Pirun tusina. 13 kirjoitusta kirjallisuuden katvealueilta

Jari Koposen tietokirjatuotanto osoittaa selvän päämäärän. Koponen pyrkii nostamaan esiin kirjallisuutta, jota ei ole tähän asti tutkittu tarpeeksi ja jota on jopa jollain tavoin väheksytty. Lajityyppien helmoihin on kätkeytynyt monenlaista, tasokkaasta kirjallisuudesta jännittäviin kuriositeetteihin ja poliittisiin päivänperhoihin.

Koposen ja Vesa Sisätön toimittama antologia Aivopeili (Avain, 2011) laajensi kuvaa autonomian ajan kirjallisuudesta. Aikakone-lehden päätoimittajana 1980-luvulla toimineen Koposen erityisalue on tieteiskirjallisuus, jota Aivopeili osoitti tehdyn jo vuosisatojen ajan.

Julkisuus ei ole koskaan niin täyteläinen, että se saisi edes pienen osan kirjallisen sfäärin sävyistä kuvattua.

Lajityypin ja aikakauden rajoitteista eniten on irtautunut hulvaton teos Mielikuvituksen mestarit: 13 unohdettua fantastia (Atena, 2000). Millenniaaliset tunnelmat lienevät vaikuttaneet kirjan julkaisupäätökseen, mutta lopputulos on liki ajaton. Koponen kirjoittaa muun muassa Giacomo Casanovasta, Camille Flammarionista, Alfred Jarrystä ja Stanislaw Witkiewiczistä vähän arkiseen tyyliin, mutta herkullisia anekdootteja säästelemättä.

Myös Pirun tusina (Avain) luottaa lukuun 13. Teoksessa on 13 kirjoitusta tieteis- ja utopiakirjallisuudesta eri maissa. Kirjan artikkeleista viisi on julkaistu aiemmin Portissa tai Yliopisto-lehdessä, mutta niitäkin on muokattu ja täydennetty istumaan kokonaisuuteen. Nimet kertovat teemojen laajuudesta: ”Varhaisia naisutopisteja”, ”Kun tieteiskirjallisuus Kiinaan tuli”, ”Gulliverin uudet retket” ja ”Jälkeen diasporan” tuovat kaikki jonkin minulle uuden näkökulman kirjalliseen kenttään.

Kauhallisia valtamerestä

Välillä kyse on toki marginaalisista aiheista, mutta niistähän kiinnostava kirjakulttuuri koostuu. Monikaan ei lue vain valmiiksi tunnettuja ja arvostettuja teoksia. Lisäksi julkisuus ei ole koskaan niin täyteläinen, että se saisi edes pienen osan kirjallisen sfäärin sävyistä kuvattua. Ei omana aikanaan, eikä aina edes myöhemmin. Koposen kaltaisten ”historian roskatunkioiden” penkojien työ on loputon.

Kuten hän itse kirjoittaa, ”kirjallisuuden rajattomasta valtamerestä ei innokkainkaan lukija pysty elämänsä aikana nostamaan enempää kuin kauhallisen nautittavakseen”. Lisäksi oman ajan käsitykset lukemisen arvoisista ja sivistävistä teoksista rajaavat, samoin hitaat muutokset maailmankirjallisessa kaanonissa. John Williamsin Stonerin kaltaisia ”unohdettuja romaaneja” putkahtelee tämän tästä.

Ihminen ylitti ruumiilliset rajansa keksimällä lentämisen ilot.

Koponen tuo esiin kirjailijoita, joiden tuntemus Suomessa on vähäistä. Asennoitumista vahvistaa varsin avara lajikäsitys. Aiemmin scifiin suhtauduttiin kioskikirjallisuutena, ja lajin rajoihin sen mukaisesti. Viime vuosikymmeninä tieteiskirjallisuudesta kirjoittaneet toimittajat, tutkijat ja fanit ovat korostaneet tieteis-sanan sijaan genren visioivaa, pohdiskelevaa, maailman perusteita kääntävää luonnetta, mikä näkyy esimerkiksi termeissä spekulatiivinen fiktio, uuskumma ja Suomi-kumma.

Koponen keskittyy teoksessaan muuten kirjailijoihin, mutta yksi artikkeli käsittelee ranskalaisen Jules Vernen hovikuvittajaa Albert Robidaa (1848–1926). Hän avusti 98 lehteä ja kuvitti 94 kirjaa. Kirjojakin syntyi melkein viisikymmentä. Hänen kirjallisessa ja kuvallisessa ilmaisussaan näkyy toteutumaton tai eri tavalla toteutunut tulevaisuus. Monen muun aikalaisen tavoin Robidan kuvasi maailmaa jalat maanpinnan yläpuolella. Ihminen ylitti ruumiilliset rajansa keksimällä lentämisen ilot, mutta jo sitä ennen tulevat innovaatiot heijastuivat tieteiskirjallisuudessa.

Kirjallisuus heijastaa uhkakuvia

Samalla lailla kiinnostavasti Koponen käsittelee israelilaista tieteiskirjallisuutta. Monet maailman tunnetuimmista scifi-kirjailijoista ovat juutalaista syntyperää: Isaac Asimovista Stanislaw Lemiin, Norman Spinradista Arkadi ja Boris Strugatskiin. Kaikki ovat diasporajuutalaisia eli eläneet Israelin valtion ulkopuolella.

Artikkeli kuvaa 1950-luvulta lähtien kirjoitettua israelilaista scifiä, joka tuntuu aina eläneen ajan virtausten mukana. Koposella on monia kiinnostavia irtohuomioita. Juutalainen tieteiskirjallisuus nojaa voimakkaisiin uhkakuviin, varmasti vallinneen poliittisen tilanteen vuoksi. Uuden valtion rakentamiseen ja puolustustaisteluun tieteiskirjallisuus ei kuitenkaan sopinut laajemmin. Laji oli hylkiö, jota kukaan ei myöntänyt arvostavansa tai kirjoittavansa. Moni lehti syntyi 1950-luvulla ja kuoli nopeasti.

Juutalainen tieteiskirjallisuus nojaa voimakkaisiin uhkakuviin.

Kukoistuskautensa israelilainen tieteiskirjallisuus koki 1970-luvun lopussa. Harrastustoiminta virisi, ja samalla syntyi jokunen idealtaan kiintoisa kirja. Rom Moavin kirjassa kuvataan tieteen luomaa geneettistä utopiaa, jossa kuussa asuu Homo Moralis. Parissa romaanissa kuvataan 21. vuosisadan Israelia, joka on vajonnut uskonnolliseen diktatuuriin. ”Neljännessä unelmassa” arabit ovat valloittaneet Israelin, ja juutalaiset ovat pakolaisina Saksassa ja Puolassa. Kaikissa teoksissa tuntuvat taustalla toisen maailmansodan aikaisen holokaustin traumat.

Koponen kuvaa artikkeleissaan usein kirjoja, jotka tuntuvat usein paremmilta toisen tiivistäminä. Lukemiseen ei ainakaan minun aikani riitä, eikä kirjallinen ilmaisukaan aina tunnu niin jännittävältä kuin alkuperäinen idea. Kiitän, ajatuksista.