Castruccio Castracanin elämä

Castruccio Castracanin elämä kuuluu Niccolò Machiavellin (1469-1527) vähemmän tunnettuihin teoksiin. Yhdeksi modernin valtio-opin isistä luonnehditun Machiavellin teoksen suomennosta voi pitää paitsi eräänlaisena kulttuurihistoriallisena ja politologisena kuriositeettina myös kiinnostavana esimerkkinä kirjoittajansa tiiviistä proosatyylistä.

Nyt ensi kertaa suomennettu teos, jonka Machiavelli kirjoitti vuonna 1520, avaa käytännöllisen näkökulman hänen kuuluisimpien teostensa Ruhtinaan ja Valtiollisten mietelmien pohdintoihin vallan hankkimisesta ja säilyttämisestä. Osittain fiktiivinen, osittain elämäkerrallinen esitys luccalaisen valtiomiehen ja sotilaan Castruccio Castracanin elämästä kuvastaa, mitä vaatimuksia Machiavelli asetti odottamalleen Italian yhdistävälle hallitsijalle. Vallan säilyttäminen sekä erityisesti sen perustaminen ovat teoksen sankarin perimmäinen päämäärä.

Machiavellin tuotannossa Castruccio Castracanin elämä asettuu fiktiivisten teosten ja poliittisten kirjoitusten välimaastoon. Hän kirjoitti myös ainakin kolme näytelmää, joista Le Maschere on sittemmin kadonnut ja La Glizia ja La Mandragola säilyneet jälkipolville. Lisäksi hän käänsi italiaksi Terentiuksen näytelmän Andria. Machiavellin draamoista La Glizia jäljittelee Plautuksen näytelmää Casina ja Le Maschere Aristofaneen kuuluisaa draamaa Pilvet. Machiavellin näytelmistä merkittävin, Mandragola, seurailee klassista rakennetta. Sitä on luonnehdittu tehokkaaksi ja tiiviiksi: esimerkiksi Marvin T. Herrickin tutkielmassa italialaisesta renessanssikomediasta mainitaan, että näytelmässä ”ei sanaakaan eikä liikettäkään ole tuhlattu.”

Machiavellin näytelmien tapaan myös kuvaus Castruccion elämästä on äärimmäisen taloudellinen. Kirjoittaja ei suuremmin maalaile päähenkilön ajatuksia vaan keskittyy tiukasti tapahtumiin, ja henkilöiden luonteenpiirteet ilmaistaan toiminnan kautta. Elämäkerta ammentaa kuitenkin paljon klassisilta esikuviltaan: sankaritaruille tyypillisesti Castruccion syntymä ja nuoruusvuodet saavat liki myyttisiä piirteitä. Idealisoituna kuvana elämäkerta hakee innoituksensa roomalaisilta klassikoilta, erityisesti Machiavellin muullekin tuotannolle keskeiseltä esikuvalta Titus Liviukselta.

Roomalaiselle elämäkerralle oli tyypillistä prodigia, erilaiset ennusmerkit ja niiden tulkinta. Vastaavanlainen ennusmerkki on Machiavellin teoksessa esitetty tarina Castrucciosta löytölapsena, jolla on erityinen Onnettaren johdatus. Löytölapsitarina kytkee teoksen myös myyttisiin tarinoihin perustajasankareista, kuten Rooman perustaneeseen Romulukseen, Theseukseen sekä Moosekseen. Perustajasankarien tapaan Castruccion syntyperä jää arvoitukselliseksi. Antiikkisia esikuville tyypilliseen tapaan teokseen on sisällytetty myös päähenkilön opastava puhe seuraajalleen sekä joukko pääasiallisesti Diogenes Laertiokselta lainattuja anekdootteja.

Sodankäynti ja valtion säilyttäminen

Kuuluisan sotateoreetikon Carl von Clausewitzin (1780-1831) lausuman tapaan sota on Machiavellillakin politiikan jatkamista toisin keinoin; se on väline poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Tätä poliittisten päämäärien ensisijaisuutta ei hämärrä edes sotakuvausten keskeisyys teoksessa, sillä osaltaan sotakuvauksetkin ovat myös kuvauksia Castruccion juonikkuudesta määrältään ylivertaisia vastustajia vastaan taisteltaessa. Taitavuus sodassa rinnastuu valtiotaitoon, ja näin se on keskeinen ominaisuus, jota menestykselliseltä valtiomieheltä vaaditaan.

Castruccio Castracanin ominaislaatuun liittyy käsite virtu, jonka teoksen suomentaja Paul-Erik Korvela määrittelee esipuheessaan kristillisestä hyvekäsitteestä erottuvaksi urhoollisuudeksi. Teoksessa kuvattu moraali on valtiomoraalia, joka erottuu lähes vastakkaisena kristillisestä moraalista. Taitava valtiomies ei voi nojata muuhun kuin omaan urhoollisuutensa ja kyvykkyyteensä valtansa säilyttämiseksi. Kristillinen moraali johtaisi vaarallisella tavalla keinovalikoiman kaventumiseen taisteltaessa Onnetarta vastaan.

Castruccio kuvataan velvollisuudentuntoiseksi ja yksinäiseksi hahmoksi, joka taistelee itse hankkimillaan taidoilla ja ilman korkeamman johdatusta kohtaloa vastaan. Kuolinvuoteellaan hän kuitenkin harmittelee arvostelukyvyn puutettaan. Liiallinen luottaminen omiin voimiin aiheuttaa Onnettaren koston. Taistelun jälkeen voimaa puhkunut Castruccio jättää huomioimatta kylmän tuulen, joka aiheuttaa lopulta hänelle kuolettavan sairauden.

Historiallisten tosiseikkojen vastaisesti Machiavelli kertoo Castruccion olleen myös naimattoman. Vaimo ja lapsetkaan eivät saa häiritä sankarin velvoitteita. Maskuliinista asennetta kuvaa myös teoksen loppuun liitetty anekdootti: ”Hän sanoi ihmettelevänsä miehiä, jotka ostaessaan savi- tai lasiastian napauttivat sitä ensin kuullakseen onko se hyvä, ja sitten vaimoa ottaessaan tyytyivät pelkkään katsomiseen.”

Hätkähdyttävintä elämäkerrassa on täydellinen moraalisen paatoksen puute: Machiavelli kuvailee mitä karkeimpia petoksia ja brutaaleimpia väkivaltaisuuksia lakonisen toteavasti. Machiavellin aikalaisille keskeisen Ciceron ajatuksen mukaan vääryyden kaksi muotoa ovat väkivalta ja viekkaus, joita edustavat kettu ja leijona. Machiavellin mukaan valtion perustajan ei kuitenkaan tule kavahtaa käyttäytymästä tarvittaessa viekkaasti kuin kettu tai väkivaltaisesti kuin leijona. Siten Machiavelli eroaa laajalti paheksutulla tavalla myös kristillisestä moraalikäsityksestä.

Väkivallan käyttö ja lupausten pettäminen ovat joskus tarpeellisia keinoja valtion säilyttämiseksi. Valtion säilyttämisessä päämäärä sanelee keinot, mutta resursseja ei kannata turhaan tuhlata: ”Jos hän pystyi voittamaan oveluudella, hän ei koskaan pyrkinyt voittamaan voimalla, sillä hän sanoi että kunniaa toi voitto, eikä voiton tapa.”

Kuolinvuoteellaan esittämässään merkittävässä puheessaan Castruccio määrittelee keinot, joilla ruhtinaskunnan säilyttäminen turvataan. Huolimatta sotaisesta historiastaan hän määrittelee kestävimmäksi keinoksi taitavan liittolaispolitiikan ja omien resurssien rajallisuuden ymmärtämisen. Castruccio kehottaakin seuraajaansa solmimaan liiton firenzeläisten kanssa: ”Siinä missä minä yritin tehdä heistä vihollisia ja ajattelin, että heidän vihollisuutensa toisi minulle valtaa ja kunniaa, sinun täytyy kaikin voimin pyrkiä tekemään heistä liittolaisia, sillä heidän ystävyytensä tuo sinulle turvaa ja hyötyä.” Liiallinen pyrkimys aluelaajennuksiin ajaa valtion suureen vaaraan, sillä pienemmällä valtiolla on myös vähemmän vihollisia, se on turvallisempi ja vahvempi. On kaksi eri asiaa hankkia valtakunta ja säilyttää se.

Castruccio Castracanin elämän oheen liitetty suomennos Machiavellin lyhyestä kirjoituksesta Kehoitus katumukseen henkii sama eetosta kuin Castruccion viimeiset sanat. Kehoitus katumukseen tavoittelee saarnan muodossa harmoniaa ja hyveellistä elämää sopusoinnussa ystävien ja ympäröivän yhteisön kanssa. Kuten teoksen suomentanut Paul-Erik Korvela toteaa, tekstin tarkoituksista on kiistelty laajalti. Yleisemmin teosta on pidetty parodiana, ja tälle kannalle myös Korvela asettuu. Toisenlainenkin tulkinta tuntuu mahdolliselta: kenties kyseessä on verhottu harmonian ja hyveellisyyden puolustuspuhe, jolloin teksti jatkaisi siitä, mihin Castruccio jäi, kuolinvuoteelleen katumaan taipumattomuuttaan kohtalon edessä. Kehoitus katumukseen ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että Machiavellin keskeinen sanoma on koko lailla sama kuin Otto von Bismarckin, joka totesi olevansa ihmisenä kristitty, mutta ei kanslerina.

Samassa niteessä julkaistut kaksi tyyliltään hyvin erilaista tekstiä osoittavat, kuinka taitavasti Machiavelli hallitsi eri kirjalliset lajit. Siksi olisikin suotavaa, että Machiavellin teosten käännöstyö saisi myös jatkoa. Erityisesti hänen näkemyksensä sodankäynnin taidosta sekä kirjoitukset Firenzen historiasta herättäisivät oletettavasti laajempaakin mielenkiintoa.