Eero Saari, 58-vuotias vesi-insinööri, matkustaa vuosien jälkeen työmatkalle Senegaliin, maahan, jossa hän on työskennellyt nuorena useita vuosia vaimonsa kanssa ja myös yksinään lyhyen jakson seitsemän vuotta sitten. Afrikka on merkinnyt hänelle jotain erityistä ensimmäisestä käynnistä saakka, ja tämänkertainen matka on alusta lähtien täynnä latautunutta tunnetta ja odotusta. Janne Ora kuvaa esikoisromaanissaan kaipuuta ja etsintää, joka ensisilmäyksellä näyttää kohdistuvan hyvin konkreettisiin asioihin mutta joka itse asiassa sisältää nimen omaan oman elämän etsimistä.

Vuonna 1977 vastavalmistunut Eero Saari osui sattumalta mukaan kehitysyhteistyöhankkeeseen, kun ryhmään valittu kurssitoveri ei lopulta ottanutkaan paikkaansa vastaan. Kolmen kuukauden kotimaisen koulutusjakson jälkeen ryhmä lähetettiin Senegaliin perehdytysjaksolle. Eero rakastui välittömästi Afrikkaan ja melko pian myös ryhmässä mukana olevaan itsevarmaan, voimakkaaseen Liisaan.

Avioiduttuaan Eero ja Liisa työskentelivät useita vuosia Afrikassa, mutta palasivat Suomeen, kun tyttären oli aika aloittaa koulunkäynti, ei asettuakseen, vaan vain muutamaksi vuodeksi. Tarkoitus oli, että tytär saa vahvan pohjan koulunkäynnille ja suomen kielelle, sitten palataan Afrikkaan. Toisin kävi. Kun Eero ikävöi Afrikkaa, Liisa kasvatti juuria Suomeen. Vähitellen ammattilaisuudeksi kypsyvä taideharrastus ja oma kesäpaikka muodostivat siteitä, jotka saivat Liisan toteamaan, ettei hän enää kaipaa hiukkaakaan Afrikkaan.

Eeron kaipuu ei kuitenkaan sammunut. Viisitoista raskasta vuotta hän koulutti kehitystyöntekijöitä ja odotti luvattuja Afrikan-keikkoja, joita ei tullut. Seitsemän vuotta sitten Eero sai mahdollisuuden lähteä jälleen työmatkalle Senegaliin, tällä kertaa yksin. Paluun jälkeen hän ikävöi Afrikkaa entistä enemmän. Suomi ja perhe kuitenkin pitivät häntä otteessaan, lapsen ongelmat, vaimon sairaus, kaikki siirsivät uutta lähtöä tuonnemmaksi.

Unelmien Afrikka

Elämä kotimaassa tuntuu olevan Eerolle vain vanhenemista ja kuoleman odotusta. Afrikka on jotain muuta. Se ei edusta ikuista lomaa, sillä Eero on siellä nimen omaan tekemässä työtä, mutta sikäläinen elämänrytmi ja työkäytänteet tekevät työnteostakin aivan erilaista kuin Suomessa. Senegalissa Eero tuntee vahvasti olevansa olemassa. Päivät ovat täynnä väriä, rytmiä, aurinkoa ja halua, ei hidasta muuttumista mullaksi kuten Suomessa.

Jos väittäisin Afrikassa olevan eksotiikkaa, Eero kieltäisi sen ehdottomasti. Hänelle sikäläinen maailma on vain mutkattomampi, ihmiset aidompia ja elämä todellisempaa. Eero tuntee kokeneen Afrikan kävijän ylemmyyttä niitä eurooppalaisia kohtaan, jotka eivät vielä tunne paikallisia tapoja ja käytäntöjä. Hän sijoittaa itsensä eri ihmisluokkaan kuin tavanomaiset vierailijat. Eero ei ole turisti, ei siirtomaaherra tai oman edun tavoittelija, ei ylhäältä päin holhoava tai ylimielinen kehitystyöntekijä. Hän ei kuvittele kuuluvansa aivan samaan ryhmään paikallisten asukkaiden kanssa mutta sijoittaa itsensä jonnekin näiden rinnalle. Tavallaan hän tuntee vahvaa yhteenkuuluvuutta vaikka ehdottomasti tietää olevansa erilainen ja monin tavoin etuoikeutettu.

Eeron silmien kautta avautuu hänen unelmiensa ja kaipauksensa Afrikka. Ora nostaa Eeron pohdintojen ja havaintojen kautta terävästi esille myös monenlaisia piirteitä länsimaisesta Afrikka-kuvasta. Eeron pitkäaikainen kokemus kehitysyhteistyöhankkeista mahdollistaa myös muutosten tarkastelun hänen ajatustensa välityksellä.

Vaikka virallisissa ohjeissa ja julkilausumissa on siirrytty puhumaan tasaveroisuudesta ja kumppanuusajattelusta, Eero näkee eurooppalaisten ylimielisten tai stereotyyppisten asenteiden nousevan usein näkyviin käytännön toiminnassa. Eero tulkitsee monien paikallisten esiintyvän eurooppalaisia kohtaan joko mielistelevästi tai uhittelevasti mutta pitää suhdettaan työparinaan toimivaan paikalliseen työnjohtajaan Babacariin tasavertaisena. Babacarille Eero tulee kertoneeksi monenlaista elämästään ja saa kuulla myös Babacarin elämästä asioita, jotka tuntuvat yhdistävän heitä toisiinsa. Myös Euroopassa opiskellut Babacar välittää lukijalle kuvaa Afrikan ja Euroopan suhteista. Hän myös valittaa kitkerästi Eerolle, että eurooppalaiset puhuvat mielellään erottelua tekemättä ”Afrikasta” ja ”afrikkalaisista”, ja toteaa, että yhtä hyvin voisi puhua yleistäen ”eurooppalaisuudesta” tarkoitettiinpa Kreikkaa tai Suomea.

Kaipuu menneeseen

Oran kuvaama Eero tuntee kuuluvansa Afrikkaan. Hän on viettänyt siellä elämänsä parhaat vuodet, ja ainakin osittain hänen tunteissaan Senegalia kohtaan on mukana nostalgiaa ja suoranaista halua palata menneeseen. Afrikassa hän on jälleen nuori ja vapaa.

Tätä korostavat etsintäretket, joita hän tekee Babacarin kanssa. Eero haluaa löytää nuoren naisen, johon rakastui edellisellä käynnillään seitsemän vuotta sitten. Eero muistelee suomalaista työtoveriaan, joka oli rakastunut perulaiseen tyttöön ja oli eroamassa vaimostaan ja muuttamassa tytön luo Peruun. Eeron mielestä mies petti itsensä, kun päätti lopulta kuitenkin jäädä Suomeen, yksin. Hän itse ponnistelee löytääkseen oman Aminatansa, vaikka häntä varoitellaan, ettei hän seitsemän vuoden jälkeen voi noin vain palata entiseen.

Eero ei kuitenkaan halua luopua etsimisestä vaan muistelee rakkauttaan. Kun he tapasivat, Aminata oli 25-vuotias. Aluksi Eero oli tietenkin maksanut, mutta suhde oli muuttunut todelliseksi rakkaudeksi. Nainen oli kuitenkin hävinnyt jonnekin muutamaa viikkoa ennen kuin Eeron piti palata Suomeen. Etsiessään Eero ei täsmälleen vielä tiedä, mitä tapahtuu, kun Aminata löytyy, mutta hän on varma, että sitten kaikki selviää. Eeron toiveet ja haaveet kiteytyvät hyvin pitkälti Aminatan etsimiseen. Senegalissa Eero on onnellinen, hän on poissa suomalaisen arjen harmaudesta, huolista ja vastuusta. Ehkä Eero todella rakastaa Aminataa, ehkä hän vain kuvittelee rakastavansa. Joka tapauksessa on selvää, että naisen löytyminen sinetöisi Eeron ja Afrikan liiton.

Janne Ora on kirjoittanut vahvan esikoisen. Toki joissakin yksityiskohdissa olisi hiomisen varaakin, mutta kokonaisuutena teos on varsin ehjä ja vakuuttava. Päähenkilö Eero on todellisen ja uskottavan tuntuinen itsenäisyydessään, itsepäisyydessään ja kaipauksessaan. Muut henkilöt jäävät paljon ohuemmiksi, mutta niin pitääkin olla, koska he tulevat eläviksi vain Eeron kautta. Heistä on olemassa vain se, mitä Eero heistä ajattelee.

Aidosti kuvatut tilanteet tuovat lukijan eteen maailman, jossa luonto, ihmiset, kielet, hallinnon järjestelmät ja toimintatavat ovat kaikki aivan erilaisia kuin Suomessa. Asiat eivät välttämättä ole paremmin tai huonommin, kaikki vain on toisin. Janne Oran Eerolle Senegal on toinen maailma, lupaus paratiisista, vapaudesta ja uudesta elämästä. Se sisältää vanhenevan miehen haaveen paluusta nuoruuteen, aikaan, jolloin kaikki oli vielä mahdollista eikä mitään ollut lopullisesti menetetty.

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa

Kustantajan esittely romaanista