Tie, totuus ja kuolema

Silvia Hosseinin toinen esseekokoelma on mahtipontisesti nimetty: Tie, totuus ja kuolema. Teos on jaettu kolmeen osaan, jotka ovat nimenmukaisesti ”Tie”, ”Totuus” ja ”Kuolema”. Johdonmukaista, vaikka osa esseistä tuntuukin liittyvän alaotsikkoonsa lähinnä aasinsiltojen kautta. Niin aiheet kuin esseetkin poukkoilevat, mutta ajattelu on kirkasta ja esseistin kieli terävä.

Hosseini ammentaa paljon lukemistaan kirjoista ja rakastamiltaan taiteilijoilta, mutta hänen oma persoonansa – esseeminänsä – on vahvasti läsnä. Esseet kantavat mukanaan niitä tilanteita ja olosuhteita, joissa ne on kirjoitettu, sekä kirjoittajansa tekoja ja ajatuksia kirjoitushetkellä. Lukiessa en voi olla kuvittelematta Hosseinia istumassa kaukomaiden terassien lämmössä lukien jotain niistä monista teoksista, joita hän esseissään usein siteeraa. Huomaan ajattelevani monia kokoelman esseitä tällaisten mukavien luku- ja muistiinpanohetkien sivutuotoksiksi, mutta parhaimmillaan Hosseinin esseiden taiteellinen painoarvo on paljon miellyttävää pohdintatuokiota suurempi.

Matkalla menneestä uusiin tulkintoihin

Avausessee ”Matkustamisen ilo” käsittelee sitä mitä lupaakin. Matkustamisen riemujen ylistäminen on tuttua jo Hosseinin ensimmäisestä esseekokoelmasta Pölyn ylistys (2018). Pölyisiltä kuulostavat myös perustelut omalle lentomatkailulle, koska ne on kuultu jo niin monesta suusta. Kerrotaan, että vastuu ilmastoteoista kuuluu teollisuudelle ja päättäjille, luetellaan omia ilmastoystävällisiä tekoja ja tapoja, ja lopuksi todetaan, että on joka tapauksessa vain haitaksi lietsoa lentohäpeää ja moralisoida heitä, jotka ”elävät ihmisenä nyky-yhteiskunnassa sen sijaan, että muuttaisivat maakuoppaan järsimään naurista” (s. 24).

Kun hieman pakonomaiselta tuntuva itsensä selittely on saatu alta pois, hyppää kirjoittaja esseen tyylilajissa informatiiviseen suuntaan. Toinen essee, ”Etsivä löytää”, käsittelee omintakeisella tavalla sitä, kuinka ”länsimainen sivistys siivilöityi arabialaisen filosofian läpi” (s. 54). Näyttämönä on Syrakusan kaupunki Sisiliassa, ja matkaoppaana muun muassa sisilialaiskirjailia Andrea Camillerin romaaneista tuttu rikosetsivä Salvo Montalbano. Tällaisissa esseissä, tarkastellessaan historiaa tai yhteiskunnan ilmiöitä jonkin yllättävän kulttuurituotteen kautta, Hosseinin teos on mielestäni nautittavimmillaan.

Ensimmäisen osan viimeinen essee, ”Miesten tarinoita”, käsittelee Jack Kerouackin tieromaania Matkalla (1957, On the Road, suom. Markku Lahtela, 1964).  Beat-kirjallisuuden klassikon kautta Hosseini kritisoi aikamme ilmiötä, jossa vanhoja (ja uusiakin) taideteoksia punnitaan niiden ilmentämän maailmankuvan tai jopa niiden tekijöiden moraalisuuden perusteella. Taiteen ja sen mahdollistamien tulkintojen moniulotteisuus unohtuu, ja ”se, mikä on olevinaan edistyksellistä ja vapauttavaa, osoittaa lukutaidon, ymmärryksen ja myötätunnon puutetta” (s. 67). Hosseinin kritiikki feminismin ”meemiytymistä” kohtaan on tarkkanäköistä, ja samalla lukijalle tarjoillaan tulkinta Kerouackin proosan merkityksestä.

Hosseini demonstroi kauniisti, kuinka paljon olennaisempiakin kysymyksiä teksteillä on kysyttävänään kuin ”Olenko se minä?”

Totuuden peilit

Esseekokoelman toiseen osaan mahtuu monenlaista Totuus-otsikon alle. Osan avaa kapitalismia kritisoiva ”Ylpeys, ennakkoluulo ja pääoma”, joka käsittelee vaurauden keskittymistä vain harvoille taustanaan Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo (1813, Pride and Prejudice, suom. Sirkka-Liisa Norko-Turja, 1920 & Kersti Juva, 2013). Hosseinin luokkakritiikissä ei ole paljoakaan uutta, mutta itse pidin erityisesti siitä huomiosta, että nykyisin keskiluokkaan tuntuvat kuuluvan kaikki – niin rikkaat kuin köyhätkin. Prinssi Harryn älysormus osoittaa, ”ettei edes englantilainen aristokraatti pysty järjestämään itselleen elämää, jossa ei joudu laskemaan askeliaan ja mittaamaan untaan kuin joku suomalaisen keskijohdon konsultti” (s. 112). Vaikka luokkajako ei ole kadonnut mihinkään, ovat meidän yhteiskuntamme arvot hyvin erilaisia verrattuna Austenin ajan ihanteisiin sivistyksen ja vapaa-ajan vaalimiseen keskittyvistä aristokraateista.

Yhteiskunnallisen Austen-esseen jälkeen vuorossa on kaksi kokoelman tyyliltään kaunokirjallisinta esseetä. ”Kuka minä olen?” koostuu numeroiduista lauseista, ”Iranilaisia kirjeitä” taas kirjeistä, joita ”Silvia kirjoittaa ***:lle Tampereelle” (s. 137). Ensivaikutelma ensin mainitusta on tajunnanvirtamainen päänsisällön ja muistiinpanojen tyhjentäminen pikaiseen listamuotoon. Muoto palvelee kuitenkin sisältöä erinomaisesti: tempoilevasta listasta muodostuu kiintoisa mosaiikki.  Nimenmukaisesti Hosseini käsittelee esseessä itseään – itseään nimenomaan esseen puhujana, esseeminänä.

Hosseinin esseeminä onkin vahvasti läsnä läpi teoksen. Esseeminä ei ole läsnä pelkkänä pohtivana päänä, vaan koko ruumiina: hän nauttii auringon lämmöstä ihollaan, ruuasta, juomasta sekä seksistä – ja kokoelman päättävässä esseessä ”Aurinkokuningattaressa” kärsii tuskallisesti perseensä räjähtämisestä. Vivahteikas ja itseironinen yksityiselämän avaaminen herättää jonkinasteisia mielleyhtymiä viime vuosina kukoistaneeseen autofiktiotrendiin, esimerkiksi Sisko Savonlahden ja Emmi-Liia Sjöholmin teoksiin. Autofiktiomaisuudesta esseeminä tuntuu olevan tietoinen, mutta esseistin käsittelyssä on tyylilajin hienovireisempi edustaja Rachel Cusk.

Hosseini moittii autofiktiobuumia siitä, että ”autofiktiona markkinoituja romaaneja käytetään identiteetin vahvistamiseen” (s. 128). Lukija haluaa autofiktiolta samastumisen kohteita, ja tekstiä arvotetaan nimenomaan samastuttavuuden mukaan. Toisin kuin autofiktio, essee on tietenkin faktaa.  Esseistille minuus ei ole lukijalle tarjottava peili, vaan ”työkalu, havainnollistamisen väline” (s. 125) ja toisaalta ”minuutta liikkeessä” (s. 126). Tästä syystä ”minuus ja totuus sopivat huonosti samaan lauseeseen” (s. 131) – eli se siitä faktan ja fiktion yksiselitteisestä erosta.

”Kuka minä olen?” ei lopulta nimestään ja pintatasostaan huolimatta käsittele Silvia Hosseinia, vaan niitä odotuksia, joita lukijalla tekstejä ja tekstien kirjoittajia kohtaan on: tarvetta peilata itseämme toisissa ja toisille. Sekä kirjoittaja että lukija usein etsivät tekstistä itseään. Hosseini demonstroi kauniisti, kuinka paljon olennaisempiakin kysymyksiä teksteillä on kysyttävänään kuin ”Olenko se minä?” (s. 136).

Kuoleman symboliikasta menetyksen konkretiaan

Kokoelman viimeisen osan esseissä käsitellään menetystä sen monissa muodoissa: läheisen kuolemaa, sydänsuruja, sukupuuttoa, sairautta. Oma suosikkini ”Marraslinnut” on haikeankaunis tutkielma lintujen ja ihmiskunnan suhteista. Vaikka ”elävä lintu on elämän symboli, intensiivisen elämän” (s. 189), on lintu kansanperinteessä usein elämän ja kuoleman rajaa käyvä sielulintu, tuonpuoleisen symboli tai jopa kuoleman ennusmerkki eli marras. Nykyihmisellekin lintu on muistutus kuoleman vääjäämättömyydestä: ”jos kohtaa kuolleen olennon, se on todennäköisimmin, useimmiten, lintu” (s. 201).

Vaikka linnut merkitsevät meille paljon, on ihmiskunta monelle linnulle sitä mitä se uhkaa olla elonkehälle laajemminkin: elinmahdollisuuksien viejä. Vain 40 vuodessa lintujen määrä on pudonnut peräti 27 miljoonan yksilön verran pelkästään Suomessa. Luku tuntuu pysäyttävältä. Katoamisen tahti varoittaa ihmistä siitä, mitä meidänkin edessämme mitä todennäköisemmin on. ”Ensin kuolee lintu, sitten ihminen” (s. 201).

Tarkastellessaan historiaa tai yhteiskunnan ilmiöitä jonkin yllättävän kulttuurituotteen kautta, Hosseinin teos on mielestäni nautittavimmillaan.

”Oletko päättänyt rakastaa tätä kirjaa?”

”Kuka minä olen” -esseessä kysellään, kuinka lukija on päättänyt tähän kirjaan suhtautua. Rakastaa vai inhota? Mielipiteeni aiheesta heittelehtii siinä missä tekstikin. Juuri kun alan kallistua ärsyyntymisen puolelle kaiken poukkoilun ja arroganssin keskellä, tekee esseisti niin nokkelan ajatuspiruetin tai niin kauniin luonnehdinnan maailmasta, että se saa rakkauteni heräämään.

Sellainen Tie, totuus ja kuolema on, polveileva, tyylilajia vaihteleva, epäjohdonmukainenkin. ”Epäjohdonmukaisuus ei ole esseen heikkoutta, vaan osa sen olemusta” (s. 126), valistaa essee lukijaa kuin taklaten odottamansa kritiikin jo etukäteen. Ainakin esseen tyylilajin vapaudesta on nautittu. Paikoin lopputulos on riemukkaan kokeilevaa, mutta paikoin se näyttäytyy itsepintaisena pidättäytymisenä lukijaystävällisyydestä.

”Miesten tarinoissa” Hosseini kritisoi feminismin ja muidenkin ismien ehdotonta ideologisuutta. Feminismin kritiikistä huolimatta Hosseinin teksteissä on kiistattomia feministisiä pohjavirtauksia, muun muassa niitä. Hosseini julistaa hyödyntävänsä ajattelussaan feminismin lisäksi ”humanismia, biosentrismia, ateismia, eksistentialismia, intellektualismia, optimismia ja perfektionismia” – ja listaan on ”rehellisyyden nimissä lisättävä vähintään antroposentrismi, narsismi ja hedonismi, joskus myös snobismi, pessimismi ja eskapismi” (s. 87). Hosseinin esseetuotantoa tuntemattomalle tämä lista kertookin varsin kattavasti, mitä odottaa.