Etanat

Raitiovaunuonnettomuus Göteborgissa sysää liikkeelle ajan ja paikan lakeja koettelevan tapahtumavyöryn. Lääkäri Johan Lippman on varjelevinaan elämän laitapuolella törmäilevää kaukorakkauttaan mutta joutuukin huomaamaan omien lankojensa olevan kosmisessa näytelmässä aivan yhtä sekaisin. Markku Pääskysen (s.1973) esikoisromaanissa kohtaavat tummapintainen eksistentialismi ja tarinankerronnan riemu.

Onnettomuuden uhri Niklas Sahlgren, siirtomaakaupalla rikastuneen nousukassuvun patriarkka, on Lippmanin pakkomielteisen rakkauden kohteen Idan isä. Yhteensattumista raskaana onnettomuuspäivänä tytär lähtee vaeltamaan kohti Suomea ja yhä pahenevaa huumekoukkua. Isän ja tyttären tulehtuneista suhteista hyvin tietoinen Lippman seuraa Idaa tarkoituksenaan riuhtaista hänet itämafian kuolonsyleilystä.

Intohimonsa, neuroottisuutensa ja Jungin teorioiden sokaiseman lääkärin tajunnanvirta on hurjaa, Sahlgrenien sukutarinan kautta päästään koko länsimaisen sivilisaation uhoon ja alennustilaan. Niin erilaisista teoksista kuin onkin kysymys, Pääskysen romaanissa on havaittavissa tiettyä hengenheimolaisuutta amerikkalaisen Paul Thomas Andersonin i>Magnolia (1999) -kulttielokuvan kanssa. Molemmat nuoret tekijät ovat kiinnostuneita elämän näennäisestä sattumanvaraisuudesta ja oudosta säännönmukaisuudesta. He pilkkovat lähihistorian Suurta Kertomusta groteskien kärjistysten ja ihmisnäkökulman kautta. Pääskystä leimaa lisäksi viehtymys oppi- ja aatehistorian omituisuuksiin. ”Toisinaan taas sekaannun ajatuksissani, en noudata tapahtumajärjestystä. Ehkä olen halunnut kapinoida viimeksi mainittua menettelyä vastaan, sillä kertomukseni aiheisiin kuuluvat sattuman lisäksi aika ja ajattomuus, nopeus ja hitaus”.

Etanoita on kokeellisen kerrontansa ja teoriaviittaustensa tähden pidetty hieman vaikeasti lähestyttävänä. Miksei romaani saisi tänä kertakäyttökulutusviihteen aikana olla vaikea? Loppuun asti dekkarimaisen juonen ja metafyysisten kysymysten lomittaminen ei kanna; ruuhkabussissa istuvalle nykylukijalle olisi voinut selittää asioita enemmän kokonaisuuden kärsimättä.

Oleellinen kuitenkin välittyy; ihmisen ”sielunviidakon” arvoituksellisuus, häilyvyys, perimmäinen kohtaamattomuus. Romaanin hahmot kulkevat toistensa ohi kuin Meren irralliset; he luulevat olevansa oman itsensä herroja mutta paljastuvat aivan muuksi. ”Ero ihmisen ja puun välillä on järjestyneisyyden asteessa”, oman elämänsä epäluotettava kronikoitsija Lippman pohtii.

Detaljeissaan rikas, lyyrinen proosa imaisee mukaansa, vaikka kerronnan äkkikäänteet ja näkökulmanvaihdokset eivät lähestymistä aina helpotakaan. Pääskynen on nykykirjallisuudessamme mielenkiintoinen tulokas, samaan aikaan kiinni länsimaisen kulttuurin sekä eksistentialistisen filosofian traditioissa ja täysin omilla raiteillaan.