Talviunia; Mutta armo on kukka joka laulaa

Kahta laajaa runoteosta yhdistävät muun muassa metsät ja vuodenajat. Hengästyttävä runsaus on paikallaan, eikä aina tarvitse pyrkiä tyhjentävään selitykseen, Elina Siltanen kirjoittaa.

Tiina Lehikoinen ja Sirpa Kyyrönen ovat molemmat julkaisseet tänä keväänä runokokoelmat, joissa maailman tila ja ympäristö ovat keskeisessä osassa. Lehikoisen Mutta armo on kukka joka laulaa vangitsee kuvallisuudellaan ensimmäisestä runosta alkaen: ”on metsiä, ja metsien kaltaisia, yö hyväilee / kehrää lähes näkymätöntä lankaansa”. Runossa rakentuvat metsä, syksy ja kevät, jotka rinnastetaan huoneisiin. Tämän keskellä kulkee lopulta ihminen: ”ja aina joku eksyy, löytää oven ja astuu tuntemattomaan, / pihaan, jossa pallot eivät vieri, vaan peruuttavat”. Näin koettuna metsä on mahdollisuus, mutta synkempiäkin sävyjä kokoelmassa nousee esiin. 

Kokoelman edetessä sivutaan monenlaisia teemoja, kuten kuolemaa, naisen asemaa, ikiaikaisia perinteitä ja niihin asettautumista. Kunnes lopulta ihminen on yhtä luonnon kanssa: ”Päätin kirjoittaa ruohoista, siankärsämöistä ja horsmista. Ne minä olin. […] Ruo’ot ja korret. Myös minä olin nämä heinät. Nokkoset ja pajukot. Laulu, joka mahdollisti minunkin laulaa.” (s. 112.) Luonto antaa tilan ihmisellekin. 

Kyyrösen Talviunia-kokoelman ensimmäisessä osassa ollaan osin vielä synkemmissä tunnelmissa: 

Varvut kutittavat, neulaset maatumisen humina  

pistelee kun terävimmät puhkovat selän, orvaskeden  

työntyvät läpi kasvavat läpi,  

elinmassan syvyydessä vuodenajat eivät enää vaihdu 

(s. 9)  

Metsä on läpitunkeva, ytimiin pureutuva ympäristö, ja jotain peruuttamatonta on selvästi tapahtunut. Kuitenkin ”Ikitalvea edeltävänä kesänä puolukanvarvut / ja kuusentaimet pitävät minusta / kiinni, ehdottavat suurta unta” (s. 9). Tässäkin ympäristö kietoo ihmisen osaksi itseään ja pitää kiinni. Kokoelman keskeinen teema on nimen mukaisesti uni, joka rinnastetaan talveen. Uni on jotain, mikä pakenee ja mistä ei saa otetta, toisaalta se saattaa vyöryä yli ja viedä kohti tiedostamatonta. 

Kyyrösen runot kysyvät, mikä on ihmisen jälki luonnon keskellä, ikiaikaisten rituaalien, ”muinaisen jään” ja tammikuussa kukkivien krookusten keskellä: ”Millainen jälki minun ruumiistani jää / tälle kankaalle minun ruumiistani jää” (s. 13). Kokoelman ensimmäinen osa liikkuu yhtä aikaa muinaisuudessa ja nykyisyydessä, siihen kietoutuvat ikijään ja ”maan alla tuhansia vuosia” hajoavan biomassan ohella tämän maailmanaikamme sodat, aerosolina leviävä laulukielto, sängyssä viereen kömpivä lapsi ja lähes huomaamatta muuttuva ilmasto (s. 9–15). 

Lopunajan merkit

Talviunien toisessa osassa on lähes loputtomiin jatkuva helle ja ”läntisessä Keski-Euroopassa kuivunut maa repeää tulvassa” (s. 24). Hellettä torjutaan miten osataan, verhot ja sähkölaitteet ovat kiinni, eikä uni tule. Unen poissaolo onkin kirjaa kannatteleva punainen lanka. Myös talviunia yleensä nukkuvat karhut esiintyvät runoissa usein. Lumi ja uni vertautuvat toisiinsa, kun syntyy ”univyöry”, ja lumi ja uni ovat yhtä painavia. 

Tulossa on Fimbul-talvi, joka skandinaavisessa mytologiassa enteili maailman tuhoa. Osiossa IV ”29.1.2022 Helsingissä alkaa päättymätön lumisade” (s. 39). Rivi toistuu osion runoissa ja saa ympärilleen lisää kierroksia. Tätä kirjoittaessani on huhtikuun loppupuoli ja Etelä-Suomessa sataa lunta. Samalla esimerkiksi Kataloniassa kärsitään kuivuudesta. Ajankohtaisuus on hätkähdyttävää.  

Lehikoisen runoissa vuodenajat eivät ehkä ole lakanneet vaihtumasta, mutta ne limittyvät toisiinsa. Usein tuntuu siltä, että monissa runoissa on yhtä aikaa talvi ja kesä, kevät ja syksy. Lopunajan tunnelma ei ole aina aivan yhtä vahva kuin Kyyrösellä, mutta viitteitä siitä on. Esimerkiksi mennään metsään sienikori kädessä, ja sieni onkin uraania hehkuva sienipilvi: ”se, minkä hautaamme, ei häviä” (s. 11). 

Lehikoisen runojen kielikuvat ovat vieraita ja leviävät moneen suuntaan kiinnostavin tavoin: 

Lasimunat, pistävät reiät. Se liikehtii, hitaasti kyljeltä kyljelle, sotapelien pikselihylje. Ja kun sitä ammutaan, roiskeet osuvat jokaiseen meistä. Öljyiset siivet, tajuisuutemme altaissa kelluvat mustat rätit. Kaarelle jännitetyt jouset, joutsenten kuoret, hullut tappajalinnut. (s. 14.) 

En ole varma, onko tätä tarpeen alkaa kääntää jollekin selkeämmälle kielelle tai yrittää hahmottaa mihin mikin voisi viitata. Mitä ovat sotapelien pikselihylkeeseen osuvat roiskeet? Keitä ovat hullut tappajalinnut? Tulkintaa ei tee mieli pysäyttää, vaan jättää johonkin aavistuksen rajalle, jossa jotain on näkyvissä mutta ei aivan selkiytynyt. Tunnelma on kuitenkin selvä, se on tiheä ja jännitteinen, ja on selvää miltä tuntuu, kun ”roiskeet osuvat jokaiseen meistä”. 

Hengästyneitä tunnelmia

Lehikoisen runojen muoto vaihtelee: välillä parisäkeitä, välillä ilmavia, rennosti aseteltuja rivejä, välillä koko sivu on täynnä tekstiä proosarunon muodossa. Samankaltaista vaihtelua nähdään Kyyrösellä, joskin hallitsevimpia ovat pitkät säkeet. Kyyrösen kokoelmaa rytmittävät numeroidut osiot, joiden sisällä tekstit ovat lukutavan mukaan joko osa samaa runoa tai yhtenäistä sarjaa. Osioita on kaksitoista, ehkä yksi kullekin kuukaudelle, kuten kokoelmasta Helsingin Sanomissa kirjoittanut Vesa Rantama on tulkinnut. Lehikoisen kokoelman osastoja puolestaan jakavat osastonumeroiden lisäksi sitaatit eri runoilijoilta ja filosofeilta, kuten Gösta Ågrenilta, Natalie Diazilta, Gaston Bachelardilta ja Anna Ahmatovalta. 

Lehikoisen ja Kyyrösen kokoelmat ovat molemmat laajoja noin 120 sivun mitassaan. Molemmat ovat myös positiivisessa mielessä hengästyttäviä. Ne vyöryttävät eteen kielikuvia, vertauksia ja assosiaatioita, jotka leviävät moneen suuntaan. Kyyrösen runot kartoittavat tunteita, aistimuksia, säätiloja ja arjen tilanteita keriessään yhteen sitä, mikä meitä odottaa tai mikä jo huomaamattamme on täällä: 

minä piirrän tähän lumen minä kirjoitan kuvan kuinka timanttihangen tuoksu kengänpohjassa löyhyää kuin koiranpaska keväisellä hangella valkoinen lumikenttäkeittiö nousee edessä ny rillataan tämä golftanner on valkoinen rajaseutu  valkoinen pressukangas raapii repeävä hankikanto nilkkoja […] (s. 80) 

Ehkä lunta voi luoda piirtämällä tai kirjoittamalla sen. Joku oman elämänsä Timo Jutila grillaa lumihangessa, valkoisuus levittäytyy kaikkialle kuin tasaisella golfkentällä. Tunnelma on hengästynyt ja jollain tapaa uhkaava. Puhuja esittäytyy siksi, joka laittaa kaiken käyntiin piirtämällä ja kirjoittamalla, mutta hän ei lopulta voi hallita mitä siitä syntyy. Tämä on tietenkin vain yksi tapa kirjoittaa ylläsiteeratusta. Kuten Armon myös Talviunien nostamat assosiaatiot ovat moninaisia, eikä niitä kaikkia voi tavoittaa tai lukita paikoilleen. Tämä ei ole moite, sillä monenlaista ”vaikeana” pidettyä runoutta tutkineena kirjallisuudentutkijana en usko runouteen, joka tyhjenee helposti, tai varsinkaan siihen, että tyhjentävään selitykseen tulisi pyrkiä. 

Moninaisia assosiaatioita on löytänyt myös Lehikoisen teoksesta Kulttuuritoimitus-sivustolla kirjoittanut Erkki Kiviniemi: ”Jos pyrkii ottamaan tosissaan vastaan tarjoillut idiomit, metaforat ja niiden uudenlaiset yhdistelemiset, jotka ovat painavia, monisyisiä ja osittain tavoittamattomia, on lukeminen rankkaa työtä, josta voi vain vaivoin iloita.” Toki Kiviniemikin saa kokoelmasta tätä sitaattia enemmän irti, mutta toivoo joka tapauksessa hengähdystaukoja. Ehkä kaipaan niitä itsekin, mutta siitä huolimatta koen, että juuri hengähdystaukojen puute puolustaa sekä Kyyrösen että Lehikoisen kokoelmissa selkeästi paikkaansa. Tällainenhan nykyihmisen kokemus maailman vaikeasti hahmotettavista ongelmista eittämättä on. Vyörytys on tarpeen, ehkä muuten voisi jättää huomiotta kaiken sen hälyn, josta näissä runokokoelmissa käsitellyt ihmisen ja ympäristön suhteet koostuvat. 

Kuten mainitsin, oma positioni ohjaa lukemaan toisin, ja vertailussa Kyyrösen kokoelmaan Lehikoisen kokoelma tuntuu jopa välillä kevyemmältä. Lehikoisen runojen tunnelma on paikoitellen lyhyempien rivien ansiosta hieman seesteisempi ja siksikin ehkä jopa toiveikkaampi. Näin myös ulkoapäin annettu arvion asetelma (en keksinyt yhteisarviota itse, vaan sitä ehdotettiin minulle) ohjaa lukemista. Toki Kyyrösenkin kokoelmassa on joitakin lyhyitä, vain muutaman rivin runoja. Mutta kokonaisvaikutelma on pitkillä säkeenylitysten kautta jatkuvilla riveillä tiivis:

en ehtinyt harkita minkä ilmeen ripustan kasvoille, olin kerrankin vapaa 

häpeämään, ruukkuja, ruumiinosia, jonakin päivänä helle 

on jatkunut niin kauan ettei se voi enää päättyä 

hyvin […] (s. 23) 

Tällaiset hetket, joissa kokoontuvat yhteen ympäristön tila ja ihmisen olemisen epämukavuus ovat Kyyrösen kokoelman parasta antia. 

Myös Lehikoinen on usein samalla asialla. Armossakin kiteytyy osuvasti nykyihmisen maailman- ja ilmastonmuutostuska: 

vielä hetki sitten oli kesä, päätin kirjoittaa ruohoista, 

päivänkakkaroista, kaisloista ja ratamoista 

jotka parantavat haavat, ennustavat lasten määrän, 

mutta tuosta kesästä on jäljellä vain vähän 

yletöntä kuonaa, lajimme hulluuden todisteita, 

          se rajaton maailma johon meidät kasvatettiin 

on osoittautunut hyvin hyvin ahtaaksi 

ja rajalliseksi […] (s. 19) 

Vaikka se, että kesän jälkeen tulee syksy, jolloin kaikki on ankeampaa ja kuolee, on yksinkertainen, perinteinen vertauskuva, vuodenaikojen vaihtelut luovat oman vahvan tunnelmansa. Kesän valoisa viattomuus vaihtuu ylettömään kuonaan, jossa illuusiot karisevat. Tuskin mikään koskaan oli rajatonta, mutta joskus siihen sentään saattoi uskoa. Myöhemmin runo laajenee yllättäviin suuntiin. Tunnelma ei ole lohduton, kukkien muisto on jäljellä, ja myöhemmin puhuja toteaa, että jotain olisi vielä pelastettavissa, jos ihminen tunnustaisi virheensä ja kääntäisi suuntaa:

eikä elämä säily, jos Midas ei herää 

ja hyppää vaunuistaan, 

tunnusta, että jossain risteyksessä 

kärryt kääntyivät väärään suuntaan 

(s. 20) 

Runoissa vilahtelevat esimerkiksi roomalaisessa mytologiassa tunnettu itsemurhan tehnyt, sankarittarena pidetty Lucretia ja kaiken kullaksi muuttava Midas, joka joutui katumaan toivettaan niin kuin ihminen jatkuvan kasvun tavoitettaan. Myös Kyyrösen runoissa tavataan mytologian hahmoja, kuten kreikkalaisen mytologian kuun jumalatar Selene ja yön jumalatar Nyx. Mytologian hahmot ovat ehkä klassista runokuvastoa, jotka tuntuvat vaativan tunnistamista, jotta niiden assosiaatioihin voisi pureutua tarkemmin. Silti ne sulautuvat näissä kokoelmissa sujuvasti osaksi kokonaisuutta, jossa ihmisen jälkiä maailmassa on niin paljon, ettei niitä kaikkia voi millään hallita. Lehikoisen ja Kyyrösen kokoelmissa riittää painavaa luettavaa vuodenkierron etenemistä, lumen tai unen saapumista odotellessa.