Lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli

Janne Nummelan esikoisteos Lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli on ensimmäinen suomenkielinen runoteos, jonka kirjoittamisessa on laajalti hyödynnetty internetin hakukoneita, lähinnä Googlea. ”Google-runous” on ollut Suomessa hämmentävänkin vilkkaan runouskeskustelun aiheena, vaikka ei oikeastaan ole voitu puhua mistään konkreettisesta, kun tällaista runoutta ei ole ollut kirjan muodossa ennen Nummelan kokoelmaa. Nummelan teoksesta puhuttaessa tultaneen käymään ennen kaikkea tätä keskustelua. Toivottavasti keskusteluun nostetaan uusia näkökulmia. Nummelan esikoinen ansaitsee paljon konerunoutta laajemman tarkastelun. Teos on nimittäin hieno: Se ansaitsee tulla luetuksi omana itsenään, ei vain jonkin laajemman keskustelun esimerkkitapauksena.

Nummelan esikoinen asettuu luontevasti osaksi suomalaisen uuden runouden kokeellista laitaa. Sen liikkuva, moniääninen ja heterogeeninen tyyli tuovat paikoin mieleen esimerkiksi Aki Salmelan ja Juhana Vähäsen runot. Ennen Nummelaa puhtaita kollaaseja, löydetystä tai lainatusta tekstistä koottuja runoja, on julkaissut Leevi Lehto. Häneen en kuitenkaan Nummelaa halua rinnastaa. Lehdon runoutta (tai tekstitaidetta) leimaa selvä käsitetaiteellinen vire, jossa teoksen tai tekstin merkitys pohjautuu hyvin paljolti tekotapaan. Lehdon teksteistä voi usein sanoa paljonkin lukematta niitä. Esimerkiksi sen tietäminen, että hänen teoksensa Päivä sisältää kaikki STT:n yhden päivän uutiset lauseittaisessa aakkosjärjestyksessä, on teoksen ymmärtämisen kannalta vähintään yhtä oleellista kuin se, mitä tekstissä ”sanotaan”. Nummelan runoja sen sijaan voi ja tulee lukea niin kuin runoja perinteisesti luetaan. Runojen merkitykset ovat niissä itsessään.

Kokoelman runoista hakukonekollaaseja on suurin osa, eivät kuitenkaan kaikki. Ensimmäiseen osioon sisältyy myös joitakin keskeislyyrisiksi tulkittavia runoja. Niihinkin tosin Nummelan nopealiikkeinen ja moniääninen tyyli tuo ikään kuin kokeellista sävyä. Nummela koostaa kollaaseja muistakin lähteistä kuin internetistä. Ilman perusteellisen selitysosan antamia tietoja olisi mahdotonta tietää, mitkä runot on kirjoitettu milläkin menetelmällä. On vaikea sanoa, kuinka paljon ja millä tavoin Nummela muokkaa käyttämäänsä lähdeaineistoa.

Tämä kertoo jotakin olennaista Nummelan tavasta käyttää Googlea. Hakukoneen käyttö ei ole hänelle itsetarkoitus vaan ikään kuin kirjoittavan käden jatke, yksi keino muiden joukossa luoda kiinnostavaa runoutta. Kiinnostavuus tulee ennen muuta siitä, että Googlea ei aiemmin ole Nummelan tapaan käytetty, ja toisaalta siitä, että Google tuo valtavan tekstimassan runoilijan ulottuville, käytettäväksi. Nummelan hakukoneen käytössä ei ole mitään sattumanvaraista, hän ei luovuta runoilijan kontrolliaan tai vastuutaan kenellekään tai millekään. Jokainen säe ja sana tuntuu runoilijan valitsemalta, hänen kynästään lähteneeltä. Vain lähdemateriaali erottaa Nummelan runot perinteisestä runon kirjoittamisesta.

Googlen käyttö tuo Nummelan runoihin nykyrunoille tyypillistä moniäänisyyttä, polyfoniaa. Toisaalta hakukone tuo tähän moniäänisyyteen aivan uudenlaista täsmällisyyttä. Eri äänet ja rekisterit ovat runoudessa mukana aiempaa eksaktimmin, realistisempina. Jos Nummela haluaa tuoda tekstiin jonkin kielen rekisterin, jonkin puhetavan, hän voi hakukoneen avulla tuoda sen näkyviin ikään kuin itsenään.

Googlen avulla kontekstitietoisuutta

Nummelalle runouden lähtökohta on kielessä. Runous on olemassa olevan kielen järjestämistä tietyillä tavoilla, tietyin metodein; niiden ansiosta runojen merkitykset syntyvät prosessinomaisesti. Runoilija ja lukija ovat tässä prosessissa tavallaan samassa asemassa. Molemmat ovat merkityksen muodostamisen prosessissa osallisia, mutta kumpikaan ei ”omista” lopullisia merkityksiä. Hakukoneiden käyttö tuo Nummelan runouteen ehkä aiempaa voimakkaampaa tietoisuutta kielen sosiaalisesta luonteesta, yhä syvenevää kontekstitietoisuutta.

Vaikka näissäkään lähtökohdissa ei ole mitään nykyrunoudelle uutta, Nummelan teos tuntuu kuitenkin ajattelutavaltaan hyvin tuoreelta. Siinä on hyvin kunnianhimoinen henki, ikään kuin se haluaisi ajatella aivan uudelleen kaiken, mitä runoudella tarkoitetaan. Loppujen lopuksi tärkeintä on tietenkin se, mitä runoilija materiaalillaan ja lähtökohdillaan tekee. Nummelan runous on ennen kaikkea kiehtovaa itsenään, runoutena.

Kokoelman skaala on laaja. Se on toisaalta hyvin heterogeeninen ja rönsyilevä, toisaalta kuitenkin vahvasti kokonaisuus. Se lähtee liikkeelle keskeislyyrisistä, hyvinkin kauniista ja lähes perinteisellä tavalla lyyrisistä teksteistä ja päätyy puhtaisiin kollaaseihin, jotka tuntuvat paikoin jopa dokumentaarisilta. Kokoelman loppupuolella runoissa on paljon luettelomaisuutta, joka mielestäni on kokoelman heikoin piirre. Pitkät, rytmisesti ja rakenteellisesti köyhät litaniat tuntuvat väliin puuduttavilta. Ne myös liikaakin alleviivaavat kokoelmaa leimaavaa metodisuutta ja muototietoisuutta. Toisaalta tämäntapaisissakin teksteissä on helmensä: kokoelman toiseksi viimeinen runo ”Negatiivinen synnintunnustus” on yksinkertaisen idean ja dokumentoivan kielen oivaltava ja vaikuttava sovellus.

Nummelan ehkä selvin vahvuus on hieno taju tekstin etenemisestä. Kokoelma etenee sekä runojen sisällä että runosta toiseen hyvin oivaltavasti, yllättäviä ja rikkaita rinnastuksia pursuten. Tekstin logiikka voi tuntua välillä oudolta, jopa käsittämättömältä, mutta silti koko ajan intuitiivisesti mielekkäältä ja perustellulta.

Enemmän kuin säkeiden summa

Esimerkkinä toimikoon sivulta 35 alkava kolmen nimettömän runon sarja. Ensimmäinen on yksi kokoelman ”itse kirjoitetuista” runoista. Se kuvaa luonnonläheistä kokemusmaailmaa hyvin omintakeisella otteella. Runo alkaa: ”Mitä nuo pääskysetkin tuolla tekevät / tulkaa alas / ikonit jotka Freud kätilöi kovaan valoon”. Hieno aloitus polemisoi luonnonlyriikan konventioita ja etenee kauniisti kolmannen rivin surrealistishenkiseen ja rikkaaseen kuvaan, jossa pääskyset yllättävällä tavalla rinnastuvat ikoneihin ja Freudiin, kaikkine uskonnollisine ja kulttuurisine konventioineen. Runo päätyy siihen, että ”Jokaisella askeleella huomaa aistien täydellistä riittämättömyyttä / Selitysmalleja kaivataan: / onko vai ei / elämää liikaa näissä kaivon ympärillä olevissa pienissä / ruohon hetkissä?”.

Seuraavalla aukeamalla on hakukonekollaasina toteutettu luettelonomainen muunnelmasarja edellisen runon lopettavasta kysymyksestä. Se kuuluu nyt muun muassa näin: ”onko vai ei / elämää liikaa näissä unenriitteisissä hetkissä? / onko vai ei / elämää liikaa näissä olalta laukaistavissa lämpöhakuisissa hetkissä? / onko vai ei / elämää liikaa näissä mekaanisissa vedettävissä sveitsiläisissä vieterihetkissä?”.

Kahden sivun mittaista tekstiä seuraa runo, joka on selitysosion mukaan ”hakukoneluonnonlyriikkaa” – jo ajatuksena kiehtovan oudon kuuloinen idea. Tämä runo on hyvinkin lähellä perinteistä suomalaista luontorunoutta, kuitenkin ikään kuin hiukan kieroksi vääntyneenä: ”suljen silmäni ja uneksin / metsäpuro solisee / rannasta vapautunut kyynel / kala ahne hyppää // renkaat leviävät”. Tähän tapaan Nummelan runous luo merkityksiään; runot rinnastuvat ja asettuvat monisyisiin suhteisiin toisiinsa nähden. Runo on aina enemmän kuin säkeidensä summa, kokoelma enemmän kuin runojen summa.

Teoksesta huokuva kunnianhimoisuus on vahvuus, joka nostaa kokoelman mielestäni viime vuosien kiinnostavimpien esikoiskokoelmien joukkoon. Nummela tuntuu haluavan esittää aivan uuden näkemyksen runoudesta, ja hän tekee sen, sanoisinko, ensyklopedisen laajalla skaalalla. Kokoelma ei ole virheetön tai täydellinen, mutta näillä seikoilla ei ole juuri väliä. Se on ennen kaikkea kiehtova avaus. On kiinnostavaa nähdä, mihin Nummela itse tai hänen mahdolliset seuraajansa tästä lähtevät.