheita San Franciscossa 1970-luvun jälkipuoliskolla: yhteisöä, poetiikkaa ja tapahtumia. Siinä kuvaillaan yhteisiä kirjoitusistuntoja, luentatilaisuuksia ja muita esityksiä sekä runokentän rakenteita, kuten lehtien ja pienkustantamojen toimintaa. Sarjan kymmenen osaa kirjoitettiin noin kymmenen vuoden aikana, ja ne ilmestyivät 2006–2010.

Kuusela kertoo, että Grand Pianon prosessi tuotti jonkun toistakymmentä tuhatta julkaisematonta sähköpostiviestiä, joihin lukija ei pääse käsiksi, ja kuittaa itse teoksen sillä, että kirjoitusvuosien ”prosessuaalista merkitystä on mahdoton vangita tekstiin tai lukea siitä ulos” (s. 135). Mutta eikö siinä vasta olisi haastetta kerrakseen? Koska sarjan osat ovat ilmestyneet erillään melko pitkän ajan kuluessa, minusta niissä nimenomaan näkyy paljon hankkeen kehkeytymisestä ja sen aikana tapahtuneista suunnanmuutoksista, samoin tekijöiden suhteista, kun he käsittelevät toistensa tekstejä. Siinä tunnustetaan, että prosessin esittäminen on jälkikäteistä ja konstruoitua niin kuin omaelämäkerta aina, ja juuri siitä yritys voi alkaa. Olisiko määrältään banaali sähköpostiläjä lopulta kovin kiinnostava sen rinnalla, että voi lukea varsinaisen teoksen?

 

Argumentaatiosta piirtyy surullinen kuva nykykirjallisuudesta, jossa kirjoittajan nimi merkitsee brändiä, tarkka lukeminen on tukahtunut ajan henkeen ja kirjoittajan tehtävä on viilata kaltereita poikki myöhäiskapitalismin häkissä.

Tuomas: Jäin pohtimaan Kuuselan määritelmää kollaboratiiviselle kirjallisuudelle. Hänen kapeassa määritelmässään kollaboraatio käsittää tietoisen yhteistyön tuloksena syntyvän kirjallisuuden, mutta löyhässä määritelmässä mukaan lasketaan ”tiedostamaton” yhteistyö kirjallisten appropriaatioiden, kuten kollaasin, cut-upin ja hakukonerunouden tapauksissa.

On tärkeää, että Kuusela erottaa nämä määritelmät toisistaan, koska jälkimmäisen laskemisen kollaboratiivisuuden piiriin voi kyseenalaistaa. Näin Kuuselakin ajattelee: hänen mukaansa olisi aivan perusteltua käsitellä lähdetekstikirjallisuutta kokonaan irrallaan yhteiskirjoittamisen perinteestä. Arkijärkisesti laaja määritelmä vaikuttaa kummalliselta sanavalintojenkin tasolla. Omassa käsityksessäni yhteistyötä määrittävät vuorovaikutteisuus ja yhteiset päämäärät, joista ei appropriaatioissa ole kysymys. 

Kuusela kyllä pohjustaa tekijyysmääritelmäänsä Annette Arlanderin, Kaija Kaitavuoren ja Scott Rettbergin tutkimuksiin vedoten. Näistä Arlander tutkii esitystaidetta, Kaitavuori osallistavaa taidetta ja Rettberg elektronista kirjallisuutta, mutta kaikkien näkemyksiä yhdistää se, että taiteen tekijöitä voivat olla muutkin kuin teoksen allekirjoittaneet taiteilijat: tekijöiksi voivat nousta esimerkiksi katsojat, koneet, algoritmit, eläimet ja kasvit. Näitä ajatuksia kirjallisuuteen soveltaen siis ketä tai mitä tahansa, jonka tuottamaa tekstiä jossakin teoksessa on, voisi kutsua teoksen tekijäksi.

Nämä taiteidenväliset näkökulmat ravistelevat erinomaisesti painetun kirjallisuuden urautuneita tekijäkäsityksiä. Kuusela kuitenkin käyttää edellä mainittuja tutkimuksia valikoivasti: ne laajentavat tekijäkäsitystä vain kategorian inhimilliseen suuntaan – ”posthumanistiset yhteishankkeet ihmisen ja koneen tai eläimen välillä” (s. 64) hän jättää kollaboraation piiristä pois. Tämä rajaa tutkimuksen näkökulmaa, mikä on hyödyllistä. Kuuselan tutkimus on teoreettisesti uraauurtava, eivätkä siihen tokikaan mahdu kaikki relevantit tarkastelutavat. Luulen kyllä, että inhimillisen ja ei-inhimillisen rajojen ja vuorovaikutuksen tarkastelulla olisi annettavaa myös Kuuselan harjoittamalle kapitalismikritiikille.

Ei-inhimillisen rajaus tuntuu kuitenkin sopivammalta kollaboraation kapeaan kuin laajaan määritelmään. Edellisessä tapauksessa yhteiskirjoitettu teksti kantaa merkityksiä useamman ihmissubjektin kirjoitusprosessista, kuten osoitit: prosessia ja tekstiä sen lopputuloksena ei voi erottaa toisistaan. Kuuselan ”häpeilemättömän humanistinen” (s. 29) näkökulma, joka tavoittelee inhimillisiä ja jaettuja merkityksiä, sopiikin hyvin tietoisena yhteistyönä kirjoitettujen tekstien tarkasteluun. 

Lähdetekstejä hyödyntävään kirjallisuuteen se istuu kuitenkin huonommin: käyttääpä kirjoittaja toisen ihmisen, eläimen tai koneen tuottamaa kirjoitusta, se näyttäytyy hänelle ensisijaisesti tekstinä ja kirjoittajastaan irronneena. (Internetin aikakaudella on helppo kuvitella tilanne, jossa emme voi olla varmoja, onko teksti ihmisen vai koneen kirjoittamaa.) Lisäksi nämä kategoriat joka tapauksessa sekoittuvat kirjoitusprosessissa: ihminen tarvitsee kirjoittamiseen teknologiaa, kirjoituksella voi osoittaa kohti ihmisen ja eläimen rajan keinotekoisuutta, ja niin edelleen.

Kuusela perustelee laajaa määritelmää siten, että tietoisen yhteiskirjoittamisen tavoin kirjalliset appropriaatiot ”kyseenalaistavat yksilöllisen kirjailijan, nojautuvat useampaan tekstintuottajaan ja hakevat inspiraatiota yhden kirjoittavan mielen ulkopuolelta” (s. 191). Paitsi ihmiskeskeinen, määritelmä on minusta harmillisen yksilökeskeinen: kollaboratiivisuus määritellään yksilön kieltämisen kautta tai sitä vastaan kapinoiden. Mielestäni asetelman voi kääntää toisinkin päin: yhteisö ja sidokset voivat edeltää yksilöä ja autonomiaa, samalla tavoin kuin kieli yksilöä edeltää. 

Kuusela kyllä kirjoittaa tutkimuksessaan tällaisesta kielikeskeisestä, jälkistrukturalistisesta tekijäkäsityksestä mutta arvioi sen kriittisen potentiaalin nykykulttuurissa heikoksi, koska kirjamarkkinat toimivat edelleen ”yksilökirjailijoiden ehdoilla ja vahvistamiseksi” (s. 58). Samoin jälkistrukturalismin kaltaiset tekijää suhteellistaneet pyrkimykset ovat ”usein jääneet tekijän vangiksi, sillä vain harvoin kokeilevat ja radikaalitkaan tekstit tai teoriat on julkaistu ilman tekijän nimeä” (s. 59). 

Argumentaatiosta piirtyy surullinen kuva nykykirjallisuudesta, jossa kirjoittajan nimi merkitsee brändiä, tarkka lukeminen on tukahtunut ajan henkeen ja kirjoittajan tehtävä on viilata kaltereita poikki myöhäiskapitalismin häkissä. Mutta toisenlainenkin tarina, jossa kirjallisuutta tapahtuu myös markkinoiden paineista huolimatta, on mahdollinen. Siinä kirjoittajan nimi nähdään aina jo suhteellisena, allekirjoitus poeettisena keinona, eikä kollaboratiivista kirjallisuutta lueta niinkään pakona yksilökirjoittamisesta vaan sen omista esteettisistä piirteistä käsin.

 

Juha-Pekka: Kiinnostavaa kyllä yksi harvoista teoksista, joka läpäisee kriittisen seulan ja saa Kuuselalta kehuja, on Karri Kokon nettikollaasi Varjofinlandia (2005), tiukan määritelmän mukaan ei siis kollaboraatio. Ilahduttaa silti, että Varjofinlandian yhteiskunnallinen paino ja esikuvallisuus monille nykyrunouden suuntauksille on hiljalleen tunnistettu ja että vastaanotto on edelleen käynnissä. Samasta todistaa Anna Helteen Todellisuus pahoinpiteli runon: yhteiskunnallisuus ja tunteet suomenkielisessä kokeellisessa nykyrunoudessa (2019), jossa Kokon teosta analysoidaan luvun verran.

Teorian signeerauksista päästään Kuuselan omaan tyyliin. Kollaboraatio on tutkimuskirjaksi sikäli erityinen, että Kuusela on siinä tavallista vahvemmin läsnä ensimmäisessä persoonassa. En tiedä, viekö se teosta sentään toisen tekstilajin suuntaan niin kuin takakansi vihjaa puhumalla esseemäisestä tutkimuksesta. Ennemmin se muistuttaa, että vertaisarvioitu tutkimuskirjallisuus sallii jo itsessään paljon tyylillistä variaatiota ja ylipäätään sallisi enemmän kuin suomalaisessa tutkimuksessa on käytössä. Vaikka laskin aikamoisen määrän kirjoitusvirheitä, tyyli luistaa kaikesta huolimatta hyvin kautta linjan. Varsinkin ensimmäiset luvut ovat ihanan happamia!

Jos persoonan korostamisessa muuten on tympeät piirteensä, tutkimusta se voi verestää, koska kirjoittajan täytyy panna itsensä kunnolla peliin. Kollaboraatiossa se päätyy toimimaan argumentoinnin ja kriittisen asenteen takeena ja antaa niille voimaa. Siksi myös rajoitukset ja poisjätöt tunnustetaan tavallista avoimemmin.

Lähteistä puheen ollen: nehän ovat kattavat, niin kuin viittasit, ja innostavat lukemaan lisää. Yllätyin vain yhden teoksen puuttumisesta: Wayne Koestenbaumin tutkimus Double Talk: The Erotics of Male Literary Collaboration (1989) on varteenotettavin Kuuselan edeltäjistä. Koestenbaum pyrkii yhtä lailla pääsemään perille yhteiskirjoittamisesta mutta lähtee liikkeelle niin eri suunnasta – yhdistelee psykoanalyysia ja queer-teoriaa ja lukee kohdetekstejään, kuten romantiikan ja modernismin runoutta ja fin de sièclen seikkailuromaaneja, hyvin tarkasti sanavalintoja myöten –, että Double Talk olisi ollut jännittävä keskustelukumppani. Sen perusteella kollaboraation viides merkitys tai yllyke voisi olla eroottinen halu.

 

Ärsyttelyn halussaan Kollaboraatio suivaannuttaa etsimään ja kuvittelemaan vaihtoehtoja. Tällainen reaktio täytyy lukea sille ansioksi.

Tuomas: Eroottinen merkitys! En ollut kuullut Koestenbaumin kirjasta ennen, mutta jo kokemuksellisesti tämä uusi kategoria hellii. Eroottinen halu tuntuu perustavalla tavalla ylijäämäiseltä ja yksilöllisyyden ylittävältä. Se onkin helppo liittää yhteiskirjoittamisen haluun. Ehkä eroottisten kollaboraatioiden sisarlajeina voi pitää esimerkiksi rakkauskirjeitä, kuten teoksessa Suut, tai pikaviestimien keskusteluja, joihin kriitikko Lydia Lehtola on rinnastanut Lainattua valoa -kokoelmamme vuoropuhelut.

Kuusela nostaa Varjofinlandian esimerkiksi yhteiskunnallisesti merkittävästä kollaboraatiosta. Tämä jäi mietityttämään. Kyllä, teos ilmentää dokumentaarisella ja poeettisella voimalla mielenterveysongelmien uuvuttavuutta ja tuo näin vaiettuja ja hävettyjä tuntemuksia julkisuuteen. Tämä on kiistattomasti poliittisesti merkityksellistä. Mutta siitä, onko vaikutus erityisesti ”yhteiskirjoittamisen” ansiota, olen epävarmempi.

Kuuselan mukaan Varjofinlandia ”voi auttaa luomaan uudenlaista yhteiskunnallista ja yhteisöllistä hahmotuskykyä tai mielikuvitusta […] kollaboratiivinen menetelmä rakentaa ja kehittelee yhteiskunnallisesti merkityksellistä tapaa ymmärtää sosiaalisia ongelmia tai mielen sairauksia kollektiivisesti – sen sijaan, että ongelmat yksilöllistettäisiin tai privatisoitaisiin” (s. 195). Kaipaan kuitenkin jälleen tekstianalyysia tukemaan yleisvaikutusten pohdintaa. Varjofinlandian poetiikka nimittäin tuntuu osin ristiriitaiselta suhteessa Kuuselan kuvaamiin pyrkimyksiin. 

Teoksen rakennetta voi ymmärtää ns. uusvirketekniikan (engl. new sentence) kautta, josta olet Juha-Pekka kirjoittanut (”Proosarunon tuolla puolen. Uusvirke suomalaisessa runoudessa” teoksessa Suo, kuokka ja diversiteetti, toim. Markku Eskelinen ja Leevi Lehto, 2018). Tämä tekniikka fragmentoi teoksen puhujien ilmaisun yksittäisiksi virkkeiksi, mikä hämärtää syitä heidän kärsimyksensä taustalla. Jäljelle jää vain historiaton ”yksi jatkuva, raskas preesens”, kuten Juri Joensuu on kuvannut Varjofinlandiaa väitöskirjassaan Menetelmät, kokeet, koneet: proseduraalisuus poetiikassa, kirjallisuushistoriassa ja suomalaisessa kokeellisessa kirjallisuudessa (2012). Tätä voi pitää osin masennusta privatisoivana. 

Virkkeet toki rinnastuvat toisiinsa ja luovat näin merkityksiä ”kollaboratiivisesti”. Tämä kuitenkin kertoo minusta eniten lukijan ymmärrettävästä halusta luoda koherenssia kirjalliseen teokseen eikä niinkään siitä, että Varjofinlandian approprioiva poetiikka hahmottelisi poliittista kollektiivia. Varjofinlandiaa on vastaanotossa lähestytty pitkälti masennuksen kautta, joka voi merkitä tässä yhteydessä alakuloisuutta yleisesti tai diagnosoitavaa depressiota. On kuitenkin varottava, ettei tässä tehdä käsitetaiteellista hämäystä: kun katkoksellinen uusvirke haastaa teoksen kerronnallisuutta ja ekspressiivisyyttä, jäsentäväksi tekijäksi otetaan masennuksen käsite. Mutta koska masennuksen käsite on niin laaja, kuinka vahvasti se sitten teoksen puhujia yhdistää? En haluaisi välttämättä palata ajatukseen suomalaisten alakuloisesta ”kansanluonteesta”, johon kirjan nimi vaikuttaa ironisesti viittaavan.

Kuusela rinnastaa masennuksen yksilöllisyyden ja privatisoinnin (yksityisyyden) ja toivoo, että mielenterveyden kysymyksiä ymmärrettäisiin kollektiivisemmin ja yhteiskunnallisemmin. Lisää julkista keskustelua masennuksesta ja mielenterveysongelmia kaikkine puolineen käsittelevää taidetta kyllä tarvitaan, mutta tämä ei ole ristiriidassa mielenterveyden yksilöllisyyden ymmärtämisen kanssa. Yksilöllisyydessä on myös se puoli, että se tuo esiin mielenterveysongelmien moninaisuuden: sen, että kärsivillä on eroja ja sitä kautta erilaisia tarpeita. Masennuksen rinnalla on usein muitakin ongelmia, joita Varjofinlandiassakin nousee esiin: alkoholismia, syömishäiriöitä, unettomuutta, kiputiloja, taloudellisia ongelmia… Nämä ongelmat eivät yhdistä kaikkia puhujia, ja nämä erot ovat merkitseviä. Masennuksia on monia. 

Aihe on minulle henkilökohtainen, sillä olen kokenut elämässäni useamman masennuskauden, käynyt vuosia psykoterapiassa ja syön edelleen mielialalääkkeitä. (Älkää viekö minun masennustani! sanoo paranoidinen tulkitsijani.) Havainnollistan ajatuksiani vielä eräällä toisella mielenterveysteemaisella kollaboraatiolla. Viivi Rintanen on piirtänyt teokseensa Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta (2020) ”sarjakuvanovelleja” ihmisten hänelle lähettämistä omakohtaisista ”hulluuskertomuksista”. Näiden kertomusten lisäksi kirjan läpi kulkee Rintasen sarjakuva omasta psykoterapiaprosessistaan ja sarjakuvan tekemisestä. 

Vaikka kertomukset ovat lyhyitä, niistä välittyy sairauksien moninaisuudesta paljon enemmän kuin Varjofinlandian uusvirkkeistä. Omaelämäkerrallisessa osassa Rintanen laittaa isommin myös itsensä likoon ja tulee näin likemmäksi teoksen muita hulluuskertomuksia. Varjofinlandiassa Kokon ja nettikirjoittajien suhde on selkeän hierarkkinen, kuten Kuuselakin huomioi.

Rintasen teos käsittelee itsereflektiivisesti sairauden esittämisen ja tulkinnan ongelmia, toisin kuin Varjofinlandia, joka tyytyy löydettyjen tekstien toisintamiseen. Mielenterveys välittyy spektrinä: teos käsittelee muun muassa masennusta, syömishäiriöitä, persoonallisuushäiriötä, addiktioita, paniikkikohtauksia ja itsetuhoisuutta. Mielenterveysongelmia tarkastellaan myös suhteessa työelämään kapitalismissa ja eri medioihin. Kauniit akvarellit, jotka leviävät sarjakuvaruutujen yli, yhdistävät kirjan osia toisiinsa. 

En tarkoita, että moninaisuutta välttämättä palvelisi tuutata esiin yhä lukuisampia diagnooseja ja kiihdyttää medikalisaatiota. Tarkoitan sitä, että moninaisuudesta lähtevä ajattelu myös luo todellisuutta ja voi kuvata elämän kirjoa täydemmin ja vapauttavammin. Edeltävä ei ole kritiikkiä Varjofinlandiaa kohtaan: sen ansiot vain piilevät minusta muualla kuin yhteiskirjoittamisessa. Uusvirketekniikkaa hyödyntäen se luo vahvan poeettisen dokumentin masennuspuheesta, ja uuvuttavassa affektiivisuudessaan se koettelee lukijan tulkinnan ja eläytyvän lukemisen kykyjä, kuten Joensuu on huomioinut. 

Voiko kollaboratiivinen kirjallisuus olla poliittista ihmisten moninaisuutta esittäen ja puolustaen? Uskon näin, ja haluan jättää kysymyksen tähän myöhempää keskustelua varten.

 

Juha-Pekka: Uskon samaan. Ärsyttelyn halussaan Kollaboraatio suivaannuttaa etsimään ja kuvittelemaan vaihtoehtoja, ja tällainen reaktio täytyy lukea sille ansioksi. Jos tekstianalyysi jättää toivomisen varaa, poleeminen puoli on sitäkin terävämpi. Se asettaa tekijöille haasteen pohtimalla, millaisia tulevat kollaboraatiot voisivat olla ja millaisia niiden ehkä pitäisi olla. Tutkimukselta ei ole mikään vähäpätöinen asia, että se suuntautuu tulevaan (”es kommt aber darauf an, sie zu verändern”…). Kysymys kollaboraatioista ei siis ole lähimainkaan loppuun käsitelty.

Koska jotkut kohdeteokset osoittautuivat kooltaan vaikeiksi analysoida, Kollaboraatiosta voi seuloa ajatuksen, että ainakin taiteentutkimukseen tarvitaan enemmän yhteistyötä. Esimerkiksi Ihmiskokeiden analyysi vaatisi ilmiselvästi koneellista etälukua tai makroanalyysia (à la Franco Moretti, Matthew L. Jockers ja kumppanit), jota tehdään laajemmin digitaalisten ihmistieteiden alla. Se ei tarkoita tulkinnan hylkäämistä vaan havainnon skaalaamista ennen tulkintaa. Leonora Carringtonin sanoin: toinen silmä kaukoputkella, toinen mikroskoopilla.

Viimeinen luku päättyy rohkaisuun, kun Kuusela pohtii vastaisia yhteisteoksia: ”Toivon niiden joko luovan ja kuvittelevan sellaisia olemisen, toiminnan ja ajattelemisen tiloja ja muotoja, jotka ovat vaihtoehtoisia nykykapitalismille ja jotka pyrkivät rakentamaan yhteistä ajattelua, tai vaihtoehtoisesti toivon niiden tukevan ja kehittävän taidetta autonomisena alueena, johon kuuluvat myös ajattelevat subjektit” (s. 217). Sen sijaan hän sanoutuu irti historiallisen avantgarden yrityksistä lakkauttaa taide kaikkineen.

Autonomian vaade tuntuu raikkaalta ja radikaalilta, ja sen jälkeen alkaa hämmästyttää, että se tuntuu radikaalilta. Jos se viedään vielä pidemmälle, taide ansaitsisi niin laajan autonomian, että voi halutessaan yhdistää nämä kaksi pyrkimystä. Autonomian vaade on jo itsessään poliittinen, ja sen vuoksi kaikista suurin haaste heitettäväksi tekijöille olisi poeettisen ja poliittisen tuominen yhteen. Sen ei tarvitse johtaa historiallisen avantgarden kopiointiin. Yhtäältä avantgardeliikkeet syntyivät niin erilaiseen historialliseen tilanteeseen, ettei niiden poliittista pyrintöä voi sellaisenaan kerrata, ja toisaalta niiden yksittäiset runokeinot ja -tekniikat ovat jo sulautuneet nykyrunouden valtavirtaan.

Kautta linjan kulkee ajatus, että tekijöiden tulisi pystyä perustelemaan, miksi kollaboroivat. Se korostuu nyt, kun yhteiskirjoittaminen on selvästi lyömässä läpi mutta siinä on edelleen jotain asettumatonta.

Jotkin taiteenlajit ovat leimallisesti kollektiivisempia kuin toiset, mutta aika monesta on olemassa erikseen yksin ja monin tehdyt alalajit: teatterissa monologi ja ensembledraama, musiikissa soolo- ja orkesterisoitto. Kertovassa elokuvassa tapaa olla henkilöhahmoja ja taustalla enemmän tai vähemmän teknistä henkilökuntaa, mutta elokuvan voi tehdä yksinkin, kuten monet strukturaalisen elokuvan perusteoksista on tehty. Kirjallisuudessa kollaboraatio ei nouse samanlaisesta käytännön tarpeesta kuin vaikka teatterissa, jossa tarvitaan tietty määrä ihmisiä lavalle. Niin kuin oli jo puhe, kirjallisuudessa sitä ei useinkaan näe suoraan ”itse tekstistä” vaan parateksteistä. Kirjallinen yhteistyö täytyy perustella jotenkin toisin. Mainittujen haasteiden lisäksi tekijöillä olisi tässä hyvä tilaisuus pohtia oman välineensä luonnetta ja sen muotoja ja keinoja. Mitä sellaista kirjallinen kollaboraatio voi ilmaista, ettei mikään muu? Kuuselan tutkimuksesta jää minusta väreilemään olennainen ajatus, että vielä ei tiedetä, mihin kaikkeen kollaboraatio pystyy.

Mistä johdutaankin meidän keskusteluumme ja sen arviointiin. Minua ajoi luultavasti vahvimmin toinen eli yksilöllinen merkitys, ihan vain koska en ollut kirjoittanut tämän tyyppistä tekstiä ennen. Päädyimme silti melko yksissä tuumin puolustamaan poeettisen merkityksen mahdollisuutta tai ainakin etsimään tapauksia, jotka puhuvat sen puolesta.

Huomasin, että jopa näin pienimuotoisessa ja sentään vuorottelevassa tekstissä yhteisyys voi aiheuttaa ambivalenssia: missä määrin varjelen omaa nimeäni, missä määrin antaudun yhteisen tavoitteen palvelukseen. Olen varma, että käsittelimme teosta täyteläisemmin kuin olisin osannut yksin, vaikka olisinkin kirjoittanut yhtä pitkästi. Toisaalta olin välistä kateellinen, kun ehdit sanomaan ensin jotain, mitä olin ajatellut.

Ajattelen niinkin, että kritiikkitekstin muodolla saa mielellään olla jokin suhde kohdeteoksen muotoon – ei välttämättä sama, mutta tavalla tai toisella tietoinen. Jos poeettinen merkitys jää vielä osin ilmaan kollaboraation tapauksessa, toivon yhtä kaikki, että se löytäisi tiensä kritiikkiin.

 

Oli valtavasti menetelmällisiä ja poeettisia päätöksiä, jotka piti tehdä yhdessä: Millaisia menetelmiä käytämme? Mikä on kirjoitusjärjestys, eli kumpi saa ensimmäisen ja kumpi viimeisen sanan?

Tuomas: Kriitikkona jouduin tämän kirjan kanssa törmäyskurssille. Kuuselan asenne kollaboraatioita kohtaan on hapan ja tekstianalyysin puute kirjallisuuden poliittisuutta tutkiessa ärsytti. En koe, että kirjallisuuden yhteiskunnallisista merkityksistä saataisiin paljonkaan kiinnostavaa irti tällä tavoin. Tutkimusmetodi tympäännytti, koska olen työskentelyssäni pohtinut huolellisesti kollaboratiivisuuden poeettisia merkityksiä, jotka haaveissani voisivat yltää tekstin pienimmille hiukkastasoille asti.

Tätä vasten idea dialogikritiikin kirjoittamisesta kanssasi tuntui hyvältä, sillä ajattelin, että teksti jo muodollaan toimisi argumenttina yhteiskirjoittamisen puolesta. Olen samaa mieltä siitä, että yhdessä kirjoitettu kritiikkimme on monipuolisempi kuin kummankaan yksin kirjoittamana siitä olisi tullut. Olet etenkin vastannut kirjan suhteuttamisesta muuhun tutkimukseen, mihin omat kykyni ja lukeneisuuteni eivät olisi riittäneet. Yksin kirjoittaen sanan valtani olisi tuntunut totaalisemmalta, jolloin olisin saattanut kokea painetta suhtautua kirjaan etäisemmin ja valitella rajoitteitani enemmän. Näinpä kollaboraatio onkin saattanut auttaa persoonaani tässä tekstissä enemmän esiin.

Mutta huomaan nyt arvottavani yhteiskirjoittamista vertaamalla sitä kuvitteelliseen, yksin kirjoitettuun tekstiin, vaikka juuri tästä vertailusta haluaisin kollaboraatiopuhetta etäännyttää.

Olen Kuuselan kanssa kuitenkin samaa mieltä siitä, että yhteiskirjoittamisen valtasuhteisiin on tärkeää kiinnittää huomiota: tarvitaan ”tarkempaa analyysia siitä, millä ehdoilla kohtaamisia nykyään tapahtuu tai mitkä tekijät moniäänisyyttä rajoittavat” (s. 212). On tulkinnanvaraista, odottaako Kuusela tätä analyysia enemmän tutkimukselta vai taiteelta, mutta nähdäkseni kollaboraatiot (missä tekstilajissa tahansa) voivat osallistua näihin pyrkimyksiin. Yhteiskirjoittaminen monimutkaistaa kirjallisuuden tulkinnan tyypillistä kolmijakoa tekijään, tekstiin ja lukijaan. Tekijöitä on useita ja usein tekstinkin yhtenäisyyttä haastetaan. Arkemme kommunikaatiotilanteet ovat usein verkostomaisia eivätkä vain kahdenvälisiä, joten eikö ole hyvä, että kollaboratiivinen kirjallisuus voi omassa muodossaan ilmentää tätä monimutkaisuutta?

Mutta ei riitä vain todeta, että yhteiskirjoittamiseen liittyy valtasuhteita, joita ei tekstistä ilmene, vaan analyysiin tarvitaan Kuuselan mainitsemaa tarkkuutta. Kirjallinen maailma on täynnä vallankäyttöä; ei ole mahdollista käydä edes baarikeskustelua kirjallisuudesta ilman, että keskustelijat saavat ja ottavat vaihtelevasti tilaa itselleen. Yhdellä tekijänimellä julkaistussa kirjallisuudessa taas esimerkiksi kustannustoimittajan ja ateljeekriitikoiden valta lopputulokseen on usein merkittävä. 

Yhteistekijyyden nimissä on toki tehty todellisia väärinkäytöksiä, joita kirjassa eritellään. Niiden korostunut asema Kuuselan argumentaatiossa voi kuitenkin antaa tarpeettoman pessimistisen kuvan kollaboraatioissa tapahtuvasta vallankäytöstä. Hänen mukaansa ”kaikki luovat yhteistekijyyden hankkeet ovat vaarassa päätyä kolmannen kategorian mukaisiksi [taloudellista voittoa tavoitteleviksi] merkityksettömiksi kollaboraatioiden varjokuviksi, elleivät ne tunnista kriittisesti sitä paikkaa, joka yhteisöllisyyspuheelle on varattu ismien jälkeisessä maailmassamme” (s. 31). Minä taas uskon, että hengettömiä, laskelmoivia, manipuloivia ja taloudellisten valtasuhteiden ennalta määräämiä teoksia tehdään läpi taidekentän, eivätkä kollaboratiiviset menetelmät mitenkään erityisesti aseta tekijöitään kaltevalle pinnalle kohti huomiohakuisuutta tai helppoheikkeilyä.

Jaan nyt joitain havaintoja vallankäytöstä kollaboraatioissa, joihin olen osallistunut. Esimerkiksi tätä kritiikkiä kirjoittaessani toistuva huoleni on ollut, etten kirjoita suhteettoman pitkiä puheenvuoroja verrattuna sinuun ja nouse näin dialogissa liian hallitsevaksi. Lainattua valoa tehdessä taas huomasin, että vaikka tekstissä onkin määritetty sanatarkkaan, mikä dialogin osa on kummankin päätösvallassa, oli valtavasti menetelmällisiä ja poeettisia päätöksiä, jotka piti tehdä yhdessä: Millaisia kirjoitusmenetelmiä käytämme? Mikä on kirjoitusjärjestys, eli kumpi saa ensimmäisen ja kumpi viimeisen sanan? Minkä valitsemme kirjan nimeksi, mitkä kirjan osastojen? Ja niin edelleen. 

Läpi kirjoitusprosessin myös heittelimme toisillemme ehdotuksia, kuinka toinen voisi muokata ja hioa omia tekstiosuuksiaan. On siis selvää, että prosessiin sisältyi paljon vallankäyttöä, josta kirjaan suodattui vain pieni osa. Nyt taas saan tämän tekstin myötä vallan sanoittaa prosessia ja Venla-Vanamon ääni jää kuulumattomiin. Näkisin kuitenkin, että kollaboraatio voi onnistua ottamaan valtasuhteet osaksi poeettista sisältöään ja siten etualaistaa ne. Siteeraan runopuhujaani: ”Hiljaisuudessa hierarkia häviää, kunnes hän tulee ääneen.”

Kuusela liittää siekailematta toisiinsa moniääniset kollaboraatiot ja ”disruptioiden aikakautemme”. Niiden vastapainoksi [sic] hän tarjoaa kokonaisuuksien hahmottamiseen pyrkivää ajattelua ja hieman vaikeasti hahmottuvaa pysyvyyden tavoittelua. Tietotyöläisenä voin ymmärtää turhautumisen digitaalisen maailman häiritsevän signaalisilpun keskellä.

En koe yhteiskirjoittamisen uhkaavan omaa ajatteluani, tai sure sitä, että tämä kritiikki päätyy internetiin lukijoiden välilehtiviidakkojen keskelle. Silti nostan lopuksi vielä esiin seuraavan katkelman, jossa Kuuselan kaipuu pysyvämmälle perustalle ilmenee kauniisti ja mieleenpainuvasti jään metaforan kautta: ”Mieleni tekee kuitenkin kysyä, tarvitsemmeko me 2000-luvun ihmisinä ja kulttuureina lisää tällaisia hajoamisen ääniä. Hajoava jää tuottaa hajotessaan säröjä. Särkyvä jää on monisäikeinen ja se kurkottaa moneen suuntaan, mutta miten kävellä sen yli?” (s. 209.)

Jaa artikkeli:

 

Juha-Pekka Kilpiö & Tuomas Taskinen

Juha-Pekka Kilpiö on jyväskyläläinen kirjoittaja.
Tuomas Taskinen on Tampereella asuva runoilija ja kriitikko.