Kuinka lähiö syntyy? Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo käynnistyy lähiön luomiskertomuksena. ”Alussa on ihan hiljaista. Ei ihmisiä eikä eläimiä. Sokaiseva valo levittäytyy kaiken ylle.” (s. 7.) Toisin kuin Raamatun luomisen myytissä, tässä tarinassa ihmistä ei kuitenkaan luoda kaiken keskiöön. ”Talo oli kuin luonto, aina ihmistä suurempi”(s. 98.)

Kerrostalolähiön syntytarina kulkee myös Matti Kortteisen klassikkotutkimuksen Lähiö vanavedessä. Suuri muutto ja kaupungistumiskehitys luovat yhteisen tarpeen paikalle, jossa ”elää todellista työväen unelmaa” (s. 9). Toistensa kaltaisiin kerrostaloihin muuttaa toistensa kaltaisia perheitä, jäseninään työssä käyvä isä, kotiäiti ja kahdesta kolmeen lasta.

Lähiön miehen aamurutiini on karuudessaan tragikoominen.

Unelman murskaa kuitenkin viimeistään 1990-luvun lama, joka vie aikuisilta työn, lapsilta harrastukset ja lähiöstä palvelut. 2010-luvulle tultaessa samassa lähiössä kasvaa toisen polven syrjäytyneitä. He ”eivät käy koulussa tai töissä, vaan asuvat äitiensä luona, hakkaavat toisiinsa tatuointeja, käyttävät päihteitä ja kuvaavat väkivaltavideoita nettiin” (s. 11).

Syrjäytyneisyyden pikkutarkat muotokuvat

Kuisman luomassa lähiössä ei rakenneta onnellisuusmuureja. Jessica ja Jami käyttävät ja myyvät huumeita samoilla pihoilla, joilla pieni Jade vaeltelee äidin myydessä kotona seksiä vieraille miehille. Joka päivä jossakin päin lähiötä jaetaan ilmaista ruokaa, ja kadun vastakkaisille puolille pystytetyt uskovaisten kahvilat kilpailevat samoista asiakkaista, raitistumista puntaroivista alkoholisteista. Lähiön miehen aamurutiini on karuudessaan tragikoominen: ”Syö pullaa, juo lasin maitoa ja katsoo pornoa”. (s. 160).

Kuisman luomalle urbaanin rappion maisemalle ei tohdi nauraa, mutta tiheään, polveilevaan tarinaan on kirjoitettu myös tarkoituksellisesti hymyilyttäviä jaksoja. ”-Kyllä sä tiedät, ettei kellään oo korttia, ja vaikka olisi, kukaan ei oo selvä, ja vaikka olisi, kellään ei oo autoa. Ja vaikka olisi, niin ei meistä kukaan pääsisi mihinkään sisään, ja vaikka pääsisi, niin ei kellään olisi varaa dokata keskustan baareissa.” (s. 262.) Lähiön varhaiset, toiveikkaat vuodet muistaa 2010-luvun puolivälissä enää vuokra-asunnostaan häädetty vanhus, jonka omaisuus mahtuu varastettuihin ostoskärryihin ja jonka paluuyritykset kotikonnuille pysähtyvät uuden, kansainvälisen omistajatahon pystyttämiin valvonta-aitoihin ja -portteihin.

Tarkkavaistoista ja osuvaa on romaanin tapa kuvata köyhyyden ja syrjäytyneisyyden arkkitehtuuria.

Joka luvun päähenkilöksi asetetaan yksi lähiön asukkaista, joiden tarinat limittyvät ja kietoutuvat taidokkaasti toisiinsa. Vaikka kertojanääni pysyy varsin samanlaisena läpi romaanin, eri kokijat erottuvat silti vaivattomasti.

Henkilökuvauksen tavoin tarkkavaistoista ja osuvaa on romaanin tapa kuvata köyhyyden ja syrjäytyneisyyden arkkitehtuuria. Keskiluokkainen hillittyys ja minimalismi ovat kaukana näistä pohjapiirustuksiltaan identtisissä vuokra-asunnoissa. ”Hän tuijottaa pöydällä olevia tavaroita, tahmeaa likööripulloa, Helosan-tuubia, e-pillerilätkää, Seiskaa, tuhkakuppina toimivaa tölkkiä, näppäimistöä, kaukosäädintä. Siirtää katseensa lastulevyiseen kirjahyllyyn, jossa ei ole yhtään kirjaa, vaan valokuvia ja koriste-esineitä kuten simpukoita, erivärisiä lasipulloja, kynttilöitä ja pieni patsas, joka muodostuu kirjaimista H-A-P-P-Y.” (s. 35). Kuvaus muistuttaa Susanna Alakosken ruotsinsuomalaisten lähiöiden ja luokkaerojen kuvausta; yhteistä on myös kuvaus toistuvasta häpeästä, jonka oma tausta ja elinympäristö kokijoissaan herättävät.

Tästä lähiöstä ei juuri lähdetä, ja harvalukuiset lähtijät joutuvat ennemmin tai myöhemmin palaamaan takaisin. Viimeisenä rikospaikalle palaa ”kerrostalokiduttajana” tunnettu elinkautisvanki, jolla on osuutensa monen rikkinäisen ja rikki revityn perheen historiassa. Toisin kuin esimerkiksi Anu Juvosen Lähiöoksennuksessa (2013), Kerrostalossa ei koeta selviytymistarinoita.

Mestarillinen lähiökuvaus

Noora Vallinkosken esikoisromaani Perno Mega City  (2018) päätyi viime vuonna poliisitutkintaan, koska kirjailijan syytettiin kuvaavan todellisia ihmisiä ja tapahtumia (HS 26.10.2018). Kerrostalo vakuuttaa esipuheessaan tapahtumien fiktiivisyyttä, mutta paljastaa samalla romaanin työnimen olleen Päätepysäkki Pori. Kirjailija ei ole lähtenyt salaamaan omaa taustaansa levottomien kerrostalolähiöiden kasvattina (HS 11.5.2019). Myytin kieltä ja kerrontaa hyödyntävä Kerrostalo asemoi kuvaamansa lähiön silti unenomaisesti: lähiö saa alkunsa ”sopivasti keskeltä. Ei minkään ja jonkin, maaseudun ja kaupungin, ihmisasutuksen ja eläinmaailman rajalta, vähän rannikolta kuitenkin. Ei oikein mistään.” (s. 8).

Myytin logiikalla myös Kerrostalo etenee luomisesta apokalypsiin. Asukkaita nousee kasvotonta, uhkaavaa omistajatahoa vastaan, mutta voiko lähiötä voittaa tai jättää? Sitä tarina ei paljasta. Taivaaseen noustaan helvettiin astumalla: juopon vanhuksen kuolemanuni on näky avautuvasta viemärinluukusta, jonka alla entiset kaverit viettävät ikuisia bileitä.

Teksti tekee voimakkaan vaikutuksen kauniin, runollisen kielen, alatyylisten sanavalintojen ja toinen toistaan rumempien tapahtumaketjujen jatkuvalla ristiriidalla.

Kuisma on mestarillinen sekä tarinankertojana että kielenkäyttäjänä. Teksti tekee voimakkaan vaikutuksen kauniin, runollisen kielen, alatyylisten sanavalintojen ja toinen toistaan rumempien tapahtumaketjujen jatkuvalla ristiriidalla. ”Silloin kun hän saa nukuttua, hän näkee unia kapakoista, ruotsinlaivoista, diskojen värivaloista ja ennen kaikkea kimaltelevasta nesteestä, joka maistuu suussa samaan aikaan suloiselta ja kirpeältä. Unia siitä, miten kauniilta sirpaleet näyttävät, kun pullo särkyy pirstaleiksi sateen kastelemaan asfalttiin, miten nyrkki osuu kasvoihin ja kallossa kuuluu luun särkymisen rahina, kuinka pitää puukkoa tytön kurkulla samalla kun panee tätä perseeseen, miltä tuntuu herätä kädet veressä muistamatta, kuka on.” (s. 166.)

Viime vuosina syrjäytyneisyyden ja rappeutuvien lähiöiden kuvauksista on nähty myös menestyksekkäitä elokuvia. Selma Vilhusen Tyttö nimeltä Varpu (2016) kuvaa äidin ja tyttären nurin vinksahtaneita rooleja Kerrostalon parinkin äiti-tytär -kaksikon tapaan. Saman ohjaajan Hölmö nuori sydän (2018) puolestaan pohjautuu Kirsikka Saaren samannimiseen romaaniin (2018). Myös Kerrostalo taipuisi vaivattomasti elokuvan kielelle: tarina leikkautuu terävästi kokijasta ja näkökulmasta toiseen sekä rakentuu yhtä aikaa inhorealistiseksi lähiökuvaukseksi, lähitulevaisuuteen kurottuvaksi dystopiaksi ja jännityskertomukseksi.

Luomisesta apokalypsiin etenevä myytti nimettömästä kerrostalolähiöstä on niin todentuntuinen ja puhutteleva, että se jättää lukijansa vaikuttuneen vaitiolon valtaan.

 

Jaa artikkeli: