Manzesen madonnat

”Harmaarunkoinen kookospalmu katselee lempeästi allaan istuvaa kuhmuraiseksi kulunutta miestä. Hamisia alkaa nukuttaa, mutta äkkiä hän säpsähtää ja muistaa lopulta sen kadottamansa sanan: madonna. Manzesen madonnat. Niitähän ne ovat nämä pettyneet naiset. Hän olisi varmaan jo aikoja sitten kuollut täältä muistelemasta, ellei hän voisi katsella näitä hehkeitä madonnia”. Helena Nummisen esikoisromaanissa tansanialaisnaisten arkea kuvataan elämänmakuisesti ja lohdullisesti tummista sävyistä huolimatta.

Lukija pääsee Helena Nummisen mukana 115 sivun mittaiselle matkalle Manzeseen, köyhään esikaupunkiin Dar es Salaamiin, Tansaniaan. Pinnallisella turistimatkalla ei kuitenkaan olla, sillä romaani suodattuu paikallisten naisten kertomana.

Elämä täyttyy raskaista, usein vastenmielisistä työpäivistä. Eteenpäin kuitenkin kuljetaan vastoinkäymisistä huolimatta, sillä haaveet antavat voimaa ja lohtua. Savenvärisen Manzesen profiilista erottuu kermakakun värinen Moshi-hotelli, joka on maalta tulleiden naisten viimeinen turvapaikka. Toimeen tulee juuri ja juuri, kun suostuu tekemään baaritytön kovaa työtä ja antautumaan hikisten miesten läähätyksen alle. Moshi-hotelli yhdistää Manzesen madonnia, jotka suoristavat hiuksensa ja vaalentavat kasvonsa miellyttääkseen maksavia asiakkaita. On surullista huomata, kuinka musta kulttuuri on joutunut omaksumaan valkoisten kauneusihanteet.

Helena Numminen on tehnyt sosiaaliantropologista tutkimusta Tansaniassa, ja kirja on syntynyt tutkimusten havaintojen perusteella. Kirjassa onkin mukana suomalaiselta kalskahtava tutkija Elina, joka haastattelee manzeselaisia naisia. Tästä syystä kirjaa on välillä hankala mieltää fiktiiviseksi. Oma lukukokemukseni olisi ollut rikkaampi, jos Elina ei olisi ryhtynyt tekemään yhteenvetoa paikallisten naisten elämästä. Minulle olisivat riittäneet pelkästään Manzesen madonnien persoonalliset äänet. Madonnien henkilökohtainen on samanaikaisesti poliittista.

Jokaisessa romaanin luvussa on lyhyt tarina. Madonnilla on useimmiten samanlainen tausta. He ovat lähteneet maalta paremman elämän perään kaupunkiin. He ovat katkeroituneet miehiinsä, jotka ovat jättäneet lapset naisten harteille. Kaupunki näyttää madonnille ruhjeiset kasvonsa eikä säästä heitäkään. Entiset unelmat väistyvät uusien tieltä.

Elämää konditionaalissa

Eräs madonnista, Maria, haaveilee maissikaupasta saadakseen itselleen paremman toimeentulon. Isabela puolestaan unelmoi ompelukoneesta, jonka avulla elämä helpottuisi. Eve haluaa opettajaksi, sihteeriksi tai kirjastonhoitajaksi. Hadija haluaa takaisin äidin luokse, Helena ei pahoinpitelyn jälkeen halua enää olla miesten komenneltavana.

Elämä on jatkuvaa konditionaalia: jos saisin tarpeeksi rahaa, söisin paremmin, kouluttaisin lapseni, eläisin parempaa elämää. Haaveet ovat syvällä, mutta kun vuosi vaihtuu, kaikki on ennallaan. Moshi-hotellin omistaja on yhä julma, unelmien prinssistä on turha haaveilla, sillä poliisitkin ovat riittävän häikäilemättömiä viedäkseen yöllä kotiin palaavat naiset raiskattaviksi. Hotellin miehet eivät käytä kondomeja, ja aids on arkipäivää. Even haaveet hyvästä ammatista saavat iskun, kun hänkin huomaa päätyvänsä huoraksi Moshiin. Mutta vielä joskus, vielä joskus koittaa parempi aika, naiset tietävät.

Manzesen madonnat on elämänmakuinen ja tummista sävyistään huolimatta lohdullinen teos. On voimaannuttavaa lukea vahvoista ja rohkeista naisista, jotka ovat päättäneet pärjätä olosuhteista huolimatta. Yhteiset haaveet työntävät heitä eteenpäin, yhteisöllisyys on tärkeää. Näyttää siltä, että Numminen on kirjallaan halunnut alleviivata tavallisten afrikkalaisten naisten arjen merkityksellisyyttä. Nummisen kieli on yhtä näennäisen yksinkertaisen arjen kuvauksen kanssa. Toteavat ja yksinkertaiset päälauseet siirtävät näkökulman naiselta toiselle. Manzesessa on äkkiä käyty, mutta olisi siellä viihtynyt pitempäänkin.

Kirjassa on mukana kehitysmaatutkija Jaro Julkusen essee ”Eurooppalainen katse Dar es Salaamissa”. Taustoitusta kaipaaville teksti on hyödyllinen.