Valohämy – taide, maisema, maailmanloppu 

Kun teosta kuvataan kritiikeissä yhtäältä esteettisiltä päämääriltään kunnianhimoiseksi ja vakavasti leikkiin ryhtyväksi monitaiteeksi, toisaalta taas häiritsevän pedagogiseksi, beigeksi sisustustyynylyriikaksi, on vaikeaa muistaa, että kriitikot tosiaan puhuvat samasta teoksesta. Laura Kärkäs ja Roosa Pohjalainen lämmittelevät Maria Matinmikon syksyllä 2023 ilmestyneen Valohämyn vastaanoton jälkihehkussa ja vertailevat kokemuksiaan tekstin, äänen ja kuvien äärellä. 

Laura: Osallistun teokseen kotona ja sitoudun tallenteen kestoon. Tuntuu hyvältä, että joku muu tekee päätöksiä puolestani. Käännän sivuja, kun tuomiopäivän kuvakirjan sivunkääntöä muistuttava ääni niin ehdottaa. Katson kuvia ja sanoja esiintyjän äänen rytmissä. Katson merkkejä, koska joku muu lukee merkityksen. 

 Roosa: Valohämy toimii itsenäisesti sekä painettuna kirjana että äänikirjana, mutta päätin sukeltaa siihen sun tavoin samaan aikaan lukemalla ja kuuntelemalla, koska en halunnut jäädä paitsi sen paremmin Matinmikon valokuvista tai Sami Jalosen piirustuksista kuin Jari Kohon säveltämästä elektronisesta äänitaideteoksestakaan. Upottava ja kokonaisvaltainen kokemus poikkesi tavanomaisesta lukuelämyksestä ja muistutti pikemminkin lavarunoesityksen tai videotaideteoksen seuraamista. Näin kohosteista, moniaineksista ja fragmentaarista tekstiä ei kuitenkaan ole mahdollista kuunnella herkeämättä ja sisäistää ilman sulattelutaukoja, joten moni säe lipuu väistämättä ohi epämääräisinä vaikutelmina tai tyhjinä merkkeinä. Olikin mielenkiintoista tarkkailla, mitkä rivit tai katkelmat nousivat etualalle, muodostivat välittömimmin merkityksiä, jäivät pohdituttamaan tai kutsuivat palaamaan paremmalla ajalla. 

Maaria Ylikangas puhuu Helsingin Sanomien arviossaan (31.12.2023) Valohämyn lukijalle varaamasta aktiivisesta paikasta, mutta ainakin tekstiä yhtäaikaisesti lukevan ja kuuntelevan kokijan rooli on passiivisempi kuin kirjaa selaavan, harppovan ja syventyvän, tahtinsa ja taukonsa itse sanelevan lukijan. Ääni ohjaa lukemaan jotkin kohdat eri tavoin kuin muuten olisin lukenut: välillä kesken säkeen pidetään painokas paussi, joskus taas säkeestä toiseen tai sivulta seuraavalle kiirehditään samaan hengenvetoon. Esimerkiksi maisemakuvia raskaaseen pilvipeittoon katoavista vuorenhuipuista ehtii tutkailla pitkään tuulen kohistessa ääniraidalla, kun taas joitain kuvia ei ehdi edes vilkaista. 

Laura: Turhauduin valitsemaamme lukutapaan alinomaa juuri siksi, että audio vei armotta ohi monien kuvien eikä ryppyotsainen lähestyminen kestänyt omaehtoisia taukoja. Ohitse kiitävät monumentaaliset valokuvat ja piirrokset luovat pahaenteisen tunnelman lopunajoista, joina (taide)historia vilisee silmissä hetkeä ennen tuhoa.  

Valohämyn vertaaminen videoteokseen ja lavarunoesitykseen osuu, ja teos muistuttaa joitakin viimeaikaisia esityskokemuksiani. Nykyesityshän sisällyttää itseensä vahvoja lukemisen ja tekstin kehyksiä. Mietin esimerkiksi Emil Uutun Ihana tytär Eerikaa, kokonaan SKS:n arkistossa tapahtunutta esitystä, jossa yleisö tutustui työpisteellä arkistomateriaaliin sekä ääni- ja videotallenteisiin. 

Otan mukavamman asennon ja lisää karkkia. 

Vaeltamista ja toimeliasta valitsemista edellyttävät teokset trendaavat jo toista vuosikymmentä. Samalla ajattelen, juuri niin kuin sanot, että hiljainen itsekseen lukeminen se vasta tarmokasta osallistumista kysyykin, minkä vuoksi myös mä kyseenalaistan sen, että runsas, monimediallinen teos aktivoisi osallistujaa. Koska ääniraita huolehtii immersiosta, en joudu itse pitämään ajatuksiani kurissa. Otan mukavamman asennon ja lisää karkkia. 

Roosa: Niinpä, huomattavasti viihdyttävämpi ja nykykulttuurin haperruttamille aivoilleni soveltuvampi kokemus kuin tihrustaa jossain hiljaisessa kammiossa paperille painettuja sanoja ja koettaa keskittyä tulkitsemaan niitä! Toisaalta ääni paitsi upottaa myös laajentaa rutkasti teoksen keinovalikoimaa. Vähäeleinen äänimaisema muuntuu hienovaraisesti kokoelman osastosta toiseen, ja elektronisesta kohinasta kasvaa toisinaan minimalistinen melodia tai syke. Ääntä käytetään monipuolisesti merkitysten muodostajana ja vahvistajana. Se saa peilata erilaisia näkyjä: kun ”teräväreunaiset tummat objektit, myös moniväriset säteet ja säröilevä välke leikkaavat ilman” (s. 7), ääniraita täyttyy synkästä särinästä; kun on puhe tuulesta, kuullaan huminaa, ja kun vedestä, kuullaan aaltoilua ja pulputusta. Äänimaailma luo kullekin osastolle oman tunnelmansa ja sitoo aiheiltaan ja muodoiltaan erilaiset runot osaksi samaa kokonaisuutta. Puheäänen vääristyminen tuo joihinkin säkeisiin oman merkityskerroksensa, ja muokatun äänen myötä monologi voi yllättäen puhjeta dialogiksi. Ääni tarjoaa myös tulkintaohjeita: esimerkiksi kalan mätkähtämistä leikkuulaudalle, dominan raipaniskua paljaalle perseelle ja toteamusta rakkauden jättämistä ikuisista jäljistä säestetään kaikkia samanlaisella sivaltavalla iskulla. 

Laura: Jep, ääni sidostaa ja huolehtii siitä, että taide, maisema ja maailmanloppu ovat yhtä aikaa paikalla. Kuten jo nimikin lupaa, Valohämy asettuu rajalle, siirtymiin ja väleihin. Teksteihin tämä lähtökohta kantautuu luonnosmaisuutena, ja nimenomaan tietoisena sellaisena. Esseistisyys, ja esityksen piirteet sekoittuvat visuaalisesti voimakkaisiin ja runsaisiin kuviin, joissa ”[r]annalla nukkuva lihapiirakoista turvonnut / Velociraptor tukkii oman päiväuneni” (s. 82). Teos ottaa tutkimuksellisen suhteen Matinmikon poetiikkaan ja teosten luomisprosessiin, mikä tiivistyy ajoittain suoriksi pohdinnoiksi taiteesta, taiteellisesta työskentelystä ja vastaanotosta: ”Miksi teosta pitäisi lukea sen ehdottaman taiteenlajin lävitse? Voiko katsoja pettää teoksen tai irtisanoutua sopimuksesta ja katsoa tanssitaidetta installaationa, elokuvana tai esseenä? Lukea kirjaa musiikkina tai rullamaisemamaalauksena. […] Ehkä tekijä on tarkoittanut niin.” (s. 144.)  

Tottelemattomuuteen kannustava katkelma tavoittaa vastaanottajansa: se on kritiikeissä yksi siteeratuimpia. Lukuohje osuu, mutta herättää samalla tottelemattomuushaluja. 

Roosa: Tuossa katkelmassa teos kurkottaa selkeimmin taide-esseen lajiin ja saa lukijan havahtumaan konventioihin, jotka ovat niin syvällä taiteen luomisen, kokemisen ja määrittelyn ytimessä, ettei niitä tule tiedostaneeksi saati kyseenalaistaneeksi. Ajatusleikki kurittomasta, esimerkiksi kirjallisuuden ja musiikin tulkintatapoja sotkevasta lukutavasta kutkuttaa ja saa pohtimaan, mihin sääntöihin taiteen äärellä sitoudumme. Kenellä on valta määritellä nuo säännöt ja millaisia elämyksiä ja merkityksiä niiden takia menetämme? Maaria Ylikangas esittää kuitenkin kritiikissään perustellun huomion: käskystä pettäminen ei tunnu pettämiseltä. ”Minua häiritsee, kun teksti tulee opettamaan juuri kun pyrin itse muodostamaan siihen suhdetta. Miksi juuri tämä, monilajinen teos, sanoo näin?”  

Kun lajia vastaan lukemista alleviivataan suoralla kehotuksella, oivalluksen kärki saattaa tylsyä. Valohämy tarjoaa demonstraation poikkeuksellisista lukutavoista ja turvallisen leikkikentän harjoitella lajimääreitä vastaan kapinoivaa ja muiden taidemuotojen puolelta lainaavaa lukemista, mutta tekstistä, kuvista ja äänestä koostuvan teoksen lukeminen yhtä aikaa runona, kuvakirjana ja äänitaideteoksena ei ole sopimuksesta irtisanoutumista. Sitä olisi teoksen lukeminen vaikkapa veistoksena (yksityiskohtaisuudessaan vaikuttava, arkisen esineen muotokieltä tutkiva), kauhukertomuksena (tunnelmaltaan pahaenteinen mutta ei säikäyttävä) tai oratoriona (sävelkieleltään niukka, teologiselta sisällöltään hämärä). 

… teoksen lukeminen veistoksena (yksityiskohtaisuudessaan vaikuttava, arkisen esineen muotokieltä tutkiva), kauhukertomuksena (tunnelmaltaan pahaenteinen mutta ei säikäyttävä) tai oratoriona (sävelkieleltään niukka, teologiselta sisällöltään hämärä). 

 

Laura: Eri kirjallisuudenlajien yhdistelmät puolestaan nostavat niistä jokaisen parhaat ominaisuudet esiin. Matinmikko ei ainoastaan liiku virtuoottisesti lajista toiseen vaan nimenomaan muovailee hybridejä, uutta seosta. Samaa lajeja, rajoja ja medioita ylittävää uraauurtavaa työtä tekee esimerkiksi Taneli Viljanen. Kenties esseen vuotaminen runon sekaan juuri tässä lukutapoja ohjailevassa kehotuksessa pilaa jonkin oivalluksen ilon lukijalta suhteessa teokseen, mutta avaa mahdollisuuksia maailmaa vasten.  

Vaikka jossain määrin kyseenalaistan sitä, että nykytaiteen tulkinta toisen nykytaiteen lajin läpi olisi teoksen peräänkuuluttama ”tarpeeksi raju” menetelmä, ehdotus sisältää kumouksellisen ajatuksen, joka murentaa lukemisen ja tekstin valtaa älyllisesti ensisijaisena ja tärkeimpänä kokemisen tapana. Matinmikon Värit-kokoelman (Siltala 2017) kohdalla sekosin juuri siitä, että teksti puhuu ruumiinkieltä ennenkuulumattomalla tavalla, ja sama täsmällinen liikkeeksi muuttuva ja kehomielen kokonaisuutena tavoittava puhe kuuluu ajoittain Valohämyssäkin. Nautin, kun ”[k]ämmeniin haljenneet kidukset oppivat hengittämään nopeasti” (s. 104).  

Roosa: Samoin! Nyrjähtäneen kehollisuuden kuvauksissa Valohämy tarjoaa tyydyttävimmin takakannessakin luvattua outoutta. Oivaltavia ovat myös kehon ja maiseman yhteen sulauttavat kielikuvat, joissa esimerkiksi ”[s]elkälampien liike muotoilee vuoristoa lakanoihin” (s. 28) tai ”aivojen pinta tuntuu nahkasohvalta” (s. 114). 

Laura: Tosin jos näissä hetkissä päätän lukea tekstiä vaikkapa tanssina, pettämisen sijasta pikemminkin sitoudun teoksen omaan ehdotukseen.  

Ruumiin kieltä kääntävässä kirjoituksessa teos lähenee yhtä pohjateksteistään, Eleanor Bauerin työtä A lot of moving parts. Bauerin työskentelyyn koreografina sisältyy keskeisesti tanssin ja kirjoittamisen vuoropuhelu sekä käännös näiden välillä. Tätä Matinmikkokin tekee: Elina Pirisen esityksestä Brume de mer kirjoitettu runo ”jälkikuva” (2020), muutamat nykyesityksen parissa tapahtuneet (ja tulevat!) työpajat sekä tietysti kirjallisen tuotannon tilallisuus, tuntemusten havainnointi ja mielikuvitukselliset muodonmuutokset sukkuloivat kaikki tanssin ja tekstin välissä, niiden yhtymäkohdissa ja käännöksissä. Vastavuoroisesti Pirisen tanssiteoksissa kieli, puhe ja teksti ovat tanssia, mutta tanssin logiikka myös sisällyttää itsensä tekstuaalisiin esityksiin. Näin Pirinen tekee lyyrisessä esseessään (2018), jonka sivuama painovoimaa ja lihasten rentoutusta syleilevä release-tekniikka jää vapautumisessa toiseksi kirjoituksen vapautuvalle vyörylle.  

Haluaisin kuulla enemmän keskustelua juuri runouden suunnasta koskien tätä välitilojen työmaata, jolla Bauerin, Matinmikon ja Pirisen ohella askaroivat monet tanssi- ja tekstitaiteilijat. Vastaavaa ekfrasikseen nojaavaa tekniikkaa Matinmikon lisäksi on hyödyntänyt Seassa-kollektiivi runomuotoisissa esitystulkinnoissaan. On kiinnostavaa ylipäänsä, että tanssi- ja esitystaide nostavat laajasti esiin kirjoittamisen ja lukemisen kehyksiä samaan aikaan kun runouden parissa liike, kompositio ja ruumis ovat erittäin hot.  

Valohämy ylittää monin paikoin hyvin onnistuneesti tekstin ja liikkeen rajoja, mutta ekfrasis juuri Bauerin teoksesta litistyy toistaessaan nykytanssin trendikkäitä puvustusvalintoja, camo-kuoseja, pyöräilyshortseja ja esiintyjän kauniita hiuksia… Välejä, murtumia ja marginaaleja tavoittelevaan tekstiin jähmettyneen muodinmukaisen näyttämökuvan myötä pääsen käsiksi Artemis Kelosaaren Parnassossa (6–7/2023) esittämään kritiikkiin teoksen sovinnaisesta ja keskiluokkaiseen taidekäsitykseen sopivasta mausta. Voi myös olla, että mun kannattaisi kaivaa kavahdukseni syy esiin omasta navastani ja miettiä, miksi harmiton runo esityksestä herättää mussa näin voimakkaita reaktioita. Luulen, että sieltä löytyy nöyhtää ja katkeruutta tanssitaiteen ulkonäkönormeja kohtaan, mielikuvia siitä, keitä esityksen yleisössä istui, keitä taidetanssin festivaaleilla ja instituutioissa esitetty teos tavoittaa.  

Roosa: Valohämyn tarkastelu makujen hierarkiaa vasten on äärimmäisen mielenkiintoinen näkökulma! Teoksen suhde luokkaan on kaikkea muuta kuin yksioikoinen, eikä se asetu ongelmattomasti taidekentän kaupallisuutta, kokeellisuutta ja kapinallisuutta määrittäville janoille. Tässä maailmanajassa ja kulttuurivihamielisen hallituksen ikeessä näin kunnianhimoinen ja tinkimätön, lajimääreitä rikkova ja kustantajalleen kallis kokonaistaideteos on ilman muuta ilon aihe ja radikaali teko. Siksi Kelosaaren provokaatio, jossa Matinmikon runoja verrataan keskiluokkaisen edustuskodin valkeisiin seiniin, beigeihin torkkupeittoihin ja harmaisiin sisustustyynyihin, tuntuu tietyssä mielessä kohtuuttomalta. Pystyisin luettelemaan aika monta teosta, joihin syytökset keskiluokkaisen arjen latteasta ja hillitystä kuvauksesta sopivat osuvammin kuin omaehtoisesti tekstiä, kuvaa ja ääntä yhdistävään, lukijaa haastavaan runouteen, joka viittaa muun muassa Gilles Deleuzeen, Audre Lordeen, Raamattuun ja J-P Valkeapään elokuvaan Koirat eivät käytä housuja. 

Laura: Lukiessa osin säikähdinkin teoksen runsasta lähteistyksen määrää, sitä miten monen teoksessa viitatuista filosofeista tunnen vain nimeltä tai toisen käden lähteistä. Tuntui, etten ole kyllin pätevä kirjoittamaan teoksesta. Tästä ajatuksesta käsin pääsen kiinni siihen, miksi tietty fiilis elitistisyydestä kytkeytyi omaan lukukokemukseeni. Toisaalta Valohämy ei ole mitään eiralaisen heteroperheen kriisejä teoksesta toiseen puivaa Philip Teiriä. Kritiikin suuntaus, jossa teokselta vaaditaan todisteita puhdasoppisuudesta, on ongelmallinen ja kääntyy helposti siihen, että marginaalin marginaalissa syytellään lähimmäisiä elitismistä.  

Roosa: Toisaalta ymmärrän ja osin allekirjoitan Kelosaaren kritiikin. Kun toistuvat kuvaukset kahvinjuonnista, tuulessa hulmuavista hennoista pellavaverhoista ja turistin museomatkoiltaan keräämistä taidepostikorteista yhdistyvät teoreettisella tasolla pysytteleviin ja kryptisyydessään sormien läpi valuviin pohdintoihin, latinankielisiin ilmauksiin ja sitaatteihin kuuluisilta semiootikoilta, vaikutelma on paikoin etäännyttävä ja kliininen. Vaikka teos yhdistelee pidäkkeettömästi erilaisia muotoja proosarunosta aforistisiin kiteytyksiin ja teksti saa vuorotella valokuvien ja monenlaisia tekniikoita hyödyntävien, osin luonnosmaisten piirrosten kanssa, sen estetiikka on kaukana esimerkiksi Elsa Töllin Fun Primaveran (omakustanne 2020) riemukkaan kurittomasta tai Tekla Inarin Iida Ylämäen (Bokeh 2022) rosoisen intiimistä kollaasista. Matinmikon valokuvat ovat niin hiottuja ja niissä komeilevat maisemat niin jylhiä, että ne muistuttavat matkailulehtien ja travellaavien influenssereiden kuvastoa. Mielleyhtymä on teoksen eetoksen kannalta nurinkurinen. 

Mielekkäämpi vertailukohta Valohämylle voisi olla teoreettisesti suuntautunut runous, joka on kiinnostunut olemassaolon, kielen ja taiteen kysymyksistä ja tutkii niitä vasten länsimaisen filosofian kaanonia. Kuten Otso Venho kiteyttää osuvasti Nuoren Voiman (5/2023) arviossa, ”teos tuntuu suuntautuvan kohti tietynlaista taideteoriaorientoitunutta yleisöä, mikä paikoitellen muuttuu itseensä käpertymiseksi”. On mielenkiintoista, että Tuomas Aitonurmi puolestaan löytää Runografissa (2023) Valohämystä paljon elämää ja jopa värisevää eroottista latausta. Oma kokemukseni on erilainen: vaikka kyse on ylenpalttisen runsaana pursuilevasta, olemassaoloa, elonkirjoa ja outoutta tutkivasta teoksesta, se ei kihise elämää vaan tarkastelee planeettaa analyyttisen etäisyyden päästä.

Ja vielä siitä mainitsemastasi tanssikatkelmasta: Valohämyn lukijaltaan vaatimasta kulttuurisesta pääomasta kertoo sekin, että en olisi ymmärtänyt ensinkään, mihin katkelma viittaa ja millainen interteksti pyöräilyshortsien taakse kätkeytyy, ellei mulla olisi kaltaistasi nykytanssiin vihkiytynyttä kanssalukijaa. 

Laura: Otson pointti sisäänpäin käpertymisestä osuu maaliin. Runoudelle ominainen moneen suuntaan prismaattisesti viittaaminen jättää tilaa useille tulkinnoille, vaikka lukijana ei hoksaisikaan teoksen kaikkia intertekstejä. Niiden nimeäminen tekstissä puolestaan nostaa viitepisteet hyvin keskeiseksi osaksi tulkintaa ja siten vahvistaa juuri ”taideorientoituneen yleisön” ulkopuolelle itsensä asemoivien vierauden tunteita. Tavallaan hassua, koska runojen lähteistäminenhän myös lisää saavutettavuutta.  

Taiteen ja maiseman asettaminen rinnakkain tavoittaa myös osaltaan teoksen ehdottamat eri lukutavat käytännössä. Maisema ei vaadi kokijaltaan mitään siinä missä taiteen äänekkäät vaatimukset huutavat vuosisatojen yli. Carlos Lievonen kirjoittaa Tuli & Savussa (4/2023) maisemaan kohdistuvasta omistavasta katseesta ja teoista, joissa edes taide ei jätä maisemaa rauhaan. 

Voisiko Valohämyä lukea niin kuin maisema kokee meidät, ilman määrittävää katsetta? Kun puhuja käyskentelee maailmanlopun maisemassa, toiminta kuulostaa teosanalyysilta: ”Täällä havainnoidaan kuin ei olisi koskaan ennen osattu havainnoida” (s. 105). Näen meidät imaistuna teoksen sisään, lähilukemassa yksitotisesti ja raivokkaasti, suu vaahdossa etsimässä merkkejä ja maisemaan kätkettyjä merkityksiä. Nyt tulkitaan, saatana! 

Roosa: Hehee, tunnistan kuvauksesta itseni, tällaisen teoksen lukeminen menee helposti vähän suorittamiseksi. Ehkä olisi tosiaan kannattanut hellittää otetta ja vaellella kokoelmassa rennommin askelin, niin kukaties filosofien ja tanssiteosten namedroppailu ei olisi herättänyt ahdistusta vaan uteliaisuutta. 

Voisiko Valohämyä lukea niin kuin maisema kokee meidät, ilman määrittävää katsetta?

Valohämyn maisemissa vaeltaessa törmää poikkeuksellisen komeisiin ja yllättäviin lopunajan näkyihin, ja villien kielikuvien ja äkkiväärien rinnastusten myötä ympäristökatastrofia onnistutaan sanoittamaan aivan uudella tavalla. Sitä vasten on hämmästyttävää, miten latteisiinkin keinoihin teos tuhoa kuvatessaan turvautuu, kun vieraillaan vajoavassa Venetsiassa, surraan jukkapalmun kuolemaa ja todetaan, että ”[n]yt jääkentät hohtavat vain jäähallissa” (s. 98). 

Valohämy on keinoiltaan, lajeiltaan ja teemoiltaan niin runsas, että sitä voi tarttua loputtoman monesta kulmasta – jos onnistuu saamaan ensinkään otetta. Niinpä teoksen vastaanotto on ollut poikkeuksellisen kirjava näkökulmien, tulkintojen ja arvostelmien vyyhti. Artemis Kelosaari moittii teosta pikkusieväksi, viileydessään voimattomaksi jääväksi kevytfilosofiaksi, ja Maaria Ylikangas puolestaan lumoutuu uteliaista havainnoista ja kauneudesta, joilla Valohämy lähestyy tuhon aikoja ja olemisen ihmeellisyyttä, kun taas Carlos Lievonen päätyy Matinmikon innoittamana analysoimaan Heideggerin teknologiakritiikkiä, ja niin edelleen. Näin kiinnostaviin pohdintoihin ja vilkkaaseen keskusteluun johdattava taideteos on toki aina arvokas lahja, mutta kriitikkojen harhailevia aivoituksia seuraillessa Valohämy näyttäytyy myös tyhjänä kankaana, jolle lukijat voivat vapaasti heijastella päivänpolttavia mietteitään. 

Laura: Ajatus tyhjästä kankaasta muistuttaa toisaalta tulkitsijan ja teoksen vuorovaikutuksesta, siitä, miten taide-elämys vaikuttaa kokijaansa ja tämä kokemus herättää vastavuoroisesti teoksen henkiin. Kun jäsennän kokemustani ainoastaan affektin ja välittömän fiiliksen pohjalta, olo on sama kuin kierrettyäni Ateneumin impressionistinäyttelyn tai koettuani Anna Mustosen ja Marianna Henrikssonin barokkimusiikkia ja pehmeää, ystävällistä liikettä yhdistävän ja pyhän kokemuksiin yltävän Maria-vesperin: Valohämyn keväinen ja ylevöitetty lopputulos virvoittaa ja tuntuu, mutta ei kutsu analyysiin.  

Yleensä ajattelen, että hyvä kritiikki ei pyri tyhjentämään teosta. Lukitsemisen sijaan kriitikko kutittelee teoksen merkityksiä, vastaamisen sijaan kysyy lisää. Tällä kertaa teos kuitenkin tyhjensi kriitikon. Lukemisen jälkeen ei kutita, eikä mulla myöskään ole mitään kysyttävää. Kai meidän olisi pitänyt kuunnella teosta oratoriona. Onhan sentään pääsiäinen.  

Ehkä analyyttiset ja määrittävät sanat yksinään eivät ole hedelmällisin tapa käsitellä Valohämyä. Ruumiilliset kielikuvat ja runomaisemat, humina ja basso ovat pikemminkin kutsu tanssiin, tekstuaaliseen tai ruumiilliseen. Yleisökeskustelun sijasta kaipaisinkin lisää jälkikuvia, kokemuksen puimista yhdessä liikkuen, analyyttisesti sanailevien kriitikoiden sijasta käännöksiä, kerroksia, kehoja, välitiloja ja hämyä. 

Tekstissä viitatut kritiikit: 

Tuomas Aitonurmi: Kauniita runokuvalohkareita ja turskaa. Runografi 2023.

Artemis Kelosaari: Hillityn modernia kevytfilosofiaa. Parnasso. 6–7/2023. 

Carlos Lievonen: Kolmioita maailmanlopun äärellä. Tuli & Savu 2023, nro 115. 

Otso Venho: Kehkeytyvä riistäytyy käsistä. Nuori Voima 5/2023.  

Maaria Ylikangas: Maria Matinmikko uudistaa lukutapoja äänikirjan ja valokuvien avulla. Helsingin Sanomat 31.12.2023.