Loppu hyvin

Sari Vuoriston viides teos, romaani Loppu hyvin, puhuu taitavasti ja yleispätevän tunnistettavasti siitä, miten läheiset ihmissuhteet ovat usein vaikeimpia. Vuoristo kuvaa taitavasti ristiriitaa, joka ihmismielessä myllertää, kun samaan aikaan voi kokea sekä mitä suurinta vihaa että rakkautta, kun hyvää tarkoittaessaan voi tehdä pahaa sekä tieten että tietämättään.

Romaanin perheessä on kolme tytärtä. Esikoinen, Karoliina, muistaa eri asioita kuin muu perhe. Hänen muistonsa torjutaan, ja hänestä tehdään outo, jopa naurunalainen. Äidin nuorena kuolleesta sisaresta ei tiedetä kuin pari kaunista kuvaa mummun piirongin päällä. Sisar on kielletty puheenaihe. Vaikenemiseen osallistuvat myös isovanhemmat, kuolleen tyttären vanhemmat. Vaikka näiden kahden asian jonkinasteinen yhteys alkaa kyteä lukijan mielessä melko varhain ja tulee juonen edetessä jo varsin ilmeiseksikin, Vuoristo onnistuu kuitenkin säilyttämään jännitteen.

Loppu hyvin on vakava puheenvuoro kaikkien, lapsenkin, oikeudesta muistiin ja muistoihin, oikeudesta omaan historiaansa. Vuoristo kuvaa oivaltavasti, miten jo pieni lapsi tuntee erilaisuutensa. Karoliina ei voi ymmärtää, miksi juuri hänen muistonsa ovat vääriä ja torjuttuja. Lapsen logiikalla hän kokee itsensä muita huonommaksi, jollakin tavoin ulkopuoliseksi. Loppu hyvin on myös oivaltava kuvaus siitä, miten shokki voi viedä muistot tai paremminkin muistin hyvin traumaattisesta kokemuksesta.

Vuoristo kerii salaisuuksien kerää auki hiljalleen. Vaikka lukija aavistaa jo ennen kuin kaikki kerrotaan ja näin tietää enemmän kuin kirjan henkilöt, jännite säilyy. Se ehkä jopa lisääntyy, kun ei malta olla miettimättä, mitä tietä kirjailija johdattaa ulos labyrintistaan. Loppuratkaisu palkitsee lukijan.

Vuoriston romaanin teemoja ovat myös sisaruussuhteet. Sisarkateuteen ja sisarten kilpailuun hän tuo mielenkiintoisesti ylisukupolvisen näkökulman. Vuoristo tuo sisarusten arkipäivän kahnauksien rinnalle takaumina äidin kuolleen sisaren päiväkirjat. Tässäkin nousee esiin se, miten kullakin on omat muistonsa, oma muistinsa. Kukapa ei olisi nuoruuden päiväkirjoissaan mollannut sisaruksiaan. Kenenpä mielen olisi tullut, että joku lukisi merkintöjä yli 15 vuoden jälkeen ja erittäin kiihtyneenä elämäntilanteessa, joka on monin tavoin kohtuuttoman vaikea. Viaton pikkusiskon uhittelu saa suhteettoman suuret mittasuhteet.

Erittäin ajankohtaiseksi Vuoriston teoksen tekee sen teemojen kytkeytyminen keskusteluun lapsen oikeudesta saada tietää alkuperänsä.

Kun tiedot alkavat täsmentyä, Karoliina ei ainoastaan saa oikeutta muistoihinsa vaan myös niille selvityksen. Kun hän saa yli parikymppisenä myös salassa pysyneitä uusia sukulaisia, kerronta hetkeksi onnahtaa. Paljastuva rikas setä tuntuu keinotekoiselta.

Teoksen nimi Loppu hyvin luo kiinnostavan ristivalotuksen. Jos kaikki ei vallan hyvin olisikaan, sen verran hyvin kuitenkin, että elämä voi jatkua, että tietämisensä ja tietämättömyytensä kanssa voi elää.

Myös Vuoriston edellinen teos Valon pohja (2004) kuvaa lapsuuden tapahtumia ja niiden heijastumista aikuisuuteen.