Kaikki kartat ajan tasalla

Kirjallisuuden monitoimimies Kari Levola on viime vuosina julkaissut ahkerasti lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Nyt hän on kuitenkin palannut lyyrikonjuurilleen ja julkaissut runokokoelman yhdeksän vuoden tauon jälkeen. Kaikki kartat ajan tasalla on tilinpäätöshenkinen kirja muistamisesta, taaksepäin katsomisesta, aikuisen ihmisen suhteesta lapsiinsa ja toisaalta omaan lapsuuteensa ja nuoruuteensa.

”Elämä on tie”, kokoelma alkaa ja jatkaa pohtimalla sitä, mitä kaikkea tieosuuksien varrelle mahtuu ja mitä kaikkea siitä jää mieleen, kirjoitettavaksi asti. Kun perspektiivinä on koko elämä, ollaan väistämättä suurten kysymysten äärellä.

Muistin ja kielen silmukat

”Me olemme kutoneet muistoille kielen”, Levola kirjoittaa pitkässä avausrunossa ja näin nostaa näkyviin myös muistin pintatason, kielen, johon muisti on (kirjallisuudessa) sidottu ja jonka keinotekoisuutta se ei pääse pakoon. Miten muisti ja kieli siis yhdistyvät runoudeksi?

Levolan kokoelmassa ne näyttävät yhdistyvän siinä määrin, että niitä ei enää erota toisistaan. Tämä on ongelmallista, sillä kun ryhdytään ”kutomaan” muistoille kieltä, olisi toivottavaa, että tuo kieli olisi olemassa itsenäisenä ilman jatkuvaa muistaa-sanan ja sen johdannaisten toistumista. Kaikki kartat ajan tasalla puhuu kuitenkin muistamisesta suoraan ja melko lailla osoitellen. Vain paikoitellen kieli kasvaa itsenäiseksi, itseensä luottavaksi runokieleksi, vaikka juuri tällaisista melko tavanomaisista aiheista kirjoitettaessa kielen avulla olisi mahdollista erottua muista samantyyppisistä teksteistä.

Ongelma juontaa juurensa kokoelman vahvaan omaelämäkerrallisuuden tuntuun: kun kirjoittaa jostain itselleen tutusta ja tärkeästä, siihen on usein vaikea saada tarpeeksi välimatkaa. Tällöin kieli helposti menettää terävimmän kärkensä ja on ikään kuin valmiiksi sidottua, kahlehdittua todelliseen maailmaan. ”Tuttua / ei voi enää tulkita kun se on niin lähellä jo”, kirjoittaa runoilija itsekin. Kiintoisampaa olisi, jos muisti ja kieli yhdistyisivät erottumalla toisistaan.

Parhaiten kieli toimii kokoelman muutamissa lyhytsäkeisissä runoissa: ”kerran kun / kaapeissa oli happea / ja laseissa tyhjää // linnut lipesivät oksilta / ja taulu / oli pelkkää kehystä”. Lyhyt, ilmava sanonta näyttäisikin sopivan Levolalle luontevammin kuin kokonaisiin virkkeisiin nojautuva säeruno, jossa teksti helposti menettää arvoituksellisuutensa ja tulkitsee itse itsensä. Lyhytsäkeisiä tekstejä kokoelmassa on kuitenkin valitettavan vähän, ja usein kieltä vaivaa turha proosallisuuden maku. Siellä täällä esiintyvät aforistisuuskin jää useimmiten laimeaksi: ”Lapsuus loppuu / kun oppii pidättämään kyyneliään / vanhuus tulee kun ei enää pysty.” Ajoittain Levola onnistuu kuitenkin puhumaan suuristakin aiheista kiintoisasti: ”Jotta voisi kuvata maailman / isoksi tilaksi / on oltava oikeus / moneen puheluun.”

Suuri yhdistyy pieneen

Kielellisesti en pidä kokoelmaa kovin ansiokkaana, mutta ajatuksen ja ennen kaikkea tunteen tasolla ansiot ovat suuremmat. On tietysti lukijasta kiinni, missä määrin runoudesta hakee kielellistä ja missä määrin tunteenomaista nautintoa. Kielellisiä kömmähdyksiäkin voi kuitenkin antaa anteeksi, kun tekstistä toisinaan löytää jotain aseistariisuvan aitoa: ”Rakkaus on tukkilasti / ei äkkiä pysähdy / kun sen on saanut liikkeeseen”. Kyyniset nokkeluudet sikseen!

Yksi kokoelman onnistuneimmista runoista näyttää elämän hetkellisyyden, sen, miten pitkä ajanjakso suhteutuu pieniin hetkiin ja tapahtumiin, joista se koostuu. ”Ikkunassa tuhat vuotta, pimeä järvi ja kasvoni / aikaa on kyllin, ihmisen elämä / kuin laskisi tähtiä taivaalta tai laivojen valoja.” Myös puhe lapsista tai lapsille, joka joissakin muissa teksteissä tuntuu tarpeettoman sentimentaaliselta, on tässä runossa kohdallaan: ”nyt minun lapseni oivaltavat / että yksinkertainen hyvyys on aitoa / se riittää kyllä, peittoa riittää / ja aurinkoa joka tulee aamulla huoneeseen”.

Suuria kysymyksiä ja pieniä tapahtumia asetellaan rinnakkain myös runossa ”Mitä voi muistaa”: ”Aloitan muistamalla / miten väkeä tuli ja me / avasimme lihasoppakanuunan kannen / – – – / Mitä semmoisesta voi ajatella? / Mitä semmoisesta voi muistaa?” Tässä tullaankin kokoelman varsinaisiin ydinkysymyksiin: mitä voi ajatella, mitä muistaa, näissä ihmisyyden rajoissa, joissa elämme. Kuten yksi kirjan väliotsikko kysyy: ”Mikä on tärkeää?” Kun kaikkea ei kuitenkaan voi muistaa eikä kaikesta kirjoittaa, on tehtävä valintoja. Muistin rajallisuus on inhimillisyytemme tae. Emme muista kaikkea niin kuin koneet, vaan me valitsemme. Se itsessään on ainutlaatuinen ja arvokas teko: se on tärkeää.

Mieli on oikukas kartta

Kirjan nimirunossa nousee esiin kiintoisa teema, jolle olisi mielestäni voinut antaa enemmänkin painoarvoa. ”Pelkäämme vettä, vaikka vettä on meissä / melkein kaulaan saakka”, Levola kirjoittaa ja kuvaa näin osuvasti ihmisen vieraantumista itsestään. Tutun ja vieraan suhdetta käsitellään myös avausrunossa, joka onkin kokoelman vahvimpia tekstejä. Aiheen syvällinen käsittely tuntuu silti jäävän pelkäksi aikeeksi. Parhaimmillaan Levola on kuitenkin juuri tällaisissa ihmisyyteen ja ihmisruumiiseen kytkeytyvissä huomioissa. Toisinaan ruumiinmuodot tai kasvonilmeet löytävät herkullisesti vertailukohtansa kielestä: ihmiset voivat olla ”pyöreitä ja leveitä / kuin vokaalit tai valaat”, tai heillä saattaa olla ”silmissä joskus välimerkkejä”. Tällainen kielen elimellinen yhdistäminen ihmiseen voisi pidemmälle kehiteltynä johtaa hyvinkin kiintoisiin ajatuskulkuihin.

Nimiruno on keskeinen myös siinä mielessä, että siinä Levola esittelee tärkeäksi pysyvän tiedon symboliksi nousevan karttakirjan, joka ”lupaa kertoa historian, selittää nykyhetken ja ennustaa tulevan”. Kaikki kartat ajan tasalla on siinä mielessä ovelasti nimetty kokoelma, että se tilinpäätösluonteestaan huolimatta nimenomaan kyseenalaistaa moiset katteettomat lopullisen totuuden lupaukset. Se rakentaa runoudesta inhimillisen vastineen kaikkitietävälle karttakirjalle, joka ”on hieno kirja / mutta liian painava pidettäväksi sylissä”.

Karttoja voi päivittää, mutta miten päivittää jatkuvassa liikkeessä oleva mieli, välimerkkejä vilisevät silmät? Miten pitää ajan tasalla runous, jolla aikajanat eivät suostu pysymään paikoillaan? Jotain kuitenkin jää aina sanomatta, paljon muistamatta, sillä loppujen lopuksi kuitenkin ”me olemme nähneet enemmän kuin olemme nähneet”.