Nieltyjä esineitä

Nieltyjä esineitä kuvaa elävästi kipeää äitisuhdetta ja ensirakkauden ”tahmaisia ja läikkyviä” tunteita nuhjuisessa pikkukaupungissa. Yksityiskohtien kuvaus on vaikuttavaa ja tarkkaa.

Mihin halu kohdistuu? Missä kohtaa tietää onko jokin samastuvaa halua, jossa haluan olla kuin tuo, vai puhtaaseen eroon kohdistuvaa halua, jossa haluan omia ja syödä sen mikä vieraudessaan kiihottaa? Ihastunko myös siihen, mitä minusta aavistautuu ilmoille tietyn toisen seurassa? Voisiko olla niin, että halussani tuosta toisesta olen jo tunnistanut jotain, joka ei vielä ole minun nimeni? Ja mitä sitten tapahtuu niinä hetkinä, jolloin kahdesta on kuin huomaamatta tullut ”me”, yhtenäinen tunneyksikkö tai yksi huohottava ruumis?  

Kesänä, jona Kaisa Vahteriston esikoisromaanin ”minä” täyttää 16 vuotta, hän kohtaa Karinan, joka asuttaa ruumistaan aivan eri tavalla kuin muut, uskaltaa olla sotkuinen ja läsnä. Tästä seuraa moninaisia tuntemuksia, jotka hiertävät, läikkyvät, tahmaavat, sakeutuvat, möykystyvät, hiestyvät, nöyhtäytyvät, tulehtuvat ja toisinaan myös viiltävät katkonaisina kuvauksina vajaan 200 sivun verran.  

Fiktion tunteet ovat tietysti lähmäisiä myös siinä mielessä, että ne herkästi tarttuvat lukijaansa ja voivat toisinaan vallata uusia ruumiillisia tiloja. Niinpä myös lukija, joka ties mistä syystä luulee, että ei ole 16-vuotias tyttö, saattaa kokea hyödyllistä identiteettinsä häilymistä lukiessaan Nieltyjä esineitä. Näin siitä huolimatta, että teos ei ole perinteisintä, tarinallisesti jännittävää empatiakirjallisuutta – vai ehkä sittenkin juuri sen vuoksi? 

Esikoiskirjailija on erinomainen arkigotiikan esiinloihtija.

Ensirakkaus ei ole välttämättä kirjan merkittävin ihmissuhde: nimi Nieltyjä esineitä viittaa äidin syömishäiriöön, joka vaikuttaa pica-oireyhtymän vakavimmalta muodolta. Äidin tilanteelle ei anneta teoksessa selittävää taustoitusta, vaan se kuvataan lähinnä nuoren päähenkilön havaintoina ja aavistuksina. Minne katoavat kertojan perhospinnit? Söikö äiti todella veitsen? Tytär oppii isänsä tavoin vaikenemaan ja tarkkailemaan, esittämään normaalia perhearkea. Kodissa asustava pelko ja piilotettu hätä äidin tilanteesta tuntuvat kertojan ruumiissa aristuksina, jotka toistuvat vielä vanhempana, kun hän on muuttanut kaupunkiin opiskelemaan. Yhtäältä kertoja joutuu jättämään turvallisen lapsuuden liian pienenä, toisaalta hänen lapsuutensa ei koskaan lopu eikä hän pääse irti äidistään:  

”Kun tahdoin hyväillä itseäni, kehoni kuului Karinalle, ja kun tahdoin satuttaa itseäni, se kuului äidilleni” (s. 124). 

Onko kirja siis traumafiktiota? Traumassa on kyse musertavasta ja hämmentävästä tapahtumasta, jota ei voi ottaa haltuun tai täysin käsittää mutta johon on pakonomainen tarve palata tai joka tuntuu pakottautuvan mieleen yhä uudestaan elettäväksi. Voi ajatella, että Vahteriston teksti pyrkii tuottamaan sentapaista – ei siis vain kuvaamaan hahmon koettua epävarmuutta vaan välittämään jotain sen kokemisesta muodollisesti. Tässä mielessä tekstin voi ajatella kuuluvaksi samaan traditioon esimerkiksi joidenkin Monika Fagerholmin ja Marjo Niemen romaanien kanssa, vaikka se on tyyliltään totisempi. Yhtenä tunnelmaan vaikuttavana tekijänä täytyy mainita myös romaanin kansitaide, Viivi Prokofjevin mattapintainen design, jonka himmeät muodot ovat kuin painajaisunien seinäpaperi. 

Ahdistuksen tiloja 

Esikoiskirjailija on erinomainen arkigotiikan esiinloihtija: kotitalon lisäksi kuvataan pienen paikkakunnan pysähtyneisyyttä ja nuhjuisuutta, joka kätkee kohteliaasti vaiettuja perhetragedioita ja arkista väkivaltaa. Kaikki on vaivaantunutta, turtunutta ja hiljaista. Pienet detaljit jäätelökioskin tyttöjen liian tiukalle vedetyistä poninhännistä narisevaan pappilan sohvaan ovat hienosti ilmaisuvoimaisia. Sosiaalinen miljöö on kuvattu kuin sairastuneena: ”Aikuiset taantuivat lapsiksi ja lapset olivat yhtä hämillään kuin aikuiset. Järkytys oli tyytyväistä sorttia.” (s. 26.) Karinan olemus ja tyttöjen välinen yhteys, rakkauden ja ruumiin löytäminen toimivat vastakohtana tälle pysähtyneisyydelle. 

Kerronnassa ollaan kahdessa eri ajassa: 16-vuotiaan kokemukset kuvataan imperfektissä, vaikka ne vaikuttavat vereslihaisuudessaan välittömiltä. Kertojan nykyhetkessä suhde Karinaan on jo taakse jäänyttä aikaa, ja kertoja on muuttanut kaupunkiin ollakseen ”muutakin kuin äitini tytär” (s. 56). Välillä kertoja miettii muistojensa luotettavuutta ja sitä, kuinka sanallistaminen voi muokata tapahtunutta.  

Romaani ei kuitenkaan tarjoa varsinaista kehityskertomusta, sillä menneisyys ei selkiydy eikä siitä täysin selvitä, sitä ei voi jättää taakse: ”On aina iltapäivä eikä minulla ole mitään tekemistä. Vuosi on aina 2008.” (s. 187.) Eräs aika ilmeinen keino välittää tätä menneen jatkuvaa palaamista on sanatason toisto, jota teksti käyttää säästellen, muutamissa kohdissa. Näissä hetkissä myös kieliopillinen logiikka alkaa sakkaamaan: ”Kun täytin kuusitoista. Sinä vuonna, kun täytin kuusitoista. Vuonna, jona täytin kuusitoista, sinä vuonna jona minä täytin kuusitoista kun. Vuonna jona.” (s. 30.)  

Yleisemmin kertojan tunteiden hähmäisyys esitetään ytimekkäällä kielellä: kerronta on varsin helposti seurattavaa ja kielellisesti hallittua. Kappaleet ovat hyvin lyhyitä, välillä pienten tavaroiden luetteloja, ja toisinaan sivulta löytyy yksittäinen virke: ”KUINKA KAUAN vieras esine voi säilyä ihmisen ruumiissa?” (s. 78). Mitkään näistä eivät ole tekstifragmentteina täysin irrallisen tuntuisia, vaan helposti liitettävissä kertojan tai hänen perheensä tilanteeseen. Niille löytyy selittävä paikka – ei välttämättä vain yksi sellainen, mutta ne eivät myöskään tuota pysyvää hämmennystä. 

Olisiko yleiskäsitys ”lyyrisestä” muuttunut sellaiseksi, että se tarkoittaa kaikkea ei-juonellista?

Kertojan tyylistä ja ”lyyrisen” suhteellisuudesta  

Vahteriston tyyli sisältää melko tuttuja suomenkielisen nykyproosan elementtejä. Esimerkiksi sen, että fragmentaarisuus proosassa tarkoittaa usein myös lyhyttä virkettä, kuten tällaista: 

”Joki oli viilto kylän halki. Kuumuudessa vedenpinta laski ja maa kuivui.” (s. 7.) 

”Sillä välin kun Karina peseytyi, minä katselin ympärilleni. Otin askelia eteen ja taakse ottaakseni hänestä selkoa. Yöpöydän viereen oli kertynyt likaisia lautasia.” (s. 42.) 

Nostan aiheen esille siksikin, että takakannessa kirjoitetaan fragmentaarisen ohella ”lyyrisestä proosasta”. Muistan ajan, jolloin lyyrinen liitettiin proosassa enemmän vuolaaseen ja laajaan kuvailuun, pitkään ja kompleksiseen virkkeeseen, joka ei välttämättä kunnioita kieliopin sääntöjä. Vahteriston tekstissä tällaista muistuttava kohta olisi esimerkiksi: 

”Sinä iltana hänen huoneessaan haisi kostean maan lisäksi myös Seppälän halvin kynsilakka, se jota myytiin pienenpienissä läpinäkyvissä pulloissa, ja sitten seksi, ei sitä voi muutenkaan sanoa, meidän kehomme haistoi kun astui huoneeseen, tunkkaiset, lämpimät, kosteat kehot, muistan että se oli minusta tavattoman ihanaa” (s. 68). 

Olisiko yleiskäsitys ”lyyrisestä” muuttunut sellaiseksi, että se tarkoittaa kaikkea ei-juonellista, sitä mikä keskittyy välittömään havaintoon tai yksittäiseen hetkeen enemmän kuin tarinallisten syy-seuraussuhteiden hahmottamiseen? Samalla on selvää, että lyyrinen ei suoraan tarkoita runokielelle ominaista tyyliä, koska 2000-luvun runous on tyyliltään ja kielirekisteriltään moninaista, usein myös proosallista. Olisikin kiinnostavaa keskustella laajemmin siitä, miten kirjallisuuden ja lukemisen ammattilaiset nykyään hahmottavat lyyrisen ja fragmentaarisen kuvailevina käsitteinä. 

Lisäksi mietin kertojan persoonaa: suomalaisen proosan henkilökertoja tapaa olla passiivinen tarkkailija ja arkailija, joka kokee itsensä pieneksi, tylsäksi ja näkymättömäksi. Tässäkin tapauksessa kertojan ”vettynyt, salliva olemus” (s. 39) on vastakohta sille, mitä hän toisista etsii. Sivulliset ja sivullisuudestaan kärsivät kertojahahmot ovat tietysti jo 1900-luvun proosan yleinen ratkaisu. Jotain erityisen sinnikkäästi toistuvaa on kuitenkin ulos jäämistään kommentoivissa, hiljaa haluavissa ja toisinaan lannistuneissa kertojanäänissä juuri nuoria suomalaisia naisia kuvaavissa romaaneissa. Taija Roiha on tutkimusartikkelissaan The minor as major: outsiderness and social class in Saara Turunen’s prose kuvannut päähenkilön sosiaalista ulkopuolisuutta eräänlaisena feministisen uudelleenkirjoittamisen konventiona, johon liitetään usein ajatus marginalisoitujen ihmisryhmien ”äänen” esittämisestä. Sama koskee tietysti seksuaalivähemmistöjen kerrontaa, ja Nieltyjen esineiden kertojassa nämä ulkopuolisuudet yhdistyvät. Romaani vihjaakin välillä laajempiin yhteyksiin kertojan kuvatessa, miten rutiininomaisesti kunnollisista tytöistä kasvaa ”levottomia, pelokkaita naisia” (s. 22–23), jotka eivät helposti löydä toisiaan. 

En halua antaa väärää yleiskuvaa Vahteriston teoksesta, joka ei ole millään tapaa suora poliittinen puheenvuoro. Ensisijaisesti se on kuvaus läheissuhteista, ja kirja välittää niiden arvaamattomuuden varsin elävästi ja monipuolisesti, pelkäämättä aukkoja ja epäselvyyksiä. Jäin kuitenkin miettimään, miksi sen asenne tekstilajeihin ja kuvattuun ihmissuhdedynamiikkaan tuntui monella tapaa tutulta.