Parittelun jälkeinen selkeys

Joni Pyysalon toisesta runokokoelmasta pistää ensin silmään hurjan rohkea nimi, Parittelun jälkeinen selkeys. Itse kokoelmassa runoilija kesyyntyy – enemmän kuin parittelua Pyysalo käsittelee miehen ja naisen rakkautta ja parisuhdetta ylä- ja alamäkineen.

Pyysalon ensimmäinen kokoelma Jätän tämän pimeän sisustamatta (WSOY, 2001) oli uuden kokoelman lailla vahvasti arkeen, arkisiin askareisiin ja toimiin ankkuroitunutta runoutta. Runoilija hakee aihelmia ja säkeitä yhtä hyvin normaalista läheisyydestä, rakastamansa naisen vierellä junamatkalla tekemistään havainnoista, kuin duunarin hommista porvoolaisessa
jalostamossa. Jätän tämän pimeän kalustamatta oli avoimen nostalginen: Pikemminkin kuin postmoderneista ajatuksista ja teorioista Pyysalo haki inspiraatiota 1950-ja 60-lukujen ihanteista, vaikkapa anhavalaisesta kuvarunosta. Toisessa kokoelmassa nostalgisuus ja perinteestä ammentaminen ei ole kadonnut minnekään. Pyysalon kieli on ylenpalttisenkin lyyrisen, jopa tunteellisen kuuloista.

Ensimmäisessä kokoelmassa rakastettua ja maailmaa katsottiin lyyrisin silmin: ”Yhtä hulluna kuin muste / lammen oksankaunis kuvastus / ja ripsesi tummat.” Pyysalo on edelleen häpeilemättömän perinteinen ja lyyrinen.

Toisessa kokoelmassa Pyysalo ottaa ensiaskeliaan yhteiskunnallisen runon parissa. Mikrotason, yksittäisten ihmiskohtaloiden kautta hän yrittää piirtää laajempaa kaarta maailmanmenosta. Säkeet noudattavat saarikoskelaista liehureunakaavaa, mutta valitettavasti ne eivät saavuta samaa merkityksen intensiteettiä kuin Saarikoski parhaimmillaan. Hienoimmillaan, esimerkiksi kokoelmassa Kuljen missä kuljen (Otava 1965), Saarikosken jokainen säkeenylitys muuttuu merkitseväksi ja peräkkäiset säkeetkin alkavat elää omaa, monitasoista merkityselämäänsä. Pyysalon yhteiskunnallinen runo typistyy liian usein aivan kuin toimittajan raportoinniksi ja havainnoinniksi. Säkeet eivät merkitse muuta kuin mitä ne todella merkitsevät.

Ironia on Pyysalon apuväline yhteiskunnallisessa runossa: ”minä odotan koska minulle tarjotaan koulutusta vastaavaa / työtä, mitä minä teen sitten, mitä nyt / kaksihenkinen ruokakunta, / viisi tonnia kuussa käteen, kolme ja puoli asumiseen / TAITEEN TEKEMINEN ON TÄRKEÄ HOMMA…”.

Yhteiskunnallisissa runoissaan Pyysalo on tarinankertoja. Paatosta on liiaksi, jotta runot toimisivat täysillä. Samalla hän on liikahtanut kohti kotipaikkakuntansa Turun tarinallista runoa, hän kirjaa raporttia ympäristöstään. Turhan yksitasoiseksi, vain tarinan sisältäväksi
tämä puoli kokoelmasta jää.

Jo esikoisesta tutut niukat muutaman säkeen tanka- ja haikutyyppiset runot vaikka rakastetusta tai luonnosta ovat edelleen toisen kokoelman antia. Näissä Pyysalo onkin parhaimmillaan, joskus hän onnistuu tiivistämään asiat lyhyeen: ”Nainen, marseillensaippuan kissa. / Iso valkoinen loputtoman tuntuinen pala.” Lyhyissä, fragmentaarisissa sapfomaisissa runoissa Pyysalon voima tulee esiin. Selkeimmin runoilija tuntuu näkevän rakastetun lisäksi luonnon, josta hänen olisi toivonut kirjoittavan lisääkin: ”Elämä ei ole totta, / mikään ei paina / puitten lehtiä, /tuulta enempää, // näin puhuu ruoho, / så här talar gräset.”