Kirjallisuudentutkija ja esseisti Lidia Ginzburg (1902–1990) teki muistiinpanoja elämästä Leningradissa toisen maailmansodan aikana, kun kaupunkia piiritettiin ja asukkaat näkivät nälkää. Nimestään huolimatta kirja ei ole varsinainen päiväkirja, vaan paremminkin esseististä pohdintaa ja analyysia ihmisistä poikkeuksellisessa tilanteessa, jossa yritetään jatkaa elämistä, vaikka kuolema hiipii jatkuvasti vierellä nälän ja pommitusten muodossa.

Ginzburg oli kirjallisuudentutkija ja esseisti, joka opetti kirjallisuutta Leningradin korkeakouluissa. Tutkijana hän oli kiinnostunut erikoisesti lyriikasta ja psykologisesta proosasta. 1920-luvulla hän oli mukana avantgardistisissa hankkeissa, mikä vaikeutti hänen akateemista uraansa. Hän oli juutalainen ja vähällä joutua keskitysleirille vuonna 1952, lisäksi hän oli lesbo, seikka, johon huomion kiinnittäminen hänen nuoruusaikanaan olisi osoittanut huonoa makua.

Toisen maailmansodan aikana Leningradia piiritettiin 872 päivää eli lähes kaksi ja puoli vuotta. Saksalaiset sotajoukot olivat niin lähellä, että kaupunkiin ammuttiin myös tykeillä. Suomalaiset joukot estivät huoltoyhteydet Kannaksen puolelta, mutta Laatokan yli kulki epävarma huoltoreitti, jota nimitettiin Elämän tieksi.

Piirityksen aikana kuoli eri arvioiden mukaan 600 000–800 000 henkeä, heistä suurin osa nälkään. Leningradin piirityksestä muistuttaa nykyäänkin Pietarissa valtava Piskarjovin hautausmaa, jonne on haudattu noin puoli miljoonaa piirityksen aikana kuollutta.

Lidia Ginzburg kirjoitti Leningradin piirityksen päiväkirjaan kuuluvat muistiinpanot vuonna 1942, mutta muokkasi tekstiä myöhemmin. Kirjan ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1984 kirjallisuuslehti Nevassa. Kysymyksessä ei ole päiväkirja siinä mielessä, että tapahtumista kerrottaisiin kronologisesti päivä päivältä, vaan paremminkin muistiinpanoja ja ajatuksia. Teoksessa ei varsinaisesti ole selkeästi etenevää juonta, vaan satunnaisia tapahtumia, arjen tilannekuvia ja kirjoittajan omaa pohdintaa.

Arkisia toimia

Päähenkilönä on kuvitteellinen henkilö N, joka voisi olla vaikka Ginzburgin miespuolinen vastine. Ensimmäinen osa alkaa keväästä 1942, jolloin Leningradin piiritystä oli jatkunut jo edellisestä syyskuusta saakka.

Päähenkilö tai Ginzburg muistelee tietoa sodan alkamisesta ja siihen liittynyttä epäuskoa, tunnetta siitä, ettei mikään voi enää olla ennallaan – ja ihmetystä siitä, että moni asia kuitenkin jatkui kuin ennen. Hän kuvaa tietämättömyyttä ja valtavaa informaation nälkää, joka sai ihmiset kerääntymään kovaäänisten lähelle kuuntelemaan uutislähetyksiä, joissa kuuluttaja mainitsi lyhyesti tilanteesta eri rintamasuunnilla.

Silti yksityiset ihmiset eivät osanneet varautua Leningradin piiritykseen ja siitä aiheutuviin elintarvikeongelmiin. Kun täydennystä ei saatu, ruoasta alkoi pian olla pulaa, samoin muista tarvikkeista, esimerkiksi polttopuista. Talvella ihmiset polttivat huonekaluja ja kirjoja kotiensa lämmittämiseksi.

Joka kuukauden alussa jaettiin kuponkeja ruokatavaroiden ostoon, mutta henkeä kohden annetut annokset ovat hyvin pieniä, aivan liian pieniä. Ne, jotka eivät olleet työssä, saivat vielä vähemmän. Työssäkäyvät saattoivat viedä yhdellekin riittämättömästä lounaspuurostaan osan kotiin jaettavaksi illalla perheenjäsenille.

Toisinaan ruokatavaraa sai mustasta pörssistä huimaavin hinnoin, joskus muualtakin oli mahdollista saada hiukan tavallista enemmän. Kaikki kuljettivat mukanaan valikoimaa puhtaita purnukoita siltä varalta, että jotakin ylimääräistä olisi saatavilla. Lemmikkieläimet oli syöty jo aikaisemmin.

Arjet rutiinit toivat tilanteeseen jonkinlaista järjestystä. Työpaikalla syntyi sähkövalon, muiden ihmisten läsnäolon ja huomiota vaativien töiden ansiosta jonkinlainen illuusio normaaliudesta ja turvallisuudesta, vaikka tiedettiin paikan olevan todennäköinen pommituskohde.

Ihmiset polttivat huonekaluja ja kirjoja kotiensa lämmittämiseksi.

Toisaalta työhön lähteminen ja työpäivä veivät kaikki voimat. Kotona ei jaksanut tehdä muuta kuin juuri sen, mikä on välttämätöntä: jollakin tavoin lämpimänä pysyminen edellytti pilkkeiden pilkkomista kamiinaan, toive mahdollisesti saatavasta lisäruoasta pakotti pesemään mukana pidettäviä astioita.

Puhetta nälästä

Teos jakaantuu kolmeen erimittaiseen osaan, jotka eroavat toisistaan myös tyylillisesti. Ensimmäinen osa sisältää eniten tapahtumien kuvailua. Ginzburg kuvaa oivaltavasti esimerkiksi tarvetta valmistaa ruokaa, puuhailla vähien ruoka-aineiden kanssa ennen syömistä. Leivästä piti tehdä puuroa, puurosta leipää. Vähäinen annos tyydytti paremmin, kun sen kanssa oli ensin touhuttu ja muutettu se joksikin toiseksi.

Kirjan toinen osa koostuu pääosin työpaikalla ja ruokalassa käydyistä keskusteluista, joita kirjoittaja kommentoi ja analysoi. Puhutaan tietenkin nälästä ja ruoasta, mutta aiheesta yritetään myös irtautua kertomalla vitsejä tai juoruja, keskustelemalla kirjallisuudesta.

Kolmas osa on lyhyt, mutta se sisältää kiinnostavaa analyysia ihmisyydestä, vapaudesta, toiminnasta poikkeusoloissa. Lopussa on suomentajan Kirsti Eran jälkisanat, joissa hän esittelee kirjailijaa ja Leningradin piiritystä.

Kirjailija kirjoittaa omien kokemuksiensa pohjalta, mutta teksti ei ole kovinkaan henkilökohtaista, se ei paljasta juuri mitään kirjoittajastaan. Hän ei edes ole itse kirjan päähenkilö, vaan päähenkilö on miespuolinen ”N”. Useimmat muutkin mainitut henkilöt on yksilöity kirjaimilla tai ammateilla, vain harvoja nimiä mainitaan.

Päiväkirja-nimityksestä huolimatta teksti ei sisällä päivämääriä, päivät eivät oikeastaan eroa toisistaan, kuvaillut keskustelut ovat voineet tapahtua samana päivänä tai useana eri päivänä – se ei ole olennaista. Kirja ei kerro rintamalinjojen tapahtumista, tavaraerien saapumisesta eikä mässäile kauhukuvilla. Silti se välittää käsityksen tilanteesta, jossa Leningradissa oltiin vuonna 1942.

Jaa artikkeli: