Volter Kilpi: elämäkerta

Volter Kilpi tarjoaa täyshyminöiviä hetkiä. Laura Kokko onnistuu kirjoittamaan merkittävän kirjailijan ansaitseman elämäkerran.

Volter Kilpi (1874–1939) jäi mysteeriksi omana aikanaan. Hän totesikin kirjoittavansa tuleville suomalaisille lukijapolville. Kilven tähti ampaisi nousuun 1980-luvulla. Helsingin Sanomien äänestyksessä vuonna 1992 Kilven Alastalon salissa valittiin itsenäisyyden ajan parhaaksi romaaniksi. Maine on kasvanut myös Kustavissa järjestettyjen Volter Kilpi -päivien ansiosta.

Elämäkerta on kuitenkin puuttunut. Tuon ison aukon täyttää kulttuurihistorioitsija Laura Kokon kirjoittama perusteellinen ja monipuolinen elämäkerta. Kokko piirtää komean kulttuurihistoriallisen kokonaiskuvan Volter Kilven elämästä ja työstä ja onnistuu myös tavoittamaan kohteensa tuntevana ja ajattelevana yksilönä.

Volter Kilpi määritteli itse aidon taideteoksen niin, että se tuottaa kokijalleen ”täysinäishyminöivän hetken”.  Näitä hetkiä on tarjolla yllin kyllin Laura Kokon poikkeuksellisen upeassa omintakeisen saaristolaiskirjailijan biografiassa.

Merikapteenin poika

Volter Adalbert Ericsson syntyi 12.12. 1874 Laupuksen kylässä Kustavissa. Hän oli merikapteeni David Ericssonin ja Anna Lucina Abrahamssonin esikoinen. Molemmat vanhemmat tulivat varakkaista perheistä, ja poika kasvoi varsin etuoikeutetussa asemassa. Meri oli läsnä kaikkialla. Isä oli pitkiä aikoja poissa purjehtimassa maailman merillä. Kilpi ei unohtanut lapsuutensa piiriä. ”Ja parhaansa löytää ihminen joskus, kun lapsuutensa löytää”, muisteli Volter Kilpi vuonna 1937 kirjoittamassaan omaelämäkerrallisessa tekstissä.

Volter Ericsson lähti 11-vuotiaana Turkuun opiskelemaan. Kun poika toi ensimmäisen todistuksen kotiin, isä David sanoi, että hyvä todistus, mutta kenen se on. Nimen kohdalla luki Volter Kilpi. Opettaja Kaarlo Haavio (Martti Haavion isä) oli ehdottanut nimen suomentamisesta kiinnostuneelle Volterille sukunimeä Kilpi. Molemmat ihailivat spartalaista äitiä, joka julisti sotaan lähtevälle pojalleen: palaa kotiin kilpesi kanssa tai sen päällä. Siis kaatuneena tai voittajana. Vuonna 1886 Volter Kilpi oli edellä aikaansa. Vuosisadan vaihteessa sukunimensä suomentajia oli satoja tuhansia.

Volter Kilpi opiskeli Turun suomalaisessa lyseossa, josta hän kirjoitti ylioppilaaksi 1895. Kouluvuodet jäivät muistoihin painajaisaikana. Yksi syy oli Volterin huonokuuloisuus. Laura Kokko arvelee, että kyseessä on perinnöllinen kuulosairaus, otoskleroosi. Taipumus alakuloisuuteen ja ulkopuolisuuden tunne vahvistuivat kuulon alenemisen seurauksena. Toisaalta lapsuuden vaikutelmat säilyivät ”vereksen koskemattomina”. Volterista tuli visuaalinen tarkkailija.

Kilvellä oli taipumus ajautua umpimutkiin yhteiskunnallisissa debateissaan.

Vaimo Hilja tärkein tukija

Volter muutti Helsinkiin. Hän opiskeli Helsingin yliopistossa muun muassa estetiikkaa, filosofiaa ja historiaa. Hän innostui Platonin, Nietzschen, Schopenhauerin ja varsinkin Kierkegaardin filosofiasta. Laupukselainen Volter ei viihtynyt Helsingissä, mutta onneksi siellä kokoontui kotiseudun poikien ”Kustavin klubi”. Helsingissä hän tapasi myös tulevan vaimonsa Hilja Vanhakartanon, joka opiskeli lääketiedettä Helsingin yliopistossa. Laura Kokko on aiemmin julkaissut kirjan Volterin ja Hiljan intensiivisestä kirjeenvaihdosta (Ovat sanasi niin kuin valoa minulle, Kirjapaja 2013).

Avioliitto oli onnellinen, vaikka Hiljan isä sitä pontevasti vastustikin.  Volterille ja Hiljalle syntyi kolme lasta: Riitta, Jaakkima ja Lassi. Avioliitto päättyi Hiljan kuolemaan vain 42-vuotiaana 20.4.1927. Kuolinsyy oli raskauskouristus. Laura Kokon mukaan Volterille jäi Hiljasta ”hellä, kipeä ja korvaamaton muisto”.

Volter Kilpi osallistui innokkaasti aikalaiskeskusteluihin lehtien palstoilla. Isoja kysymyksiä olivat Suomen suhde Venäjään ja suomalaisen sivistyksen tila, erityisesti kielikysymys. Volter kannatti perustuslaillisia nuorsuomalaisia, mutta kielikysymyksessä hän vierasti jyrkkää aitosuomalaisuutta. Kaksi kieltä – yksi suomalainen mieli, se oli Volter Kilven kielipoliittinen linja. Näin hän tuli ärsyttäneeksi molempia osapuolia. Muutenkin Kilvellä oli taipumus ajautua umpimutkiin yhteiskunnallisissa debateissaan.

Symbolismia ja dekadenssia

Uusromantiikan tyyli-ihanteet omaksunut Kilpi julkaisi neljä kirjaa vain kahdessa ja puolessa vuodessa 1900–1903. Esikoisteos Batsheba (1999) on lyyrinen ja väkevä rakkaudenkuvaus raamatullisesta aiheesta. Laulajana on kuningas Daavid, joka rakastui toisen miehen vaimoon, Batshebaan.

Laura Kokon mukaan Batsheba ”vyörytti kansainvälisen symbolistisen aallon Suomen kirjallisuuteen”. Muotokieli oli niin uusi, ettei sitä ymmärretty. Sama toistui muidenkin Volter Kilven nuoruudenteosten kohdalla. Pyhästä Graalin maljasta ja kuningas Arthurin ritareista kertova musikaalinen fantasia Parsifal ilmestyi 1902.

Ihmisestä ja elämästä (1902) on esseemuotoinen teos, jossa Kilpi esittää ajatuselämyksiä. Pohjimmiltaan Kilpi kirjoitti rakkaudesta elämään ja taiteeseen. ”Taide virvoittaa ihmisen syvätuntoiseksi”, Kilpi uskoi. Kilven viimeinen nuoruudenteos Antinous (1903) onkin omistettu huumaavalle katsomisen kokemukselle, taiteen rakkaudelle. Antinous oli Rooman keisari Hadrianuksen nuori rakastaja. Lukeva yleisö vieroksui Kilven dekadenssia ja symbolismia pitäen häntä artistisena eriskummana.

Kirjastomies Helsingissä ja Turussa

Kilven varhaistuotanto puhutteli vain pientä valikoitua taideyleisöä. Lyötynä Kilpi vaikeni kolmeksi vuosikymmeneksi. Kilpi julkaisi vain joitain lehtitekstejä, kritiikkejä ja puheita vuosina 1903–1933. ”Tiesin, että minunlaatuiseni kirjailija ei voinut, joutumatta kirjailijana turmioon, kiihdyttää produktioniaan”, katkeroitunut Volter Kilpi tilitti vuonna 1914.

Volter Kilpi piti itseään koko aikuisiän ensisijaisesti kirjailijana. Ammatillisen elämäntyönsä hän kuitenkin teki yliopiston kirjaston johtajana ensin Helsingissä ja myöhemmin Turussa. Kilpi oli pidetty esimies ja hän ansioitui tieteellisten kirjastojen tarmokkaana organisaattorina.

Kilpeä pitääkin lukea ääneen, silloin teksti herää eloon.

Suomalaisen modernismin majakka

Hilja-vaimo kannusti puolisoaan kirjoittamaan nimenomaan Kustavista, Volterin lapsuuden paratiisista. Kustavin muinaisia ilmestyi 1920. Se avasi muistin kerrostumat, ja Kilpi löysi oman persoonallisen tyylilajinsa. Vuodesta 1924 Kilpi työsti aamupäivät tekstejään lyijykynällä paperille kirjoittaen. Iltapäivät hän hoiti virkaansa Turun yliopiston kirjastossa.

Ankaralla hiomisella syntyi Saaristolaissarja: Alastalon salissa I-II (1933), Pitäjän pienempiä (1934) ja Kirkolle (1937). Avausosassa äänessä ovat pitäjän pylväät, isäntämiehet, tuumaillen valtamerikelpoisen purjelaivan rakentamista. Pitäjän pienempiä kuvaa tavallisen kansan karuja kohtaloita meren syleilyssä. Päätösosassa kustavilaiset säätyyn katsomatta saatellaan kirkkomaan rauhaan.

Saaristosarjan teosten myynti oli vaatimatonta ja kriitikoista vain harvat todella ymmärsivät, mistä kirjoissa oli kyse. Mika Waltari jopa julisti, että sellainen romaani, jota tavallinen sivistynyt lukijakunta ei kykene sulattamaan, on huono romaani. (Teoksessa Aiotko kirjailijaksi? 1934.)

Hetkessä on kaikki

Alastalon salissa on verkkaisuuden suomenennätysteos (Lasse Koskela). Mahtavan kolmimastoisen parkin rakentamista pohtiva kokous kestää kuusi tuntia. Olennaista romaanissa on, miten koko pitäjän elämä tulee kuvatuksi ihmisen tajunnan mielleketjujen kautta. Kieli tekee näkyväksi sen, miten yksi hetki kantaa sisällään iäisyyttä. Kilven tajunnanvirtatekniikkaa verrattiin jo 1930-luvulla modernismin suurmiehiin Joyceen ja Proustiin. ”Lauseiden rytmi ja sanojen sointi olivat Volterille yhtä olennaisia kertovia elementtejä kuin sanojen suoranaiset merkityssisällöt”, Laura Kokko muistuttaa. Kilpeä pitääkin lukea ääneen, silloin teksti herää eloon. Alastalon salissa onkin noussut suosituksi äänikirjan formaatissa.

Volter Kilpi ihaili Aleksis Kiveä, jonka Seitsemän veljestä on yksi Alastalon salissa -teoksen subteksteistä. Myös Kilvellä keskeisiä hahmoja on seitsemän. Pirjo Lyytikäinen ihmetteli väitöskirjassaan, miksi Alastalon salissa on kustavilaiseepos, mutta Seitsemää veljestä ei lueta nurmijärveläiseepoksena. Molemmat kirjailijat kuvasivat tietenkin paikallallisen avulla kokonaista kulttuuripiiriä ja maailmankuvaa. Hetkessä on kaikki, Volter Kilpi totesi usein.

Kustavin talonpoikaispurjehduksen kultakausi oli 1860–1915. Kilven lapsuuden Kustavi oli kaksikielinen ja meriyhteyksien kautta erittäin kansainvälinen. On hämmästyttävää, että Volter Kilpi ei koskaan käynyt esimerkiksi Ruotsissa tai Saksassa, vaikka molempien maiden kirjallisuus oli hänelle hyvin tuttua. Hän kävi kolme kertaa Ahvenanmaalla ja kerran Virossa. Suomen tieteellisten kirjastojen virkamiesyhdistys teki syyskuussa 1938 tutkimusmatkan Tarttoon ja Tallinnaan. Se oli Volter Kilven ainoa ulkomaanmatka.

Seuraavaksi pitää toimittaa Volter Kilven kootut teokset.

Jälkikaiku

Volter Kilpi solmi toisen avioliittonsa taloudenhoitajansa Gunni Grönroosin kanssa 1935. ”Henkilökohtaisessa elämässä Volter koki kasvavaa onnea”, Laura Kokko arvioi. Volterin terveys alkoi kuitenkin horjua 1930-luvulla. Kilpi oli ketjupolttaja eikä hän harrastanut muuta liikuntaa kuin kävelyä ja purjehdusta. Myös taloudelliset huolet ahdistivat. Hän sai aivoinfarktin keväällä 1939. Volter Kilpi kuoli 21.6.1939. Hänet on haudattu omiensa keskelle Kustavin kirkkotarhaan.

Lopuksi vetoomus kustantajalle. Volter Kilpi toivoi, että hänen Saaristosarjansa ilmestyisi nimenomaan yhtenäisenä trilogiana. Alastalon salissa (osa 1), Pitäjän pienempiä (osa 2) ja Kirkolle (osa 3). Otavan soisi pian täyttävän kirjailijan toiveen.

Se lienee liikaa vaadittu, että Kilven nuoruudenteokset ilmestyisivät yhteisniteenä tekijän antamalla nimellä Maljakko. Nimi tulee siitä, että tekijä antoi kirjoissaan sielunsa vuotaa yli laitojen. Kustavin mestarikertoja on nyt saanut hyvin ansaitsemansa elämäkerran. Seuraavaksi pitää toimittaa Volter Kilven kootut teokset.