Neljän päivän läheisyys

Pipsa Lonka päästää ääneen ihmis- ja lokkiparvet, mutta viimeinen sana on lokeilla.

Näytelmä on kirjallisuuden lajeista marginaalisin. Monille se on vain käyttöohje esityksen pohjalla, ei itsessään arvokas kirjallinen teos. Varsinkaan jos kyse on nykynäytelmästä. Pullistelevan nykyproosan lukijalle näytelmän lukeminen voi kuitenkin olla puhdistava kokemus. Pipsa Longan Neljän päivän läheisyys (2021) tarjoaa vähän sanoja, mutta ne uppoavat syvälle.

Neljän päivän läheisyys käsittelee puhdistamista aivan konkreettisestikin. Koko näytelmän ajan ihminen puhdistaa harmaalokin luurankoa – hellästi, osa kerrallaan. Meditatiivinen työ rinnastuu äkkijyrkästi lokkien ja ihmisten kitkaiseen rinnakkaineloon rantamaisemassa. Harvoin on katharsis – draamaan kuuluva rituaalinen puhdistuminen – saanut näin kirjaimellista ja samalla monimielistä vertauskuvaa näytelmätekstissä.

Näytelmän läpi kulkevan performanssin esikuvana on Marina Abramovićin teos Cleaning the Mirror (1995), jossa taiteilija puhdistaa ihmisen luurankoa. Neljän päivän läheisyys asettaa eläimen ihmisen ja ihmisen eläimen paikalle ja kurkottaa näin kohti uutta, eettisempää maailmanjärjestystä.

Ihmisten parven äänet ovat kitkaisia ja toraisia, mutta myös yksituumaisuuteen taipuvia.

Paratiisin jälkeisellä rannalla

Lonka aloittaa teoksensa raamatullisesti luomalla maailman: ”Rantaan tarvitaan kolme: maa, meri ja taivas.” Tätä seuraavat lukemattomat hiekanjyvät, kaukaisuuteen jatkuva meri, pilvetön taivas ja lokkiparvi. Ihminen tulee valmiiseen maailmaan kuten Raamatussa, mutta tällä kertaa hän ei ole pääosassa vaan laji lajien joukossa. Näytelmässä ei ole nimettyjä henkilöhahmoja, on vain ihmisiä ja heidän ääniään.

Ihmisen lajityypilliseen käyttäytymiseen kuuluu parveilu etelän aurinkorannoille, eristäytyminen hotellihuoneiden yksinäisyyteen sekä meluisa esiintyminen rantaravintolan terassilla. Ranta ei ole idylli. Meri on samea, ja veden erottaa maasta kuolleiden kalojen lihaisa valli, jonka yllä lokkiparvi pyörteilee.

Kuolema tulee osaksi maailmaa heti sen luomisen jälkeen. Ihminen puhdistaa lokin luurankoa, kuolleet kalat iljettävät rantalomalaisia, ja hotellin huoneessa 303 makaa kuollut mies. Rantakirjallisuuden kärkilajista dekkarista tuttu klisee, idyllin rikkova ruumis, löytyy siis täältäkin! Mutta tällä kertaa ei ratkota murhamysteeriä, vaan tunnustellaan, miltä kuolema tuntuu lokin silmin, räpylöin ja nokin.

Lonka ei ole ensimmäisen kerran rannalla. Hänen lopputyönsä teatterikorkeakoulusta, Aava – merenrantanäytelmä (2007), sekä Lea-palkittu Lauluja harmaan meren rannalta (2014) naaraavat niin ikään merkityksiä meren, maan ja taivaan kohtaamisesta. Kirjallisuudessa rannat ovat erityisiä paikkoja, jotka paljastavat ihmisen haurauden ja siitä kumpuavan voiman. Rannat ovat myös äärimmäisen haavoittuvia ympäristöjä, joissa ihmisen aiheuttaman ympäristötuhon jäljet näkyvät konkreettisesti. Neljän päivän läheisyys sijoittuu terävästi näiden teemojen leikkauspisteeseen.

”tällane loma sitte”

Neljän päivän läheisyydessä ihmisten maailma on laimean ja välineellisen mielihyvän maailma. Tekojen perustana on epämääräinen halu (”ota ny vaan ku mieles tekee”) tai toisten miellyttäminen (”siis ne makso meille tän”). Yltäkylläisten valintojen äärellä mikään ei tunnu miltään. Kaikki on ”samaa samaa samaa samaa samaa samaa”.

Kun tämän keskelle heitetään kuollut lokki, paljastuu ihmisten kyvyttömyys kohdata, välittää, ottaa vastuuta. Ollaan lomalla, ja tehtävänä on viihtyminen, joten kehikkoon ei mahdu ajatus siitä, että ikävälle asialle voisi tehdä jotakin tai että ihmiset olisivat jopa vastuussa lokin kuolemasta. Ihmisten parven äänet ovat kitkaisia ja toraisia, mutta myös yksituumaisuuteen taipuvia tavalla, joka tuo mieleen Nathalie Sarrauten tropismit. Sarrauten tavoin Lonka tarkentaa fragmentaarisessa dialogissaan rivien väliseen, mielestä kielen pinnalle purkautuvaan sisältöön.

Niin viiltävän tarkka on Longan kuvaus ihmisestä omalla epämukavalla mukavuusalueellaan, että suosittelen kirjaa jokaiselle etelän rantalomaa harkitsevalle sekä jokaiselle, jonka kesäinen jäätelönautinto on päättynyt lokkiohjuksen syöksyyn.

Kuolema tulee osaksi maailmaa heti sen luomisen jälkeen.

Kohtaaminen kielessä

Näytelmän alkuosaa hallitsee katse: rantahotellin maisema hahmottuu minimalistisina vetoina. Teoksen loppupuoli on sen sijaan korvan aluetta. Emme enää näe, mitä tapahtuu, vaan joudumme rekonstruoimaan tilanteet fragmentaaristen, epäselvien kuulohavaintojen perusteella. Viimeistään tässä vaiheessa lukija tulee tietoiseksi omasta kanssatekijän roolistaan. Miten minä hahmotan tapahtumia, tulkitsen ja tilkitsen? Olenko enää samalla sivulla kirjailijan kanssa?

Rinnastamalla ihmis- ja lokkiparvien äänet Lonka kuvaa lajien kohtaamista aistimellisena ja ruumiillisena tapahtumana. Viimeinen sana on lokeilla. Näytelmä päättyy monisivuiseen lokkikuoroon, jossa ääni kohtaa kuvan. Tekstiä on mahdotonta siteerata tässä, koska sen asettelu sivulle on niin olennainen osa hiljaista, äänekästä elämystä – kirjallisuuden ihastuttavaa paradoksia.

Ihminen on kielen ympäröimä olento, ja kieli piirtää maailmamme rajat. Neljän päivän läheisyys osoittaa kuitenkin kauniisti, miten inhimillinen kieli voi inhimillistämistä karttaen esittää myös toislajisten eläinten todellisuutta. Lokkikielen tarkkuudesta kertoo kirjailijan toive, että se mukautettaisiin käännettäessä uudelle kielelle. Teatteri Viruksen kantaesityksessä kajavat kailottivat Sofia Aminoffin lokkiruotsia, ja Kristian Londonin englanninkielisessä käännöksessä lokkilajien äänet on mukautettu kohdeympäristön lajeihin.

Neljän päivän läheisyyden lukeminen osoittaa, ettei näytelmäteksti ole luuranko, joka kaipaa päälleen esityksen lihaa. Siitä ei puutu mitään; siitä on päinvastoin puhdistettu kaikki ylimääräinen. Kaikki yksityiskohdat, jotka esityksessä sulautuvat kokonaisuuteen, antautuvat nyt koettaviksi ja tarkasteltaviksi lukijan mielen yksityisessä teatterissa.