Kosmoksen leikkaaja. Raoul Palmgrenin teot ja tekstit

Raoul Palmgren on herättänyt viime vuosina tuoretta kiinnostusta, niin että voi puhua jopa renessanssista. Kari Sallamaan elämäkerta tarjoaa kattavimman kuvan monipuolisesta toimijasta. Ja mikä otsikko!

Tuli sellainenkin vaihe, että Peter von Baghin (1943–2014) Suomen kulttuurihistoriaa luotaava tv-sarja Sininen laulu (2003–2004) siirtyi käsittelemään sodanjälkeisiä vuosia. Raoul Palmgrenista (1912–1995) kysyttäessä Jörn Donner (1933–2020) vastasi: ”Hänhän oli prinssi…” (muistinvarainen sitaatti). 

Palmgrenin omaa ääntä voi kuulla muun muassa Ylen Elävästä arkistosta löytyvästä Hannu Taanilan (1939–2024) tekemästä, taiteilijaryhmä Kiilan vaiheita valottavasta haastattelusta vuodelta 1976. Perustajajäseniin kuulunut Palmgren esittelee luennoivaan tyyliin Kiilan kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa liittyviä tilastotietoja, joskus desimaalin tarkkuudella. Pikkutarkkuus alkaa huvittaa sekä Taanilaa että nykykuulijaa. 

Palmgren varttui Orivedellä vakavaraisessa virkamiesperheessä (hänen isänsä oli uransa huipulla kihlakunnanneuvos), kävi Tampereen klassillista lyseota ja ryhtyi opiskelemaan Helsingin yliopistossa historiaa ja estetiikkaa. Opiskeluvuosina, 1930-luvun alkupuolella, syntyi Palmgren julkisena intellektuellina: marxilainen, vasemmistososialidemokraattinen journalisti, kriitikko ja miksei myös poliitikko. Samalla hetkellä hänestä tulee myös professori Kari Sallamaan kirjoittaman perusteellisen elämäkerran päähenkilö – tai: elämäkerta saa samalla hetkellä Palmgrenin ”kiinni”. 

Sallamaan mukaan jo 30-luvun loppupuolella noin 25-vuotias yhteiskunta- ja kirjallisuuskriitikko liikkui eduskunnan käytävillä muun muassa opetusministerin kanssa neuvotellen. 

Formatiivisista vuosistaan Palmgren julkaisi kirjailijanimellä R. Palomeri paksun muistelmaromaanin 30-luvun kuvat (1953). Se ei ole mikään taiteellinen täysosuma, mutta kenties kuitenkin mainettaan parempi. Romaani on myös Sallamaan pääasiallisia lähteitä Palmgrenin 30-lukua koskien, ehkäpä liiaksikin. 

Myöhempi historia toi vasemmistoälykön elämään vasta- ja myötämäkiä: talvisodan jääkäri, välirauhan ajan Tampereen kirjastonjohtaja, jatkosodan ajan kuritushuonevanki, sodanjälkeisen ajan SKDL-aktiivi ja Vapaan sanan päätoimittaja, puolueesta eronnut ja erotettu entinen kommunisti (Sallamaan mukaan vain nimellisesti kommunisti), Kemin ja Vaasan kirjastonjohtaja ja lopulta Oulun yliopiston kirjallisuuden professori.

Palmgrenin kuolemasta on 30 vuotta; nyt eletään jonkinlaista renessanssia.

Vuosien ja vuosikymmenten mittaan Palmgrenille kehittyivät ”marxilaiset aivot”. Tätä hän korosti itse, ja nyt sitä korostaa hänen elämäkerturinsa – mitä kaikkea mainittu ilmaus sitten tarkoittaakaan. Merkittävimmät Palmgrenin teokset lienevät suomalaisen aatehistorian yleisesitys Suuri linja (1948), kaksiosainen Joukkosydän: Vanhan työväenliikkeemme kaunokirjallisuus (1966) ja kolmiosainen mammutti Kapinalliset kynät. Itsenäisyysajan työväenliikkeen kaunokirjallisuus (1983–1984). Love Kirjat julkaisi 1980-luvun alussa kolmiosainen valikoiman Palmgrenin tärkeimpiä lehtikirjoituksia (Tekstejä nuoruuden vuosikymmeneltä, Tekstejä Vapaan sanan vuosikymmeneltä ja Tekstejä viran ja viisauden vuosikymmeniltä). Kalevi Kalemaan elämäkertateos Raoul Palmgren: suomalainen toisinajattelija ilmestyi 1984. Siihen ei elämäkerran kohde ollut tyytyväinen. Sallamaa mainitsee muitakin tyytymättömiä. 

Palmgrenin kuolemasta on 30 vuotta; nyt eletään jonkinlaista renessanssia. Hänen hahmonsa on keskeisessä osassa Hannele Koiviston suomalaista vasemmistoälymystöä tutkivassa kulttuurihistorian väitöskirjassa Joukkosielu vai individualisti (2024), ja hänen teoksensa muodostavat tärkeän teoreettisen viitekehyksen Jussi Lahtisen historian väitöskirjassa Kerrottu luokka – pitkän 1970-luvun työläiskirjallisuus yhteiskunnallisten valta- ja vastakertomusten kentillä (2025). Pääosassa Palmgren on Alpo Väkevän estetiikan väitöskirjassa Kahden vapauden ihanteen välissä: Raoul Palmgrenin taidekäsitys vuosina 1929–1953 (2025). Sallamaan peräti 600-sivuinen elämäkerta Kosmoksen leikkaaja huipentaa tämän renessanssin.

Vastaväittäjän puheenvuorossaan Alpo Väkevän väitöstilaisuudessa (5.9. 2025) Helsingin yliopistossa Sallamaa sanoi Palmgrenin olleen yhden kolmesta merkittävästä suomalaisesta marxilaisen estetiikan edustajasta. Kaksi muuta olivat nuori Otto Wille Kuusinen (1881–1964) ja Pertti Karkama (1936–2022). Se ei ole suuri joukko, mutta onpahan heterogeeninen. 

Kävelykeppi

Kosmoksen leikkaaja on ennen kaikkea intellektuaalinen elämäkerta. Se on sinänsä hyvin virkistävää. Mutta tästä johtuen se ei perusteellisuudestaan huolimatta ole ihminen-Palmgrenin suhteen kattava. Lukija ei saa juurikaan tietoja päähenkilön lapsuudesta tai koulunkäynnistä, hänen ei-ammatillisesta lukemisestaan, hänen sukutaustastaan tai suhteestaan omiin jälkeläisiinsä. Palmgrenin kolme avioliittoa tulevat kuvatuiksi, samoin hänen suhteensa naisiin ylipäätään. Kirjassa on sellainenkin luku kuin ”Seksin dialektiikka”. Se on kiinnostava ennen kaikkea aatehistoriallisena kuvauksena. 

Palmgrenin suhtautuminen naisiin jättää nykyajan perspektiivistä tietenkin toivomisen varaa. Niin sanotut kotityöt jäivät ajan tavan mukaan aviovaimojen hoidettaviksi. Kirjastonjohtajana hänen kerrotaan suhtautuneen kielteisesti alaistensa äitiyslomiin (muuten: mikä osuus tässä oli sillä, että 50-luvun alussa Palmgrenin erääksi antagonistiksi muuttunut Hertta Kuusinen [1904–1974] oli viemässä läpi nimenomaan äitiyslomaa…). 

Sallamaa tunsi Palmgrenin henkilökohtaisesti. Hänen useimmin kohteestaan käyttämä määre lienee ”aristokraattinen”. Tämä piirre näkyi käyttäytymisessä, tavoissa ja ulkoisessa olemuksessa. Koska ihminen on tyylinsä, Sallamaa olisi minun puolestani voinut kuvata tätä puolta tarkemmin tai systemaattisemmin. Ehkä parhaan käsityksen asiasta saa elämäkertaan mukaan liitetystä Kirsti Simonsuuren (1945–2019) Pohjoisen yökirjan (1981) lainauksesta. Siinä eläkeikää lähestyvää oululaisprofessoria kuvataan näin: ”hyvin miellyttävä vanha gentlemanni, liituraitapukuineen, harmaine liiveineen ja kovakauluksisine paitoineen” (sit. Sallamaa, s. 519). Simonsuuri mainitsee myös, miten professori ”pani Neuvostoliittoa matalaksi”. 

Nuorena radikaalina Palmgren piilotti isältään saamansa kävelykepin kaappiin. Jossain vaiheessa hän ryhtyi käyttämään sitä. Työläiset (saatikka köyhälistön edustajat), joista niin paljon kirjoitti, hän lienee tuntenut lähinnä kirjan sivuilta – ja vankila-ajaltaan. 

Radikaali ja virkamies ovat vain kävelykepin mitan päässä toisistaan. Kepin kulttuurihistoria on siis keskeinen asia. Nietzschen kävelykepin lahjoitti tarinan mukaan hänen Elisabeth-sisarensa Adolf Hitlerille. Eräissä Kulttuurityöntekijäin Liiton arpajaisissa 1970-luvulla päävoittona oli – Otto Wille Kuusisen kävelykeppi. 

Mutta prinssi, radikaali, virkamies ja positivisti – Palmgrenin tapauksessa eri puolet mahtuivat samaan ihmiseen kuten Sallamaa monin kohdin vastaansanomattomasti todistaa.

Radikaali ja virkamies ovat vain kävelykepin mitan päässä toisistaan. 

Omanarvontunto ja huolella vaalittu itsemääräämisoikeus johtivat Palmgrenin 1950-luvun alussa väistämättömältä tuntuvalle törmäyskurssille SKP:n kanssa. Hän erosi puolueesta, ja sen jälkeen hänet siitä erotettiin. Samalla Palmgren menetti Vapaan sanan päätoimittajuuden. Suomalainen vasemmisto puolestaan menetti kenties terävimmän journalistinsa. Riidan aiheita oli useita. Kirjallisuushistoriallisesti merkittävältä tuntuu suhtautuminen Sartreen (1905–1980) – SKP:llä torjuva, Palmgrenilla kriittisen kiinnostunut (Palmgren myös tapasi Sartren ja keskusteli hänen kanssaan Tukholmassa syksyllä 1945). 

Tuntuu melkeinpä ristiriidalta, että toimittaja-aikanaan Palmgren teorisoi (huipentumana pieni teos Marxilaisen estetiikan kaksitasoisuus vuodelta 1953), mutta varsinaisella tutkijan ja professorin urallaan keskittyi positivistiseen aineistonkeruuseen. Tämän kehityksen hän myönsi itsekin. 

Sallamaa ei pane kovin paljon painoa positivistisen vaiheen kirjailijaelämäkerralle Maksim Gorki. Elämä ja teokset (1978). Olen sattunut teoksen lukemaan, ja minusta kirja on mainio esimerkki siitä, miten elämänmittainen kiinnostus ja arvostus voivat korvata monet puutteet, tässä tapauksessa muun muassa tutkijan puuttuvan venäjän kielen taidon. Ennen kaikkea Gorki todistaa asiasta, jota tulee harvoin ajatelleeksi: positivismikin voi olla viehättävää. 

Vanhenevan Palmgrenin luennointia ja muita julkisia puheenvuoroja leimasi ”muodollis-asiallinen täsmällisyys” (s. 415). Mutta onneksi Sallamaa rekisteröi myös tyylistä tehdyn ainokaisen poikkeaman. Se ansaitsee kuvaavana yksityiskohtana tulla toistetuksi tässäkin. Asia liittyi yliopistodemokratian vaatimuksiin 1970-luvulla. Palmgren vastusti ylioppilaiden osuuden lisäämistä yliopistojen hallinnossa. Hän pelkäsi, että opiskelijoiden jälleen oikeistolaistuessa syntyisi tilanne, jossa oikeistolaiset opiskelijat vahtivat vasemmistolaisia professoreja. 

Demokratiaa vaatineeseen adressiin Palmgren vastasi: ”Olette erehtyneet minusta. Se, että olen marxilainen, ei merkitse, että olisin anarkoromantikko, sukupolvimasokisti ja joukkoperseennuolija. Ymmärtänette oikein: en allekirjoita pahvianne. Epäkunnioittavasti Raoul Palmgren” (sit. Sallamaa, s. 508). 

Monet historiat

Tarkkuuteen ja lähdekriittisyyteen pyrkivänä biografiana Kosmoksen leikkaaja on itsekin esimerkki eräänlaisesta ”aineistonkeruupositivismista”, tosin hyvin värikkäästä sellaisesta. Sen mainioimpia piirteitä on muiden tutkimusten toistuva kritiikki, nimeltä mainiten. Osansa saavat niin Risto Turunen (Uhon ja armon aika, 2003), Kai Ekholm (tutkimukset sodanjälkeisistä kirjastopoistoista), Martti Häikiö (V. A. Koskenniemi. Suomalainen klassikko I-II, 2010) ja hieman myös Kimmo Rentola (Niin kylmää että polttaa, 1997). Erityiskehun saa Päivi Rantasen väitöskirja Suolatut säkeet (1997). 

Sallamaalla on kaksi poliittiseen historiaan liittyvää teesiä. Ensinnäkin erityinen: Palmgren toimi koko aktiivielämänsä samalla johdonmukaisella vasemmistososialidemokraattisella linjalla. Ja toinen yleinen: ”kommunistit eivät koskaan ole olleet Suomen kohtalonkysymys, vaan toistuvasti SDP:n hajoaminen alkaen vuosista 1918–19” (s. 169). 

Kuten Palmgrenista tehtyjen tai häntä hyödyntävien väitöskirjojen monialaisuus todistaa, hänen elämässään estetiikka leikkaa politiikan, kulttuurihistoria sosiologian. Elämäkerran on tehnyt kirjallisuuden professori, joka toistuvasti kommentoi poliittista historiaa. Palmgrenin linja on kimppu linjoja, jotka ainakin vuosikymmenten etäisyydeltä näyttävät samansuuntaisilta. 

Jatkosodan alkaessa talvisodan veteraani painui maan alle välttääkseen älyllisen haaksirikon. Kiinnijäämistä ja tuomiota sotilaskarkuruudesta ja maanpetoksen valmistelusta hän ei välttänyt. Vankila-aikanaan Palmgren, pitkä mies, laihtui ravinnonpuutteen takia 22-kiloiseksi. Jos se ei ole painovirhe, se on todellinen historiallinen leikkauspiste, kiertämätön tosiasia.

Sallamaa on tyhjentänyt pajatson. 

Kuusisataasivuista, fyysisestikin painavaa teosta kattavampaa elämäkertaa Palmgrenista tullaan tuskin koskaan kirjoittamaan. Sallamaa on tyhjentänyt pajatson. Tulee jopa mieleen, että kaikkea ei tarvitsisi selvittää yhtä perusteellisesti. Juurtajaksainen kuvaus Suomen Akatemian perustamisesta 40-luvun lopulla tai Palmgrenin teoksessaan Toivon ja pelon utopiat (1963) käsittelemien utopiaromaanien juoniselosteet ovat kohtia, joissa lukijan mielenkiinto on herpaantua. 

Mutta yhtä varmaa kuin Sallamaan perusteellisuus, on se, että Palmgrenin ajattelun ja elämän eri puolia käsitteleviä kirjoituksia ilmestyy jatkossakin. Niitä ajatellen on sääli, ettei Kosmoksen leikkaajassa ole minkäänlaista henkilöhakemistoa. 

Sallamaa – myös kaunokirjailija – kirjoittaa hieman tavanomaista elävämpää asiaproosaa, jolle henkilökohtainen side elämäkerran kohteeseen tai vaikkapa Oulun yliopistoon antaa oman leimansa. Joskus tyyli saa kulmakarvat kohoamaan: ”Määritelmällisestikin intellektuellin käsite näyttää painottuvan kulkusten mukaan” (s. 67). Tai: ”kokoomuslaistunut ja kissimirripropellin kaulaansa ripustanut” Jarkko Laine (1947–2006; s. 559). ”Ventiloida”-verbi toistuu tämän tästä. 

Kun Palmgren oli 1947 luonnostellut SKDL:n kulttuuripoliittisen ohjelman, syytti puolueen puheenjohtaja J. W. Keto (1884–1947) häntä raskaista lauserakenteista ja liiallisesti puolipisteen käytöstä. ”Puolipisteen runsaana viljelijänä biografi on yhä mestarin linjoilla”, kirjoittaa Sallamaa (s. 260). Puolipisteen arvostajana ja ihailijana voi kriitikko mielihyvin liittyä samalle linjalle. 

Kaksi poikkeuksellisen kiistatonta täysosumaa elämäkerrassa on. Ensinnäkin sen komea nimi, joka on peräisin amerikansuomalaisen työläiskirjailijan Kalle Rissasen (1885–1958) Palmgrenille 50-luvulla kirjoittamasta kirjeestä. Toinen täysosuma on kansikuva, SKP:n kolmekymmenvuotisjuhlassa 1948 Helsingin Työväentalossa ikuistettu ”chiaroscuro-valokuvapotretti” (s. 322) Palmgrenista. 

Siinä miettii mies, joka muistuttaa Clark Gablea, mutta on tätä komeampi. Ja miehen aivot lienevät Gablen aivoja marxilaisemmat.