Pauliina Haasjoen (s.1976) ja Reetta Niemelän (s.1973) Kolmosten talo edustanee ilmiönä marginaalin marginaalia. Vai mitä muuta voisi sanoa kahden suomalaisen runoilijan yhdessä kirjoittamasta runonäytelmästä, joka ilmestyy poEsia-kirjasarjassa? Sarjan kirjat ilmestyvät sekä internetissä että book on demand -kirjoina Runoyhdistys Nihil Interitin ja Kirja kerrallaan -kustantamon yhteistyönä. Kolmosten talo kirjoitettiin alun perin näyttämölle, ja kantaesityksen toteutti viime vuoden lopulla tamperelainen Teatteri Valaja Alma Rajalan ohjauksena.

Kolmosten talosta puhutaan runonäytelmänä. Lajien rajat ovat tunnetusti venyviä, ja tekijöillä on kaikki oikeus puhua näytelmästä. Itse en kuitenkaan näytelmälle tyypillistä draamallisuutta teksteistä löytänyt. Jani Virran haastattelussa Pauliina Haasjoki vastasi kysymykseen, miten runo taipuu näytelmäksi: ”Se taipuu näytelmäksi kun se taivutetaan. Tämä työvaihe ei ollut runoilijoiden vaan muun työryhmän, jotka tunsivat draaman toimintaa.” Haasjoen kommentista saa käsityksen, että kirjoitettuna tekstinä Kolmosten talo on runoa ja muuttuu esityksenä näytelmäksi.

Minusta Kolmosten talo on ennen kaikkea kahden tekijän tuottamaa runovirtaa. Assosiatiivisuus on runoudessa itsestäänselvyys, mutta kahden tekijän tuotoksessa mielleyhtymät tulevat näkyviksi, kun toinen jatkaa toisen kehittelemistä ajatuksista omaan suuntaansa. Haasjoen ja Niemelän tekstit on tehty eri fontilla, joten lukija pystyy seuraamaan, kumman kynästä mikin osa on lähtöisin.

Sekä Haasjoki että Niemelä ovat jo konkareita runouden ja kirjoittamisen maailmassa. Haasjoki julkaisee tänä vuonna kolmannen oman runokokoelmansa, Niemelän esikoiskokoelma ilmestyi aikanaan Runo-Kaarina-kilpailun voiton myötä, ja hänet tunnetaan myös Milja-lastenkirjojen kirjoittajana. Molemmat ovat toimineet kirjoittajaryhmä Kapustarinnassa ja kirjallisuuslehti Lumoojassa.

Kolmosten talon sukulaisteos voisi olla pari vuotta sitten ilmestynyt Juuli Niemen Tara, runotarina. Kumpikin teos koettelee lajien rajoja, mikä sinänsä alkaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus nykykirjallisuudessa. Taran pääosassa on sisaruussuhde, Kolmosten talossa se, miten kahden (tai kolmen) tytön/naisen elämät kohtaavat tai ainakin sivuavat toisiaan. Teoksia yhdistää myös kielen kauneus ja paikoittaiset kirkastumat, melkeinpä sellaisenaan aforismeina tai filosofisina kiteytyksinä toimivat lauseet: ”Vähän kerrallaan, katsos, Helena, tietäisitpä, kuinka hitaasti homma etenee kun käytettävissä on kaikki aika. Hienoa sokeria on liikaa, jotta se sulaisi kaakaon joukkoon.” (Niemelä)

Temaattisestikin yhtäläisyyttä Taran ja Kolmosten talon välillä on: molemmat hyödyntävät lapsuuden maailmaa ja kyseenalaistavat kasvattajien tarjoamia muotteja. Kolmosten talossa pohditaan, kuka oikein unelmoi puolestamme: ”Niin Elena: tahdoit eläinlääkäriksi. Niin niin, ja kukapa ei. Sen oli joku keksinyt joskus, ehkä joku aikuinen, pienelle tytölle joka ei muusta välitä kuin koirista ja hevosista. Mistä muusta voisi pitää kuin koirista ja hevosista ja mistä on ylipäänsä lupa pitää?” (Haasjoki)

Assosiaatiovirtaa seuraamaan

Aivan kuten Taran runotarina rakentuu väljästi toisiinsa liittyvistä teksteistä, niin Kolmosten talo -runonäytelmäkin koostuu assosioivasti toisiinsa liittyvistä fragmenteista. Haastattelussa Pauliina Haasjoki pohti runojen tarinallisuutta ja nimenomaan sellaista muotoa, ”jossa tarina on yhtä runoa laajempi kokonaisuus”. Olen samaa mieltä Haasjoen kanssa siitä, että tarinallisuus ei kuitenkaan Kolmosten talossa tule esiin selkeänä kertomuksena. Kokonaisuus on jopa suhteellisen vaikeasti hahmotettava ja välillä tuntuu, että teksti on kirjoittajien keskinäistä tajunnanvirtaleikkiä, johon vieraan, runojen sisäpiiriin kuulumattoman ei ole helppo kotiutua.

Jani Virran haastattelussa Reetta Niemelä kuvasi Kolmosten talo -esityksen kuulijan joutuvan vuolaan kertomuksen hyökyyn: ”Tavoite oli ehkä, että kuulija olisi pakotettu luomaan kuulemansa perusteella tarinan rekonstruktion niistä palasista, joihin pystyy oman kokemuksensa kautta tarttumaan.” Eikö tämä ole aina yleinen tavoite teatterissa ja kirjallisuudessa? Oman teoksen – varsinkin runomuotoisen – määritteleminen ja purkaminen tavoitteiksi ja pyrkimyksiksi on aina vaikeaa. Alitajuinen osa prosessissa on kuitenkin melko vahva, kyse on aina osin ”ainokassismaisesta” puuhasta, kuten Claes Andersson on todennut.

Ainakin luettuna versiona Kolmosten talo tarjoaa aika vähän eväitä ”tarinan rekonstruoimiseen”, niin kuin runoteksti usein muutenkin. Minua jotenkin häiritsi oletus siitä, että lukijana pitäisi löytää jokin draamallinen kaari tai tarinallinen idea. Itse en sitä ainakaan Kolmosten talosta löydä, teatteriesityksessä tilanne saattaa olla toinen. Sen sijaan löysin paljon koskettavia runoja, pieniä maailmoja.

Runoissa esiintyvät Elena, Helena ja Jelena, maisemana ja taustana välähtelee Venäjä:

”Vastaan kävelee mummoja joita ei ehkä ehdi nähdä sillä he ovat eri ajassa, heidän kukikkaat
huivinsa ovat jo matkamuistokojussa
mutta he kävelevät ajan poimuissa,
lentävät pienillä eläkelappusilla
ja sinä katsot heidän peräänsä kuin muka yllättyisit.”

(Haasjoki)

Ovatko Elena, Helena ja Jelena sisaruksia, ystäviä vai muulla tavoin toistensa elämää sivuavia hahmoja? Tämäkin asia jää avoimeksi, sillä Kolmosten talo vain väläyttelee eri vaihtoehtoja. Kolmosten taloon kannattaa ehkä kaiken kaikkiaan tutustua niin, että on valmis vastaanottamaan erilaisia väläyttelyjä, hetkiä ja maailmoja.

Jaa artikkeli: