Koeta pysyä herttasena
Pilvi Hyväri
WSOY 2026
256 s.
Kun kuva puhuu toista kieltä
Yhteisöstä voi lähteä, mutta yhteisö ei välttämättä lähde ihmisestä. Pilvi Hyvärin sarjakuva kuvaa uskonnollisesta yhteisöstä irtautumista ennen kaikkea tunteiden, muistojen ja muuttuvan identiteetin kautta.
Elämme autofiktion aikaa, olkoonkin että käytännössä sanan merkitys tuntuu olevan uudelleenbrändätty “fiktio, johon olen ottanut viitteitä elämästäni”. Se tuntuu höttöiseltä ilmaisulta, jonka avulla voidaan myydä oikeastaan mitä vain. Ehkä tavan lukija kuitenkin tarvitsee lajinimen tietääkseen, että tarina on ainakin osittain totta.
Sarjakuvan autofiktiivinen perinne on silti varsin pitkä. Art Spiegelmanin Maus (1991) lienee yksi tunnetuimmista, olkoonkin että autofiktion sijaan sitä voisi kutsua jonkinlaiseksi dokumentaatioksi, jossa muistaminen ja etenkin sen hankaluus muodostaa oman temaattisen tasonsa. Nykyisenkaltaista lajityyppiä edustanevat selkeämmin esimerkiksi Marjane Satrapin upea Persepolis -sarja (2000–2003) sekä Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi -kokoelma (2014–2022). Maininnan arvoinen on eittämättä myös suomalainen Kaisa Leka, joka on tuntunut aina loistavalta sarjakuvaproosan taitajalta.
Suomalaiset sarjakuvatekijät tuntuvatkin omaksuneen omaelämäkerrallisuuden jo varsin varhain. Näkemykseni ei ole akateemisen tarkka eikä laisinkaan objektiivinen, vaan ainoastaan sarjakuvablogien kasvattaman harrastajan miete. Kiroileva siili lienee ensimmäisiä netin kautta suursuosion saavuttaneita kotimaisia sarjakuvia, mutta sen luoja Milla Laitinen (o.s. Paloniemi) oli myös aktiivinen sarjakuvabloggaaja. Osuvasti nimetty blogiportaali Vuodatus tarjosi näyttämön Laitisen En vain osaa-blogin lisäksi myös muille sarjakuvatekijöille: nyt oli helppo ja nopea väylä julkaista teoksia kaikkien nähtäville. Potentiaalinen yleisö oli laaja, mutta myös tekijäkunta tuntui monipuolistuvan. Taso oli monenkirjava, mutta etenkin menestyneimpiä sarjakuva-artisteja tuntui yhdistävän aitouden ja välittömyyden estetiikka. Portaalin vaivattomuus eittämättä kannusti ja innosti julkaisemaan pienellä kynnyksellä, jolloin päiväkirjamaisuus korostui. Sarjakuva tuntuikin muuttuneen henkilökohtaisemmaksi.
Mitä enemmän olen lukenut autofiktiota, sitä selvemmin se tuntuu soveltuvan nimenomaan sarjakuvan ilmaisumuotoon.
Mitä enemmän olen lukenut autofiktiota, sitä selvemmin se tuntuu soveltuvan nimenomaan sarjakuvan ilmaisumuotoon. Yhtenä syynä lienee tekijän omakätinen jälki kuvassa ja usein tekstauksessa: tunteen palo näkyy konkreettisemmin kuin pelkästään Arialia ja Times New Romania latomalla, ja yksittäinen viiva antaa ennalta arvaamattoman runsaasti aistiärsykkeitä. Harmillisesti kuitenkin juuri sarjakuvat tuntuvat usein puuttuvan sekä suomalaisten kirjakauppojen uutuushyllyköistä että kustannusohjelmista.
Pilvi Hyvärin esikoisteos Koeta pysyä herttasena (WSOY, 2026) jatkaa tätä autofiktiivisen sarjakuvan perinnettä. Osa henkilöistä on keksittyjä ja joitain tilanteita on sujuvoitettu, mutta oleellisilta osin tapahtumat ovat totta. Kirjassa Hyväri käsittelee lapsuuttaan vanhoillislestadiolaisessa perheessä ja yhteisössä. Jo varhain hän hahmottaa maailman jakautuvan meihin ja muihin – meitseihin ja epämeitseihin – mutta ajan myötä erot ja erittely alkavat herättää enemmän kysymyksiä. Seksuaalivähemmistöön kuuluminen tarjoaa pohdintoihin syvyyttä, sillä yhteisön konservatiivisessa maailmankuvassa maallisen vaelluksen päämääräksi nähdään maailman täyttäminen. Samansukupuolinen rakkaus nähdään varsin poikkeuksetta ja yksiselitteisesti syntinä.
Kirjan sävy tuntuu asian kipeyteen suhteutettuna varsin neutraalilta, vaikka sen perusvireenä kulkevatkin alakulo ja ahdistus. Mielenterveyshaasteet tuodaan esiin kaunistelematta eikä esimerkiksi herännäisliikkeille tyypilliseen erotteluun meidän ja muiden välillä osoiteta erityistä myötätuntoa. Omasta ulkopuolisen lukijan näkökulmastani haastavia aiheita analysoidaan jopa yllättävänkin kypsästi. Kun koko sen hetkinen käsitys maailmasta muuttuu, on tunneskaalojen oltava valtavia. Tunneryöpyiltä ei tietenkään vältytä, mutta Hyvärin teoksessa muutoksen keskellä olevan ihmisen ajatuksia ja tunteita analysoidaan ja jäsennellään verrattain loogisesti. Se ei tarkoita, että päähenkilön haasteet tuntuisivat vähemmän aidoilta tai voimakkailta. Päinvastoin. Kyky hahmottaa hankaliakin asioita tekee teoksesta monella tapaa samastuttavan ja rohkaisevan.
Lähtijän kielestä
Uskonnosta irtaantuminen tuntuu aika ajoin nostavan suosiotaan teemana. Uskonnollisten yhteisöjen virallisten käsitysten sijaan ääneen pääsevät entistä useammin maallistuneet entiset jäsenet. Esimerkkeinä tuoreista teoksista Camilla Nissinen käsittelee kirjassaan Meitä vastaan rikkoneet (2022) Jehovan todistajia ja syömishäiriötä, kun taas Suvi Ratisen Matkaystävä (2019) nostaa esiin lestadiolaisyhteisössä kasvamisen ja siitä irrottautumisen. Nimenomaan uskonnosta – kaikesta mitä se pitää sisällään – irrottautuminen tuntuu olevan keskeinen näkökulma. Kun teosten tarinoissa siirrytään yhdestä elinpiiristä henkisesti tai fyysisesti toisaalle, vaihtuu samalla myös kieli ja ilmaisu. Hyvärillä tätä tekee näkyväksi myös murre, torniolainen puheenparsi, joka sitoo päähenkilön taustaansa ja yhteisöönsä. Joskus se voi olla vain nyansseja, mutta monesti myös todella konkreettista ilmaisutavan muutosta.
Kielen vaihtumiseen voi liittyä myös kokemus kielen menettämisestä. Onko elinympäristöään vaihtaneella enää keinoja ilmaista kokemuksiaan? Hyväri tuntuu tuovan tämänkin kauniin hienovaraisesti esille. Hän onnistuu välittämään tunteiden monimuotoisuuden kuvakerronnan ja tekstin sävyjä ja tempoja muuntamalla. Helsingin kattojen yltä alkava kohtaus (sivulta 182 alkaen), jossa päähenkilö tajuaa, ettei enää halua olla uskovainen on tästä hieno esimerkki. Kohtaus päättyy siihen, kun asiasta kerrotaan myös perheelle. Kuvista välittyy upeasti se pelko ja rohkeus, mitä koko prosessi on vaatinut.
Samalla korostuvat sarjakuvan erityispiirteet, kuten mahdollisuus esittää mikroeleet ja painostaa tunnelma halutunlaiseksi näyttämällä, ei vain sanomalla. Jos tavoitteena on kaunokirjallisuuden kulahtaneiden itseapuoppaiden ykkösfraasin mukaisesti se, että kertomisen sijaan näytetään, juuri sarjakuvassa niin voi tehdä. Parhaimmillaan sarjakuvamuoto pystyy tarjoamaan dialogille ja koko tarinalle hienoja tasoja, jotka mahdollistavat useammankin lukukerran jälkeen vielä uusia kulmia ja puolia.
Tässä piilee kertomuksen kauneus. Kuvat eivät mässäile tai räjähdä kasvoille, ne ovat maltillisia ja lähes poikkeuksetta arkisia ja tavanomaisia. Kirjan sivujen tunne huokuu eräänlaista indie-elokuvien henkeä. Kohtaukset luottavat dialogiin – päänsisäisiin tai muiden kanssa käytyihin keskusteluihin – ja kuva tarjoaa sanoille estradin. Tehosteita ei tarvita, tunnelma saadaan kuvattua läsnäololla. Etenkin teoksen loppupuolella esitetty jonkinlainen yhteen palaaminen on tunnelmaltaan vähäeleisesti ja niukan dialogin varassa kuvattu, mutta samalla se herättää voimakkaasti tunteita. Tunnelman kuorma jätetään lukijan kannettavaksi, mikä tuottaa vähintäänkin kiehtovan lukukokemuksen.
Kaikki teoksessa on yksinkertaista, paitsi sen esittämän maailman rikkaus ja tunteiden yksityiskohdat.
Hyvärin käyttämä värityskin luottaa yksinkertaisuuteen: se ei käy päälle tai korosta mitään, se vain on, kuten mustavalkovalokuva. Tarkalleen ottaen pääasiassa yhtä lukua kohden on käytössä vain yksi väri, tussipiirrosten taustat ovat saaneet yksiväriset lavasteensa. Ratkaisu pitää tietyn jakson, tietyn aikakauden ja kohtauksen selkeän erillisenä. Ehkä värien avulla voi hahmottaa myös kertojan tuntemuksia. Värit eivät välttämättä kuvasta suoranaisesti yksittäistä tunnetta vaan tunteen muutosta, mikä sopii tämän teoksen kerronnallisuuteen. Kaikki teoksessa on yksinkertaista, paitsi sen esittämän maailman rikkaus ja tunteiden yksityiskohdat.
Loppuhuipennuskin tuntuu hieman onnelliselta: suomalaiseen tapaan asiat jätetään täysin puhumatta ja käsittelemättä, mutta hiljaisesti asioita hyväksytään. Elämää yritetään jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Aivan yksiselitteisen hekumallinen loppu ei ole, mutta ainakin nuoren ihmisen tuleminen sinuiksi itsensä kanssa herättää toiveikkuutta ja sympatiaa. Paluu Suviseuroille ei ole helppo, mutta vähintään se yritetään kokea.
Ennen kaikkea Koeta pysyä herttasena on erittäin korkeatasoista sarjakuvaproosaa. Sarjakuva tuntuu usein taistelevan asemastaan muiden taidemuotojen rinnalla, sillä se ei ole puhtaasti kirjallisuutta eikä puhtaasti kuvataidetta. Hyvärin kerronta on hieno taidonnäyte: kuva ja teksti eivät ole siinä irrallisia vaan vahvasti osa kokonaisuutta. Kyse ei ole kirjallisuudesta tai kuvataiteesta, tämä on sarjakuvaa. Ja vain sarjakuvalla tämän tarinan kaikkine nyansseineen pystyi kertomaan näin kauniina. Vaikka on toivottavaa, että Hyvärin kanssa samoista asioista kamppailevat löytäisivät tämän teoksen lohduksi ja inspiraatioksi, olisi hienoa nähdä se noteerattuna sarjakuvallisista ansioistaan. Kirja onnistui yhdistämään kuvan ja tekstin niin poikkeuksellisen kauniisti, että luulen löytäneeni oman arpani ensi vuoden Sarjakuva-Finlandian voittajaksi.
Ville Salonen
Kirjoittaja on intohimoisesti kuvaan ja tekstiin suhtautuva kirjallisuusharrastaja.


