Hammaskeijo

Kun lukee Janne Nevalan esikoisteosta Hammaskeijo, lukee sitä ensin nuortenromaanina. Tapahtuma-aika kirjan ensiosiolle on vuosi 1980, tapahtumapaikka Taivalkoski, kirjan kantta koristaa koripallon karhea, viirukas poski.

Ja kyllä, onhan tämä kasvukertomus, sijoittuu kirjan päähenkilön teini-ikäisen Mikon elämän erääseen taitteeseen. Mikko on korismiehiä, vähän rebel, omanlaisensa. Ennen kaikkea hän elää Koillismaalla, Taivalkoskella, josta sanotaan kirjan eräässä kohdin: ”Taivalkoskella olivat mahdollisuudet vähissä, ellei sitten sattunut pitämään hiihtämisestä, metsästyksestä tai kalastuksesta.”

Kotiseuturetki

Eräs, mikä ainakin minuun vetosi tässä kirjassa, oli henkilöiden puhuma murre, autenttisuus millä he keskustelivat elämän triviaaleimmista asioista – ja miksei myös ”suurista kysymyksistä”. Aina sen puheen, näitten ihmisten ympärillä oli kirjan ajankohta: talvi, pakkanen, lunta. Hyvä tausta, lumen majesteettisuus, pakkanen, se miten siinä eletään, päivästä päivään.

Mutta, enkä sano tätä mitenkään pahalla, kun lukee kirjaa eteenpäin, alkaa funtsia onko tämä sittenkään nuorten romaani, yksinomaan. Hammaskeijo on enemmänkin muistelus, tosin varsin tarkka ja eittämättä oikea kuva nuoruudesta 1980-luvulla. Ja silloin kirjan hahlo ja tapa kertoa ikään kuin lennähtää toiseen asentoon.

Sisään ei ole enää pääsyä, paras olla ihan näin vaan.

Viimeistään kirjan toinen osio, joka ajoittuu vuoteen 2004, takaa sen. Mikko on aikamies. Edellä mainittu elämän taite vuonna 1980 heitti hänet Koillismaalta Porin lähettyville Harjavaltaan isän työn perässä. Nyt reilut parikymmentä vuotta myöhemmin hän tekee vanhan kafrun lapsen ristiäisten nimissä kotiseuturetken vanhoille seuduille.

Ja mitä se sitten on, niin kuin Mikko yrittäisi jotenkin mahtua entiseen, joko tietämättään, joko ehdottomasti sen kieltäen: hänhän elää nykyään kokonaan muuta elämää. Kotiseuturetki se koko ajan on, puoliksi satua, karvaita havaintoja yhtenään. Mikon juhlapuku kastuu, hän saa sen kuivatettua osittain, lopulta kokonaan vaihdettua pois, sekin jo oma initiaationsa. Summa summarum: sisään ei ole enää pääsyä, paras olla ihan näin vaan.

Etelän vetelä napisee (vähän)

Eräs juttu: vaikka teksti ja tarina soljuu luontevasti, vaikka kirjan henkilöt ovat tosia ja koskettavia, kaipaan silti jotain yllätystä, vinoa kulmaa. Nyt tarina jää liian tavanomaiseksi, kirjoittaja on ikään kuin kohteilleen liian kiltti.

Ehkäpä tähän on syynsä kirjan omakohtaisuudella, sillä että Nevala kirjoittaa niin itsekoetuista, niin lähellä olleista asioista. Ei siinä mitään, niin se pitää ollakin, mutta se on silti yhä lähtökohta, ja jotta tarina saisi ilmaa siipiensä alle, se pitää etäännyttää, se pitää kaunokirjallistaa. Eli: vaikka minä tässä puhun, en minä tässä puhu jne.

Tähän on konstina päätös näkökulmasta, siitä mitä kertoo, kenelle sen tekee, mitä haluaa sanoa. Muistelo ihan sinällään ei minusta riitä.

Toistan, että tykkäsin lukea tätä kirjaa. Niin kuin sanottu, Nevala kirjoittaa soljuvaa, hyvää lausetta, osaa rakentaa dialogit, tehdä kohtauksia, leikata poikki. Tunnistin ajankohdan itse rahtusen vanhempana eläneenä, en tosin Koillismaassa, vaan ”etelän vetelänä”.

Kaikki eväät Nevalalla seuraavaan kirjaan on, siitä tämä opus on varsin eheä todistus, mallikelpoinen suoritus lajissaan. Mutta silti: napakampi näkökulma, kenties liiankin tarkasti kerrottu tarina askel loitommas, kohde ja henkilöt myös; ne eivät siitä rikki mene, ja jos menevät, silloin on pihvi puuttunut.

Sanalla sanoen, perspektiivi, niin mikäs siinä.

Muuten, mietiskelin, hönö kun olen, mikä hammaskeijo on. Näin kyllä takakannen aika robustisesti piirretyn pääkallon, ilmeisen autenttisen luomuksen 1980-luvun teiniltä, enkä siltikään äkännyt keijoa siihen ennen kuin tekstistä sen luin.

Ps. Jutun otsikko Ebba Grönin biisi, jota Hammaskeijon henkilöt diggailevat. Täysin syystä.