Argonautit

Tuntuu tylsältä alkaa esitellä Maggie Nelsonin kirjaa Argonautit. Haluaisin vain juhlistaa parhaita kohtia Nelsonin kirjasta. Sellaisia, joiden kohdalla halusin hihkaista ”jee! vihdoin joku puhuu tästä” tai ”vihdoin joku puhuu tästä tällä tavalla”. Mutta moinen halu tuntuu liian yksityiseltä, sillä Argonautit on kirja, jota jokainen lukee omaa itseään vasten.

Teen nyt kuitenkin listan asioista, jotka Argonauteissa ilahduttivat (mutta joitakin kohtia jätän vain itselleni, salaisiksi ilon aiheiksi).

1) Nautin siitä, miten hienosti Nelson löytää struktuurin henkilökohtaiseen rakkaustarinaansa, joka kietoutuu yhteen monien queertutkimukseen liittyvien pohdintojen kanssa. Nelson puhuttelee kirjassaan Harryä, sukupuolenkorjausprosessissa kirjan aikana olevaa rakastettuaan. Rinnakkain asetetaan Nelsonin ruumiillinen metamorfoosi raskaana olevaksi äidiksi ja Harryn muutos naisesta mieheksi. Nelsonin raskauden eteneminen on yksi tukipilari hänen episodisessa pohdiskelussaan, ja siihen liittyy kiinnostavasti normista poikkeavan äitiyden käsittely.

Argonautit on kirja, jota jokainen lukee omaa itseään vasten.

Sateenkaariyhteisöön kotiutunut Nelson ihmettelee Harryn muutosta enemmän raskauteen sisältyvää ravistelevaa ja pelottavaakin transformaatiota. Hän pohtii, mikä tekee lisääntymisestä osalle sateenkaariväestä niin heteronormatiivista ja taantumuksellista, ja tekee tilaa raskaudelle queerin piirissä: ”Onko raskaudessa itsessään jotain luontojaan queeria siinä mielessä, että se muuttaa ihmisen ’normaalitilan’ perin pohjin ja saa aikaan radikaalia lähentymistä omaan ruumiiseen – ja radikaalia vieraantumista siitä? Miten niin kertakaikkisen hurja, merkillinen ja mullistava kokemus voi symboloida täydellistä mukautumista tai toteuttaa sitä?” (s. 21–22).

Pauliina Vanhatalo on jo ehtinyt pohtia kirjassaan Toinen elämä (2018, s. 136–137) Nelsonin kirjan raskauden ja synnytyksen hätkähdyttävyyttä verrattuna monesta erikoiselta tuntuvaan sukupuolenkorjaukseen. Vanhatalon mukaan Nelson tulee osoittaneeksi, että tavallinen elämä on yhtä radikaalia ja merkittävää kuin harvinaisemmat kokemukset, joita tyypillisesti pidetään kertomisen arvoisena. Tai yhtä vähän merkittävää, jos käännetään asia toisin päin.

2) Akateemisen yhteisön arvostukset saavat osansa Nelsonin kommentaarissa. Hän kuvaa hersyvästi, miten pukeutumisessaan 80-luvulle jämähtänyt, ”lurppasilmäinen ja leväperäinen” (s. 59) kirjallisuuden professori Jane Gallop esittelee luennossaan kuvia itsestään alastomana lapsensa kanssa. Välittömästi puheen jälkeen Gallopin kollega, etäännytettyä sivistystä arvostava Rosalind Krauss häpäisee hänet opiskelijoiden edessä. Nelsonin mukaan Kraussin kritiikin varsinainen väite oli se, ”että äitiys oli mädättänyt Gallopin pään – sekoittanut sen narsismilla, joka saa ihmisen uskomaan että täysin tavanomainen kokemus, jonka ovat kokeneet lukemattomat muutkin, on jotenkin ainutlaatuinen tai ainutlaatuisen kiinnostava” (s. 60–61).

Tunnistan. Muistan, kun eräs kansainvälinen älykkötutkija sai lapsen. Seuraavaksi kuulin hänen julkaisseen pienen vaihtoehtoiseen vauvanhoitoon keskittyvän lehtisen. Lapsettomana juuri valmistuneena maisterina olin järkyttynyt mielestäni järjettömästä käännöksestä. Myöhemmin sain itse lapsen, hurahdin vetämään kantoliinailtoja ja pitämään vauvablogia. Luentoa pitäessäni, kun lapsi oli juuri täyttänyt vuoden, hekottelin kateederilla ilman minkäänlaista häpeää ja kyselin opiskelijoilta, voisiko joku selittää diojeni merkityksen.

Olen iloinen, että tällainen kirja on julkaistu.

Nelson ei voinut olla asettumatta Gallopin puolelle, jo Kraussin hävyttömän käytöksen takia. ”[O]lin sen verran feministi, että kieltäydyin hyväksymästä feminiinisyyden tai äidillisyyden refleksinomaista eristämistä älyllisen syvällisyyden maailmasta.” (S. 61–62.) Automaattisesti ja yleistäen en minäkään niin tekisi, mutta äitiyden radikaalius on juuri siinä, että se todella kaikkine ruumiillisine ja hormonaalisine muutoksineen arvaamattomasti muokkaa ihmistä, eikä etukäteen voi tietää, miten itselle käy. Akateemiselle ihmiselle, jonka itsetunto ponnistaa älystä, tämä on erityisen suuri pelote.

3) Nelsonin ongelmaton suhtautuminen ihmisen identiteetin liikkuvuuteen, kannustus omien ratkaisujen tekoon sukupuolensa ja seksuaalisuutensa suhteen ilman julistuksia, ilman lupien kysymistä, tuntui hyvältä. Olen iloinen, että tällainen kirja on julkaistu. Ajattelen Selja Ahavan kirjaa Ennen kuin mieheni katoaa (2017). Kirjassa vaimo tuntee ahdistusta, kuvotusta, vihaa ja surua aviomiehensä muuttuessa vähä vähältä yhä lähemmäksi naista, ja lukijat pitävät kiitoksissaan vihan ilmaisua rohkeutena.

Reaktioitaan Ahavan kaltaisiin ulostuloihin Yhdysvaltain kontekstissa Nelson kuvaa monitahoisesti. ”Olin kyllästynyt valtamediassa julkaistuihin mukavasti cis-sukupuolisten ihmisten – oletettavasti ”meidän” –  kertomiin tarinoihin, joissa ilmaistiin surua toisissa –  oletettavasti ”heissä” tapahtuvista muutoksista” (s. 74). Hänen kumppaninsa Harry muistuttaa, että olihan Nelson itsekin ollut huolestunut testosteronilääkityksen rakastetussaan mahdollisesti aiheuttamista muutoksista. Eikä Nelson voi kuin myöntää. Kuitenkin nyt, kun testosteroni ei tehnyt Harrystä tunnistamatonta, hän iloitsee kumppaninsa hyvinvoinnista uudessa ruumiissaan. Samalla hän ymmärtää, että meillä on ”aristoteelinen, kenties evolutiivinen tarve kategorisoida kaikki mahdollinen – peto, iltahämärä, syömäkelpoinen – toisaalta tarve kunnioittaa muutosta, pakoa, sitä valtavaa olemisen sekamelskaa, jossa me todellisuudessa elämme” (s. 78).

Läheistensä vihasta ja halveksunnasta kärsiviä Nelson kannustaa tutkija Sara Ahmedin sanoin: ”Queer-ylpeyttä on se, kun kieltäytyy häpeämästä nähdessään, miten toinen häpeää sinua ” (s. 29).

4) Ilahduin siitä, miten Nelson ahdistuu kaikesta normittamisesta ja pakkonimeämisestä, oli se sitten heterojen tai homojen tekemää.

5) Kirjoittamisestakin Argonauteissa kirjoitetaan. Sympaattista on lukea tällaista itseripitystä: ”Suurin osa siitä mitä kirjoitan, tuntuu minusta huonolta, ja sen tähden on vaikea tietää, mitkä ajatukset tuntuivat huonoilta siksi, että ne ovat ansiokkaita ja mitkä siksi että eivät ole” (s. 178).

Queer-ylpeyttä on se, kun kieltäytyy häpeämästä nähdessään, miten toinen häpeää sinua.

Rohkaisevaa on myös Nelsonin kyvyttömyys uskoa Wittgensteinin väitteeseen, että ”kaikki mikä ylipäänsä voidaan ajatella, voidaan ajatella selvästi” (s. 9). Hänen Harrynsä on vahvasti sitä mieltä, että mitä selvemmältä ajattelu näyttää, mitä tiukemmin ilmiöt nimetään, sitä enemmän putoaa reunoilta pois. Juuri hankalasti ilmaistavaa on vain lähestyttävä, ja Nelsonin oman kirjoittamisen pontimena on ajatusten tarkan ilmaisun sijaan se, että on kirjoitettava, vaikkei ihan tietäisikään, miten pystyy itseään ilmaisemaan. Tässä Wittgenstein taas auttaa: ”Se, mitä ei voi ilmaista sisältyy – ilmaisemattomana! – ilmaistuun.”

Uskon tähän. Olen useammin kuin kerran haastatellut kirjailijaa, joka ei ole tiennyt, mitä onkaan tullut sanoneeksi. En usko että kyse on vain lukijasta, hänen itseluennastaan. Kipeät, tärkeät asiat pyrkivät kirjoittajasta ulos, vaikka niitä ei edes haluaisi ilmaista.

6) Lopuksi henkilökohtainen rakkaudentunnustus Roland Barthesille, joka pulpahtaa Nelsonin kirjassa esille kerran toisensa jälkeen. Miten kirja voisi olla huono, jos se on saanut nimensä ja keskeisen motiivinsa Barthesin kirjoituksista? Barthesin omaelämäkerran katkelma, jossa hän pohtii antiikin tarustoon kuuluvien argonauttien Argo-laivaa, toistuu monessa yhteydessä kirjassa. Häntä kiehtoi ajatus, että pitkän purjehduksen aikana Argo-laivasta vaihdettiin vähitellen kaikki osat, mutta laiva pysyi siitä huolimatta samannimisenä, samana. Barthes vetää tästä johtopäätöksen, että tärkeää on nimeäminen ja rakenne, ei yksityiskohtien autenttisuus. Tässä näen ääneenlausumatonta analogiaa Nelsonin kertomukseen monella tasolla, vaikkapa Harryn tapaan olla ja elää.

Rakastan sinua -lause on aina pyyntö toiselle: rakasta minua ja sano se minulle.

Ensisijaisesti Nelson yhdistää Argo-laivan idean Barthesin pohdintaan sen toiminnasta ”rakastan sinua” -lausuman yhteydessä. ”Sekä rakkauden että kielen perimmäinen tehtävä on moduloida yksi ja sama fraasi aina uudeksi” (s. 10). Argonautit on myös rakkaudentunnustus, tuo lausekin Nelsonin rakastetulle Harrylle lähetetty. Koko kirja on kuin pitkä rakkauskirje, puhutellaanhan kirjassa sinua, joka on Harry. Rakastuneen kielellä -teoksessa Barthes esittää, että rakastan sinua -lause on aina pyyntö toiselle: rakasta minua ja sano se minulle, ideaalitapauksessa täsmälleen yhtä aikaa, täysin samalla tavalla. Ehkä Nelsoninkin tavoitteena, kaiken politikoinnin takana, on saada Harryltä yhtä intohimoinen vastaus.

Peppuseksistä yksinkertaisilla sanoilla

Argonautin tapaisia katkelmallisia esseistisiä teoksia on lupa lukea valikoiden, ellei halua avartaa ajatteluaan vieraille alueille. Heteromaailmassa elävää voi pitkästyttää amerikkalaiseen sateenkaarikulttuuriin syvälle pureutuvat kohdat, radikaalia queer-käsitystä kannattavaa taas voi ärsyttää Nelsonin perinteisen perhe-elämän puolustus. Toisaalta seksikäytäntöjen kuvauksessa hän ei ole konservatiivi. Hän ylistää kappaleen verran peppuseksin iloja; tänä seksuaalisuuden avoimuuden aikana naisten anaalierotiikka on Nelsonin mukaan yhä vahvimpia tabuja (s. 124).

Yhtä lailla on lupa kieltäytyä kaikesta seksistä: ”Meillä on oikeus pervoiluumme ja meillä on oikeus uupumukseen, molempiin” (s. 159). Vapaus olla oma itsensä yksilöllisesti, romanttisesti, on Nelsonille tärkeä arvo. Identiteettipolitiikan kritiikissään Nelson kirjoittaa silti kieli keskellä suuta, pyrkien ymmärtämään nimeämisen voimaan uskovia. Ja uskoohan siihen Nelsonin guru Bartheskin juuri argonauteista puhuessaan, voi identiteettihakuinen lohduttautua.

Naisten anaalierotiikka on Nelsonin mukaan yhä vahvimpia tabuja.

Maggie Nelson on uusi ja virkistävä kirjailijatuttavuus, jonka kiinnostavuus juuri nyt liittynee hybriditeosten esiinmarssiin, esseen nousuun ja feminismin neljänteen aaltoon. Nelson on aikaisemmin kirjoittanut mm. muistelman äitinsä murhatusta sisaresta, taiteentutkimusta kuvataiteilijoista ja runoilijoista sekä runokokoelmia. Huhut kertovat, että Nelsonia saadaan tulevaisuudessa lisää suomeksi. Toivottavasti suomentajana jatkaa Kaijamari Sivill, jonka suomennos on ammattityötä, suomen kieli kulkee vaivattomasti. Nelson itse ylistää yksinkertaista, selkeää kirjoittamista ilman vaikeita sanoja ja kikkailuja, ja jatkaa omaperäisesti samaa perinnettä.