Suurteoksia

Suurteoksia ei ole sellainen vaihtoehto kuin esittää olevansa, kirjoittaa Herman Raivio kritiikissään.

Kirjan kanssa matkassa

Annan teoksen nykiä minut unohdetuista tai vielä koskemattomista siimoista uuteen asentoon. Lukiessani unohdan itseni, sitten valun takaisin ruumiiseeni. Ajatusteni mykät jyvät pamahtavat popcorniksi. Junnaan paikoillani ja luen lauseita uudelleen ja uudelleen ymmärtämättä niitä. Päätän tehdä myöhemmin taustatyötä ja jatkan eteenpäin. (s. 143.)

Suomalainen kirjailija Aino Vähäpesola on aika tohkeissaan amerikkalaisen kirjailijan Maggie Nelsonin romaanista Argonautit (2015, The Argonauts, suom. Kaijamari Sivill, 2018), jonka ”realistisessa maailmassa feministinen elämä ja rakkaus kasvavat”. Alun lainauksessa kokeva minä ja lukutapahtuma yhdistyvät. Jotain tällaista Saara Turunen ja Petra Maisonen kai hakivat, kun kutsuivat 19 suomalaista naispuolista kirjailijaa kirjoittamaan toisten naisten kirjoittamista kirjoista. Tarkoitus oli, että naiset kertovat sekä suosikkikirjoistaan että itsestään. Antologia on nimeltään Suurteoksia (2021). Nimen ironisuus jää auki.

Joihinkin kirjat jättävät jäljen jo nuorena. Riikka Pelo siteeraa praktikum-esseetänsä vuodelta 1992. Se käsitteli Virginia Woolfin Majakkaa (1927, To the Lighthouse, suom. Kai Kaila, 1977). Samoihin aikoihin kiinnostivat ranskalaiset kirjallisuusteoriat, Marguerite Duras ja Kruununhaan Savanna-ravintola. Pelo palaa kirjaan vuosien aikana useasti, viimeisen kerran 2020. Hän näyttää sisäistäneen Majakan ja analysoi sitä vakuuttavasti vanhan kirjallisuudenopiskelijan tottumuksella. ”Palaan samaan kirjaan aina uudestaan” toistuu Suurteoksissa. Tulkinta voi myös muuttua ajan saatossa, kuten Ranya Paasoselle on käynyt Leena Krohnin Tainaronin (1985) kanssa.

Helena Sinervokin on kuljettanut vuosikausia mukanaan haniaan, Herta Müllerin romaania Ihminen on iso fasaani (1986, Mensch is tein grosser Fasan auf der Welt, suom. Raija Jänicke, 1990). ”Olen analysoinut Ihminen on iso fasaani-pienoisromaania moneen otteeseen. Ensi alkuun itseäni varten, omana opiskeluprojektinani, sitten opettaakseni.” (s. 124.) Viime vuosina Sinervo on alkanut ajatella, että Müllerin romaanien raadollinen ihmiskuva on saattanut masentaa raskaina aikoina. Huomion voi lukea myös mustan huumorin sävyttämänä: ”Olisiko vuosina 2003–2007 ollut viisaampaa – kun kaksi veljistäni ja molemmat vanhemmat kuolivat peräkkäisinä vuosina – syventyä Tove Janssoniin kuin Herta Mülleriin” (s. 119).

Sarkolan kirjoitus on kokoelman ajatelluin ja tyylikkäin sarkolamaisessa viileydessään.

Kirjailijan katse

Innokkaimman fanittajan tittelin saa Aura Nurmi. Hän palvoo Sirkka Turkkaa. Turkan runot auttoivat aikoinaan ymmärtämään, että parisuhde exän kanssa oli tullut tiensä päähän. ”Myöhemmin kirjailijan laatu paljastui minulle kaikessa mielettömyydessään.” (s. 249) Nurmi pääsi idoliaan lähelle haastattelemalla Turkkaa Nuoreen Voimaan 2019. Ikävä kyllä Turkka oli jo tuolloin muistisairas eikä muistanut mitään omista runoistaan. Tätä hämärää asetelmaa Nurmi käy läpi tavalla, joka näyttää jo tragikoomiselta. Otteet Turkan hienoista runoista auttavat ymmärtämään fanituksen syitä.

Suurteoksissa esitellään monenlaisia teoksia niin, että niistä saa enimmäkseen hyvän kuvan. Joskus ennestään tuntematon kirja herättää kiinnostuksen, kuten Malin Kivelän esittelemä Marlen Haushoferin absurdi dystopia Seinä (1963, Die Wand, suom. Eila Pennanen, 1964). Romaani alkaa siitä, kun alppimajalla oleva nainen huomaa, että hänen eteensä on yön aikana ilmestynyt valtava lasiseinä. Ihmiset ja eläimet sen takana näyttävät kivettyneiltä. Nainen jää yksin. Kivelän kirjoituksen puhuttelevin osuus on ulkokirjallinen. Hän löytää Seinän kautta kirjailija-kääntäjä Rauni Paalasen ja ottaa yhteyttä.

Ehkä tarkimmin kohdettaan katsoo Merete Mazzarella. Hän osoittaa, miten mestarillisesti Alice Munro kuvaa ”ihmisten vuorovaikutuksen pienenpieniä, usein tulkinnanvaraisia vivahteita: ilmeitä, äänensävyä” (s. 132). ”Yhdessä novellissa nainen avustaa miestään murhassa, jotta tämä ei saisi selville, että uhri on ollut hänen rakastajansa. Munrolla on erikoinen taito kuvata dramaattisia tapahtumia sävyn muuttumatta dramaattiseksi.” (s. 133.)

Kevyesti kovista kokemuksista

Suurteoksissakin dramaattisista asioista osataan kirjoittaa epädramaattisesti. Meiju Niskala lukee Tove Janssoninlämpimän lempeää Kesäkirjaa (1972, Sommarboken, suom. Kristiina Kivivuori, 1973) vasten omia onnettomuuksiaan. Lyhyen ajan sisällä Niskalan äiti kuoli muistisairauteen, mies jätti ja Niskalan mielenterveys luhistui. Huumori voi silti paksusti: ”En lukenut kirjaa silloinkaan kun naamastani leikattiin syöpä. Plastiikkakirurgi oli kaunis mies. Tiedustelin, oliko hän itse käynyt leikkauksissa.” (s. 89.) Myös Ranya Paasonen risteyttää kevyesti kohdekirjan ja raskaan elämänkokemuksen. ”Minä olen oikeastaan hyvin kiitollinen omasta masennuksestani, sillä muuten olisin edelleenkin se typerys, joka olin vuonna 1992, kun sain Tainaronin Hannalta ylioppilaslahjaksi.” (s. 95.)

Letaalein tilanne on Astrid Swanilla, joka sai tietää 35-vuotiaana sairastavansa parantumatonta syöpää. Kuukaudet venyivät vuosiksi. Neljän vuoden jälkeen Swan on edelleen hengissä ja kertoo Anaïs Ninin päiväkirjoista koostuvista muistelmista Henrysta ja Junesta (Henry and June: From a Journal of Love: The Unexpurgated Diary of Anaïs Nin 1931–1932, suom. Leena Nivala, 1991). Päiväkirjat kirjoitettiin 1931–1932 ja julkaistiin 1986. Nin oli Swannin mukaan aikanaan rohkea, mutta itseään Swan ei pidä uskaliaana: ”Minulle omaeläkerrallisen teoksen julkaisu ei ollut yhtä vaarallista. Kirjani ilmestyi keskelle monipuolista omaelämäkertakulttuuria. […] Olen viimeisen yli kymmenen vuoden ajan tuottanut kuvavirtaa ja tekstiä sosialiseen mediaan lähes päivittäin. […] Vaikka olen vapaa valitsemaan mitä vain, teen keskivertoja, konservatiivisia valintoja toisensa jälkeen.” (s. 170.) Tällainen itseään suhteellistava asenne on harvinaista ja siksi kunnioitettavaa.

”Luen kirjoja, koska enemmän kuin oikeastaan mitään muuta maailmassa haluan samastua. […] Etsin kirjoista hahmoja, jotka muistuttaisivat minua, jotta tietäisin olevani oikeasti olemassa.” (s. 213–214) Koko Hubaran selitys ei voi tulla yllätyksenä kenellekään, joka on kuunnellut häntä aiemmin, oli sitten kyse Ruskeista Tytöistä (2017) tai kulttuurista omimista käsittelevästä keskustelusta. Yllättävää on se, miten haperossa tilassa Hubara on, jos ei voi samastua: ”Kun luen, näen itseni roikkumassa rystyset valkoisina kielekkeellä. Käännän sivuja paniikissa ja toivon, että löytäisin edes yhden hahmon, joka olisi sellainen kuin minä. Jos en löydä sellaista, putoan ja murskaudun.” (s. 214.) Onneksi on Zadie Smithin Nimikirjoitusmies (2002, The Authograph Man, suom. Irmeli Ruuska, 2004). ”Kirjassa on paljon hahmoja, toinen toistaan eksentrisimpiä muttei kuitenkaan yhtään sellaista, kuin minä, kulttuurisesti tai fyysisesti tai elämäntilanteeltaan. Ja silti kirja kertoo juuri minusta, juuri minun kokemuksestani.” (s. 216.)

Myös Nura Farahin kirjoitus perustuu samastumiseen. Hän muutti nuorena perheensä kanssa Somaliasta Suomeen. Yhteistä kokemuspintaa löytyi supisuomalaisen Laila Hirvisaaren romaanista Hiljaisuus (2016), jossa kerrotaan Karjalan evakoista. Pelo puolestaan mainitsee erikseen, ettei kokenut samastuvansa erityisesti yhteenkään Majakan henkilöistä.

Huttusen kirjoituksessa on ryhtiä.

Tyylieroja

Koska antologian kirjoittajat ovat kirjailijoita, kiinnittyy huomio siihen, miten he kirjoittavat. Tyylillinen variaatio on laaja. Anna Kortelainen esittelee A.S. Byattin romaania Riivaus (1990, Possession, suom. Marja Alopaeus, 2008) romanttiseroottisella paatoksella: ”Byatt osoittaa, että tiedonjano on elämänviettiä, että tutkiminen on intohimoa, yhtä kuohuttavaa kuin rakastuminen ja rakastaminen. Parhaimmillaan se on samantapaista hehkuvaa aivojen ja kehojen yhteensulautumista kuin onnellinen rakastelu, sen toivominen, odottelu ja muisteleminen.” (s. 23.) Helmi Kekkonen on paatoksellisuudessaan niukempi, kun hän käsittelee Joan Didionin romaania Maagisen ajattelun aika (2005, The Year of Magical Thinking, suom. Marja Haapio, 2007): ”Ääniä, sanoja, rakkaus. Hiljaisuus. Ja ne muistot.” (s. 32.)

Pirkko Saisio kirjoittaa Margurite Duras’n Hiroshima, rakastettuni -teoksesta (1960, Hiroshima mon amour, suom. Kristiina Haataja, 1990) samaan aikaan uteliaasti ja täysikasvuisen ihmisen kokemuksella. Kirjoitus on kirje, jonka ranskalainen kirjailijakollega saa. Katriina Huttunen taas esittelee Mari Pulkkisen teoksen Surun sylissä (2017) kirkkaalla kielellä ja ajatuksella. Huttusen tytär teki itsemurhan, ja hän on kirjoittanut aiheesta paljon. Erään oivalluksen hän sai Pulkkisen kirjasta: surusta ei tarvitse toipua. ”Minä en kirjoita terapeuttisessa mielessä. En kirjoita surrakseni vähemmän. En kirjoita itseäni suremattomaksi. Kirjoitan surrakseni enemmän ja paremmin.” (s. 187.) Huttuselle ”Surun sylissä ei ole itseapukirjallisuutta. Se ei kehota, kiellä eikä käske.” (s. 195.) Huttusen kirjoituksessa on ryhtiä.

Huttunen käsittelee syyllisyyttä, kuten Milja Sarkolakin, joka keskittyy Lionel Shriverin romaaniin Poikani, Kevin (2003, We Need to Talk about Kevin, suom. Sari Karhulahti, 2006). ”Miksi minua kiehtovat nämä syyllisyystarinat niin paljon? Onko syyllisyydentunteissa rypeminen minulle ensisijaisesti masokistinen nautinto?” (s. 199.) Sarkolan mielestä romaanin arvo on sen häiritsevissä, pelottavissa, terävissä, yllättävissä ja oivaltavissa ajatuksissa. Hän miettii kirjan psykologista uskottavuutta: ”Voiko ihmisestä tulla psykopaatti, vaikkei hänellä olisi kokemuksia väkivallasta tai heitteillejätöstä?” (s. 205) Sarkola toteaa, ettei hänestä ole kuitenkaan arvioimaan asiaa, koska hänellä ei ole ”omakohtaista kokemusta joukkomurhaajan äitinä olemisesta” (s. 205). Sarkolan kirjoitus on kokoelman ajatelluin ja tyylikkäin sarkolamaisessa viileydessään.

Minäpölinä on yksi ajan hengen ilmentymistä ja kun siihen annetaan tilaisuus, se käytetään tietenkin vailla estoja.

Miesten ja naisten asioita

Kirjan toinen toimittaja Saara Turunen käsittelee omassa kirjoituksessaan Gun-Britt Sundströmin romaania Suhteista parhain (1976, Maken, suom. Marja Alopaeus), mutta yhtä paljon viimeistä kirjaansa Järjettömiä asioita (2021). Kirjallisuuden seksikuvaukset ovat olleet Turuselle vaikeita, varsinkin miesten kirjoittamat. Klassikkokirjailijat Charles Bukowskista Michel Houellebecqiin ja Henry Milleristä Ernest Hemingwayhin eivät edes käsittele Turusen mukaan seksiä. Heidän kirjoissaan on vain sukupuolittunutta väkivaltaa ja misogyniaa, naisvartaloa halveksivaa kuonaa. Turusen syytös kuulostaa mielenkiintoiselta, kun sitä tarkastelee Järjettömiä asioita vasten. Kirjan seksikuvaukset ovat ahdistuneita ja naispäähenkilö inhoaa vartaloaan. Seksi on Järjettömissä asioissa häpeän leimaamaa. Turusen romaanissa nainen katsoo naisvartaloa, klassikkokirjailijoiden romaaneissa miehet katsovat naisvartaloita. Ainakin naisen naiseen kohdistuva katse on arvosteleva.

Antologian kirjoittajilta pyydettiin puhetta paitsi muiden kirjoista myös itsestään. Kirjoittajat puhuvat kohdekirjojen vaikutuksesta työhönsä ja uraansa, mutta myös pölisevät itsekeskeisesti. Essi Kummu kirjoittaa Linn Ullmannin Rauhattomista (2015, De urolige, suom. Katriina Huttunen, 2016) mutta kertoo myös, että herää joka aamu ennen poikaa, juo aamukahvin ja katselee puoli tuntia ikkunasta tekemättä mitään, se on rutiini johon ei voi kyllästyä. Sen jälkeen hän sytyttää kynttilän ja lukee. Malin Kivelä: ”Olen viime aikoina tuntenut ihmeellistä onnea yksinkertaisten, kehollisten kokemusten äärellä. Nautin säätiloista ihollani, Imen aurinkoa luihini kesällä ja saunon niin paljon kuin kehtaan.” (s. 52–53.) Aino Vähäpesola pohtii, luovuttaisiko omia munasolujaan. Minäpölinä on yksi ajan hengen ilmentymistä ja kun siihen annetaan tilaisuus, se käytetään tietenkin vailla estoja. Antologian tasoa tämä laskee. Jos halutaan oikeasti esittää vaihtoehtoja tunkkaisille miehisille tavoille puhua kirjallisuudesta, vastauksena ei voi olla nainen jaarittelemassa kehollisista kokemuksistaan.