Imre Kertészillä on syytä pessimismiin. Hänen vanhempansa eivät rakastaneet toisiaan, hän syntyi tähän maailmaan vahingossa, kaikkea muuta kuin toivottuna. Kaiken kukkuraksi isä ja äiti sekä suku ja naapurit olivat unkarilaisia ja juutalaisia. Poika ei tosin käsittänyt, mitä se tarkoitti paitsi että piti ommella keltainen tähti rintaan ja mennä tehtaaseen töihin. Keskitysleirillä unkarilaisuus tarkoitti U:ta vanginvaatteessa.

Kommunistisessa Unkarissa Kertészistä tuli järjestelmän vihollinen, koska hän kirjoitti, mitä ajatteli. Bolsevismin kukistuttua hän jatkoi yhteiskunnan ruoskimista. Huhtikuussa 1990 hän kirjoitti: ”Unkari on vapautunut bolsevismista, mutta ei itsestään.” Ansioistaan vuosisadan omanatuntona Kertész sai kirjallisuuden Nobelin vuonna 2002. Kaleeripäiväkirjassaan (Gályanapló) hän näyttää, miten ihminen alistuu ennemmin kulutettavaksi ja orjaksi kuin käsittää olemassaolonsa.

Kaleeripäiväkirjan yhdeksi motoksi on valittu Molière-sitaatti: ”Mutta mitä ihmettä hän tekisi tällä laivalla?” Kysymys kuvastaa hyvin Kertészin eksistentialistista suhtautumista elämään: synnyttyään ihminen on tuomittu elämään ja sitäkin varmemmin kuolemaan. Ulkonainen elämä kaikkine käytäntöineen ja tapoineen ei saa kirjailijalta sitä itsestään selvää hyväksyntää, jonka varassa nousemme aamuisin vuoteesta ja toimitamme askareitamme. Kertészille koko käytännöllinen elämä menemisineen ja tulemisineen on sairasta. Ruumiimme, käytöksemme ja puheemme peittävät todellisen elämämme, joka on muilta salattu.

Kertész myöntää olevansa sodanjälkeisen eksistentialismin kasvatti. Camus on keskustelukumppanina usein. Kertészin lukeneisuus ei kuitenkaan rajoitu ismeihin. Eurooppalaisen hengen historia on kirjailijalle hengästyttävän tuttua: Pascal, Freud, Nietzsche, Rilke, Kant, Spinoza, Mann, Beckett, Márai vain muutamia mainitakseni. Kertész tuntee aikansa, joka on jatkunut vuodesta 1929 nykypäivään. Ajat ovat muuttuneet, ja siksi kirjailijalla on syytä ihmetellä, ruokkiiko Sartre enää ketään. Onko sotaa kokemattomilla ihmisillä lainkaan tarvetta kysyä, mitä ihmettä tällä elämällä oikein pitäisi tehdä?

Kaleeripäiväkirja alkaa vuodesta 1961. Vuotta aikaisemmin Kertés oli alkanut kirjoittaa esikoistaan, Kohtalottomuutta (Otava 2003), jossa hän kuvaa kokemuksiaan Auschwitzissa, Buchenwaldissa ja Zeitzissa. Kun Kohtalottomuuden päähenkilö Köves palaa kuolemanleiriltä Budapestiin, hänellä on edessään eksistentiaalinen kysymys: mikä tarkoitus oli Auschwitsilla, mikä tarkoitus on elämällä? Kuolema lykkääntyi, mutta ei elämässäkään tunnu olevan sen enempää mieltä.

Elämän arvottomuuden ja tarkoituksettomuuden kokemus on leimallista koko Kertészin tuotannolle. Tätä on mätäpaisetta hän yhä uudestaan palaa tökkimään. Mitä päättäväisemmin hän yrittää puhkaista sitä, sen kipeämmäksi se käy. Synkkänä hän toteaa: ”Tappio on nykyään ainoa saavutettavissa oleva kokemus.”

Mikä todellisuudessa on todellista?

Päiväkirjamerkinnöissään kirjailija palaa keskitysleireille ja huomaa Proustin tavoin eletyn todellisuuden kadonneen. Sen sijaan todellisuutta on ”itsedokumentoinnin kaleeriorjuus”, piinaava tarve saada edes kerran vastaus kysymykseen ”kuka minä olen?” Kertészin tapa kirjoittaa on haastava eikä muistuta paljoakaan tavanomaista päiväkirjatekstiä. Hän kyllä väläyttää fragmentteja elämästään, mutta niihin liittyy aina armoton itsetutkistelu, minän ja maailman kaksoisvalotus. Hän viittaa jatkuvasti lukemaansa ja käy dialogia sen kanssa. Hänen aksioomansa muistuttavat Wittgensteinin filosofisia huomautuksia ja myös vaikuttavat samoin: ne ovat iskuja, jotka pakottavat ajattelemaan niiden todellista tarkoitusta:

”Jokainen ihmiselämä on keskeneräinen ja oikeastaan epäonnistunut elämän yritys.”
”Niin kauan kuin oikeinkirjoitus on tärkeää, elämme jonkinlaisessa ristiriidassa. Mutta myös jonkinlaisessa järjestyksessä.”

Yhteys Wittgensteiniin on ymmärrettävä, sillä Kertész on kääntänyt hänen tuotantoaan unkariksi. Kaleeripäiväkirjassaan Kertész pohtii kielen yhteyttä todellisuuteen ja syyttää kieltä osallisuudesta totuuden kätkemiseen. Ongelma ei ole kuitenkaan pelkästään kielessä, vaan siinä, että emme käsitä, mikä on todellisuus. ”Keskitysleirin voi kuvitella ainoastaan kirjallisena tekstinä, ei todellisuutena.”

Kertészille elämän perustavin fundamentti on subjektiivisuus, joka kaiken lumeen, illuusion ja näennäisyyden sijaan on todellista. Tieto itsestä on olennaisinta tietoa maailmasta. Kirjailija on Kierkegaardinsa lukenut: Kertész haluaisi vapauttaa yksilön kaikesta siitä, mikä ei ole sisäistä, sillä hänen todistuksensa mukaan totuuden, eksistenssin ja todellisen uskonnollisen elämyksen pakoilu vievät ihmisen ”massan, typeryyden ja diktatuurien suojaan”. Kertészin teleologis-subjektiivinen kohtalokäsitys kehottaa jokaista etsimään omaa sisintä ominaislaatuaan, omaa peruskokemustaan: älä ole kuten muut vaan tule itseksesi. Tämä koskee erityisesti taiteilijoita. Kertész vakuuttaa lukijansa siitä, että vain subjektiivisella taiteella voi olla jotain tekemistä totuuden kanssa.

Subjektiivisuus ei poista yhteistä ja yleistä todellisuutta: ”Kaleeri on yhteinen. Te olette rakentaneet sen, matkustamme siinä yhdessä, mutta virtoja, joille se ajautuu, te ette voi hallita. Miksi sitten leikitte, että tarvitaan kapteeni, perämies, komentajat ja miehistö?”

Kertész kyseenalaistaa rationaalisesti järjestetyn yhteiskunnan tarpeellisuuden: se on vain yksi sumutuksen muoto lisää ja estää meitä pohtimasta olemassaolon merkitystä. Kollektiivi eksyttää subjektin itseltään. Kertészin mukaan diktatuuri taas syntyy juuri subjektiivisuuden puutteesta, siitä hulluudesta, että ihmiset luopuvat oikeudestaan ja pyrkimyksestään olla yksityishenkilöitä. Kertész todistaa, että kaikki, mikä määrittyy kollektiivisen mukaan, päättyy ihmisen tuhoon.

Irti pakoista

Kaleeripäiväkirjassa Kertész soittaa taas muunnelman mätäpaiseteemasta. Historialla ei ole tarkoitusta, elämä ei ole ”elämää”. On vavahduttavaa lukea 20. vuosisadan pimeän puolen kokeneen ihmisen analyysia eurooppalaisesta kulttuurista ja selontekoa omasta ajattelustaan, sillä Kertész ei tunnu pyrkivän sen vähempään kuin totuuteen. Hän noudattaa omia oppejaan ja kirjoittaa yksityishenkilönä, oman kokemuksensa lävitse. Hän kykenee analyysiinsa, koska hänellä on välimatkaa itseensä ja ”hyörinäänsä”: ”Fyysinen materiani on tietoisuudelleni yhtä vieras kuin syntymäni olosuhteet.”

Kertészin mukaan kommunismin hyvä puoli oli, että se vapautti keskitysleirin kokeneet harhakuvitelmista, joiden mukaan mitään vapaudeksi kutsuttua olisi edes olemassa. On vain pakkoja. Pakko nousta aamulla, toimittaa talo, ostaa auto, joululahjat ja astianpesuainetta. Omassa elämässään Kertész on vieraannuttanut itsensä yleisestä ja yhteisestä todellisuudesta ja sen sanelemista pakoista. Jäljelle ovat jääneet vain väistämättömät tragedian eli itsensä käsittämisen ainekset: yksinäisyys, kirjoittaminen – ja hetken päässä odottava hauta.

Outi Hassin suomennosta kelpaa lukea. Hänellä on tuntumaa Kertészin kieleen, koska hän on suomentanut kirjailijan kaikki tähän saakka ilmestyneet teokset.

Jaa artikkeli: