Kaupunki ilman koteja; Huone ilman ovea

Mirjami Sirénin nuorille suunnattu scifi-romaani Huone ilman ovea on itsenäinen jatko-osa hänen teokselleen Kaupunki ilman koteja. Tarina on mukaansatempaava, vaikka juoni noudattaa genrensä piirteitä turhankin uskollisesti.

Mirjami Sirénin Huone ilman ovea jatkaa siitä, mihin hänen esikoiskirjansa ja samalla sarjan ensimmäinen osa Kaupunki ilman koteja jäi. Päähenkilö Kipinä on sarjan alkaessa 14-vuotias poika, joka asuu isänsä Jalavan, äitipuolensa Sivin sekä pikkusiskonsa Vanamon kanssa Airepoliksen valtiossa. Elämä Airepoliksessa on tarkasti säädeltyä: diktatuurimainen itsehallinto valvoo kansalaisten tekemisiä vuorokauden ympäri. Käytännössä Airepoliksessa ei esimerkiksi ole koteja, vaan asuinrakennuksia vaihdetaan vuorokauden välein, hallinnon määräysten mukaisesti. Iltaisin vallitsee ulkonaliikkumiskielto, jonka noudattamista valvotaan rannekkeilla.  

Kipinän perhe lähtee pakomatkalle etsimään vapaampia elinolosuhteita, joissa he voisivat tuntea olevansa kotonaan. Apuna pakenemisessa on Balukavin viranomaisia, joihin on onnistuttu saamaan yhteys varastetulla Cipidillä, kännykän tapaisella laitteella.  

Arjen haasteita muuttuvassa ympäristössä 

Toisessa osassa Huone ilman ovea 16-vuotiaaksi kasvanut Kipinä asettuu perheensä kanssa Balukaviin, maahan meren toisella puolella. Siellä on tarkoitus aloittaa uusi, vapaa elämä. Perheen kanssa mukaan lähtee myös Kipinän iäkäs ja hieman alkoholisoitunut täti, Seelia, sekä Kipinän paras ystävä Arne. Lisäksi vaaralliselle pakomatkalle lähtee muita kapinallisia. Kapinalliset ovat liittoutuma henkilöitä, jotka ovat yrittäneet muuttaa Airepolista demokraattisempaan suuntaan. He epäonnistuvat tavoitteessaan, mutta sen sijaan Airepolis myöntää heille vapauden lähteä uuteen valtioon – sillä ehdolla, etteivät he palaisi enää takaisin.  

Päähenkilöt pääsevät määränpäähänsä Balukaviin. Ihmetystä herättävät etenkin kodit: Kipinä pääsee asettumaan aloilleen ensimmäistä kertaa. Onnellisuutta varjostavat kuitenkin huomiot siitä, ettei sopeutuminen uuteen kaupunkiin ole kovin helppoa. Sopeutuminen uuteen kulttuuriin ja kieleen linkittyy vahvasti henkilöiden ikään: Kipinän pikkusiskolta uuden kielen omaksuminen käy nopeasti. Kipinä sisäistää uusia sanoja ja lauseita, joskin haparoiden. Sen sijaan sisarusten isä ei osaa yhtään balukavia. Haasteita tuottavat myös kaupunkilaisten ennakkoluulot, jotka tuntuvat kumpuavan ihmetyksestä: he eivät tiedä, keitä sisarukset oikein ovat ja mistä he ovat tulleet. Pohdinnat maahanmuutosta osuvatkin ajan hermoon ja tuntuvat linkittyvän osaksi todellista, mediassa ja politiikan kentällä käytävää keskustelua. 

Huone ilman ovea –kirjassa Kipinä kuvaa sopeutumista Balukaviin sekä balukavilaisilta kokemaansa kohtelua näin: 

Liikkui huhuja, että me airepolislaiset toimme tullessamme tauteja. Että olimme tulleet ahkerien, työtätekevien balukavilaisten elätettäviksi. Että mukanamme Balukavin rauhallisiin kaupunkeihin oli huuhtoutunut rikollisuutta ja levottomuutta. (Huone ilman ovea, s. 33.) 

Kapuloita rattaisiin lyödään myös Airepoliksesta käsin. Kaupunkilaisia alkaa kadota ja kaduilla liikkuu huhuja, että heitä kaapataan takaisin Airepolikseen väkisin, siitäkin huolimatta, että Airepolis on luvannut antaa heidän elää uudessa maassa vapaasti. Kun Sivi kaapataan, Kipinän perheen on lähdettävä avuksi ja kohdattava kaikki pelottava uudestaan. Tueksi lähtevät myös kapinalliset, joiden joukosta kansalaisia on kaapattu. 

Airepoliksessa odottavat entisestään kurjistuneet olosuhteet: kaikki raha ja resurssit on laitettu uuteen Ideapalatsiin. Käytännössä Ideapalatsi muistuttaa valtavaa koulua. Siellä koulutetaan kansalaisia kehittämään entistä parempia ideoita – jopa esikouluikäisillä on omat valmentajansa, jotka pitävät heistä huolta vanhempien sijaan. Todellisuudessa kansalaiset kärsivät entistäkin suurempaa nälänhätää ja hygieniatarvikkeiden pulaa, sillä valtiolla ei riitä raha niiden jakamiseen. Samalla kaupungin valtaapitävä eliitti nauttii elämästä luksustaloissaan. Asialle on tehtävä jotain. Niinpä entiset airepolislaiset kaappaavat vallanpitäjien tyttären, Anian. Aluksi vastahankaisen tytön silmät avautuvat vähitellen karuun todellisuuteen.  

Pohdinnat maahanmuutosta osuvatkin ajan hermoon ja tuntuvat linkittyvän osaksi todellista, mediassa ja politiikan kentällä käytävää keskustelua. 

Kirjassa vuorottelevat minäkertojien Kipinän ja Anian näkökulmat. Vaikka näkökulmatekniikka on tyypillinen nykykirjallisuudelle, se toimii teoksessa hyvin ja elävöittää vaihtelevia tapahtumia. Hahmot tasapainottavat toisiaan myös luonteeltaan: siinä missä Kipinä ajattelee asioita rauhallisesti ja laatii pitkäjänteisiä suunnitelmia, on Ania kiihkeä ja tulisieluinen ja toimii useasti hetken mielijohteesta.  

Jännitystä lisää se, että aluksi Kipinä ja Ania edustavat eri puolia. Toinen on eliittialueella asuva vallanpitäjien tytär, toinen sorrettu entinen airepolislainen, joka haluaa muuttaa yhteiskuntaa tasa-arvoisempaan suuntaan. Kun Ania lopulta huomaa tilanteen karuuden, päättää hän ryhtyä kapinallisten avuksi. Ania laatii suunnitelman: hän mentoroi Kipinää koulussa, vaikka todellisuudessa suunnittelee tämän kanssa uutta pakoa sekä keinoa, jolla itselleen rikkauksia haalivat vallanpitäjät saataisiin syrjäytettyä. Suunnitelman päämääränä on taata kansalaisille oikeudenmukaisemmat olot.  

Utopiasta dystopiaan 

”Isoveli valvoo” -tyylinen asetelma on dystopiakirjallisuudesta tuttu jo muun muassa George Orwellin klassikoksi muodostuneesta Vuonna 1984 –romaanista. Tuoreeksi Sirénin teoksen tekee kuitenkin se, että käsittelyssä ovat varsin nykyaikaiset aiheet. Luovuus on valjastettu osaksi tuotantoprosessia: Kansalaiset pakotetaan ideoimaan uusia innovaatioita yhteisen hyvän nimissä. Keksintöjä tehdään inspiraatiokuutioissa. Jokaiselle kansalaiselle on määrätty oma ideointiaikansa, joka riippuu kansalaisen iästä. Inspiraatiokuutiot välittävät kaasua, joka tekee käyttäjänsä siitä riippuvaiseksi. Keksittyjen ideoiden laatu määrittää elintason. Parhaimpien ideoiden keksijät pääsevät asumaan kohtuullisen siisteihin ja hyväkokoisiin A-taloihin, ideoita keksimättömät puolestaan joutuvat tyytymään F-talojen ahtaisiin, slummia muistuttaviin olosuhteisiin. ”F-asumuksissa ihmiset saavat vakavia iho- ja hengitystieoireita homeen ja asbestin vuoksi. Useissa asumusrakennuksissa on rotta-, torakka- ja ludeongelmia.” (s. 45.) 

Luovuudella siis tavoitellaan kukoistusta, mutta sitä käytetään sorron välineenä. Valtio, jonka yhteiskuntajärjestys muistuttaa ensisilmäyksellä utopiaa, luisuu lopulta kaoottiseen dystopiaan. Huomattavaa on, että pakotettuna ideat eivät myöskään ole parhaimmasta päästä. Joukkoon mahtuu paljon turhia keksintöjä, joille ei ole kysyntää tai edes tarvetta. Onkin huomionarvoinen kysymys, palveleeko hallinto lopulta oikeastaan kenenkään tarpeita. Arvoristiriidat ovat teoksen parasta antia: kenenkään henkilön toiminta ei lopulta ole selitettävissä täysin mustavalkoisesti. Esimerkiksi kirjan loppupuolella Anian isä ahdistuu selkeästi asukkaiden kokemasta epäoikeudenmukaisuudesta, vaikka työskenteleekin valtion hyväksi. Omat arvot on sivuutettava, jotta perheelle pystyttäisiin takaamaan kohtuulliset elinolot.  

Valtataistelun melskeissä 

Eniten yhtäläisyyksiä Sirénin teoksen ja muun dystopiakirjallisuuden välillä löytyy lähinnä juonikaavasta: Hieman ujo ja omalaatuinen päähenkilö huomaa olevansa tapahtumien keskipisteessä. Aluksi henkilö yrittää sivuuttaa tilanteen, mutta ahdettuna nurkkaan nousee sortavaa valtiota vastaan. Tukenaan hänellä on aktiivinen ryhmä samanmielisiä, joiden kanssa suunnitellaan vallankumousta. Romaanin loppupuolella onkin kohtaus, jossa kansalaiset nousevat kapinaan.  

Kun Kipinä puhuu väkijoukoille, mieleeni nousee Suzanne Collinsin Nälkäpelin sankaritar Katniss Everdeen puhumassa Matkijanärhenä kansalaisille, jotta nämä toimisivat sortoa vastaan. 

”Airepoliksessa kenelläkään ei ole kotia, eikä tämä kaupunki ole kenenkään koti’’, huusin. ’’Minä toivon, että jonakin päivänä se voi olla. Jokainen ihminen ansaitsee kodin. Jokainen ihminen ansaitsee vapauden.” (Huone ilman ovea, s. 316.)  

Vaikka kohtauksen kulku on yllätyksetön, on lopun teho kiistaton. Jännitystä kasvatetaan pikkuhiljaa. 

Vaikka kohtauksen kulku on yllätyksetön, on lopun teho kiistaton.

Tällainen juoni, jossa hyvät ja pahat taistelevat ja syntyy kaoottinen vallankumous, on kuitenkin nuorille suunnatulle tieteiskirjallisuudelle varsin tyypillinen. Olisinkin kaivannut rakenteen rikkomista esimerkiksi vallanpitäjien keskinäisillä ristiriidoilla. Olisi ollut viihdyttävää lukea kuvausta vaikkapa siitä, miten vallanpitäjät haluaisivat kehittää valtiota eri suuntiin tai kuinka joku heistä ryhtyisi kahmimaan muidenkin rikkauksia omaan taskuunsa. Vaikka pieniä kahnauksia esimerkiksi Anian vanhempien kesken nähdään, elo ylintä valtaa pitävien kesken tuntuu merkillisen seesteiseltä.  

Lukija jää odottamaan, onnistuuko Airepolis loppujen lopuksi nitistämään kapinan, vai kasvaako Kipinästä todellinen sankari, joka vapauttaa kansalaiset vuosikausia jatkuneesta sorrosta. Siihen ainakin tunnutaan viitoittavan tietä. Mirjami Sirén onnistuu koukuttamaan lukijansa jättämällä loppuratkaisun kutkuttavan avoimeksi. Luettuani romaanin haluan kiihkeästi kuulla lisää Kipinän tarinasta.