Arkaileva sydän

Jane Austenin viimeinen valmis romaani on suomennettu nyt toista kertaa. Käännös on Kersti Juvan taiturinkynästä. Teos tuo päähenkilön ja tämän kokemusmaailman erityisen lähelle lukijaa; hienoimmissa kohdissa ”jokin proosan maailmassa ja tyylissä tihentyy samanaikaisesti”, kirjoittaa Joonas Säntti.

Alusta loppuun täysin tunnistettavaa Jane Austenia, ja sittenkin niin erilainen. Suomentaja Kersti Juvan Austen-projekti saa hienoa jatkoa kirjailijan viimeisen valmiiksi kirjoitetun romaanin käännöksestä. Ylpeyden ja ennakkoluulon (suom. 2013) tai Järjen ja tunteiden (suom. 2020) ihailijat löytävät jälleen mallikelpoisesti hiotun klassisen avioliittojuonen väärine vihjeineen ja valheellisine kosijoineen, kuten myös kirjailijan taparomaaneille ominaisen kuvauksen kadonneen aikakauden käytöskoodeista. 

Miten Arkaileva sydän (Persuasion, 1817) sitten poikkeaa Austenin aiemmista romaaneista?  

Sen sosiaalinen miljöö on aiempaa laajempi ja monet sen keskeisistä hahmoista kuuluvat eri yhteiskuntaluokkaan kuin edeltävistä romaaneista tutut perinteikkäät maanomistajasuvut. Teoksen henkilögalleriaan kuuluu esimerkiksi laivaston upseereita, ja siitä välittyy aika, jolloin Englannin sodankäynti vaikutti yhteiskunnalliseen liikkuvuuteen, erityisesti aviokauppojen muodossa. Hauskasti eri tavalla epäonnistuneita pariskuntia kuvannut Austen esittelee kirjassa ihanteelliselta vaikuttavan kuvauksen vanhan amiraalin ja hänen tarmokkaan puolisonsa tasa-arvoisesta rakkausavioliitosta. Uudet tuulet puhaltavat myös konkreettisemmin. Merenrannan vaikutelmien ja rantakaupunkien näkymien kuvaus tuo nimittäin romaaniin uudenlaista tunnelmaa, kuten Sanna Nyqvist osoittaa viime vuonna julkaistussa kirjassaan Rannalla: Miten kirjailijat löysivät meren. Kenties kaikkein merkittävin ero liittyy näistä huolimatta romaanin kerrontatekniikkaan – siitä lisää tuonnempana. 

Anne sankarittarena 

Austenille on tyypillistä korostaa päähenkilöidensä tavanomaisuutta: he eivät vaikuta sankarittariksi syntyneiltä. Kenties tämä oli kirjailijan keino korostaa oman romaaninsa luonnollisuutta verrattuna villimpien romanssien asetelmiin. Arkailevan sydämen sankaritar Anne Elliot kokee oman avioliittojuonensa jo taakse jätetyksi mahdollisuudeksi. Nuorena hänet on taivuteltu kieltäytymään kihlauksesta rakastamansa Frederick Wentworthin kanssa. Merille lähtevää, tarmokasta mutta vähävaraista nuorukaista ei katsottu sopivaksi valinnaksi aatelissuvun kasvatille. Niinpä Anne joutuu seuraamaan sivullisena, kun odotetun uranousun ja taloudellisen menestyksen laakeroima sankariupseeri saapuu maihin etsimään uusia vaimoehdokkaita.  

Omassa perheessään Anne jää aina kahden itsekkään sisarensa ja ulkoiseen loistoon maanisesti omistautuvan isänsä varjoon. Ulkonäöltään Anne esitellään lukijalle ”valjuna ja hintelänä” (s. 11, ”faded and thin”) – onhan tuo kauhtunut spinsteri sentään jo lähempänä kolmenkymmenen vuoden ikää, jolloin viimeistään voi kaiken toivon heittää. Onneksi sentään merituuli ja dramaattiset tapahtuvat tuovat elävöittävää punaa poskiin. Sisäisiltä kyvyiltään Anne on kuitenkin poikkeuksellisen valmis – toisin kuin vaikka Emman nimihenkilö tai Ylpeyden ja ennakkoluulon neiti Elizabeth Bennet, joiden täytyy romaanin mitassa oppia uudenlaisia arvoja ja ihmiskäsityksiä, Anne on jo romaanin alussa kypsempi kuin kukaan muu henkilöhahmoista. Hänen arkista osaamistaan tarvitsevat kaikki, mutta harva osaa sitä arvostaa – onhan hän ”vain Anne” (s. 11). 

Hän on myös selvästi teoksen näkökulmahenkilö, jonka tulkinnat ja tuomiot toisten luonteesta sävyttävät suurinta osaa romaanin kerronnasta. Osa niistä tarttuu ilkeästikin ihmisten ulkonäköön, kuten esimerkiksi isokokoisen rouva Musgroven ”muhkeat huokaukset” (s. 92) kuolleesta hulttiopojastaan osoittavat. Silloin kun henkilöt eivät ole koomisia tyyppejä, Annen arvioissa heistä korostuu henkilöiden luonteen pohdinta: ovatko he todella aidosti sellaisia kuin antavat toisten ymmärtää? Miten voisi luottaa ihmisten tarkoitusperien vilpittömyyteen? Anne ihmettelee erityisesti tuttavallisen sukulaisherra Elliotin muuttunutta käytöstä, joka saattaa peittää itsekkäitä motiiveja: ”Miten oli mahdollista varmistaa, että mies oli puhdistunut sisäisesti?” (s. 213) 

Mikä sitten on koulinut Annesta niin teräväkatseisen tarkkailijan? Ilmeisesti ei tule vähätellä lukemisen, ja erityisesti kertomakirjallisuuden merkitystä. Kirjailijan tunnetuin puolustuspuhe hänen omana aikanaan usein parjatulle romaanilajille esitetään teoksessa Neito vanhassa linnassa (suom. Eila Pennanen, Northanger Abbey 1817), mutta kirjallisuuden lajien hierarkiaa sivutaan tässäkin teoksessa. Hauskassa keskustelussa aikalaiskirjallisuudesta Anne vaihtaa ajatuksia intohimoisesti runouteen suhtautuvan kapteeni Benwickin kanssa. Runoudelle ominainen tunteiden kuohuille antautuminen asetetaan kohottavasti kehottavan mieteproosan vastakohdaksi: ”Anne päätyi toivomaan, ettei mies lukisi pelkästään runoutta”. Jokapäiväiseen lukemiseen kannattaisikin sisällyttää myös ”parhaiden moralistien teoksia”, jotka vähän tasapainottavat äärimmäisyyksiä. (s. 134.) 

Hengettömäksi kangistuneen tapakulttuurin käsittely on tietysti koko Austenin tuotannon olennainen teema. Varsinkin ulkokultaisuuden kritiikki on hyvin tuttua Ylpeyden ja ennakkoluulon sekä Järjen ja tunteiden lukijoille. Ne, jotka kokevat syvästi, Austen vihjaa, eivät koskaan alennu tekemään kokemuksestaan teatteria toisille. Pidättyväisyys on osa aitoa sensitiivisyyttä, kuten myös terve määrä itseironiaa ja itsekritiikkiä. Anne eroaa seurapiireistään myös siinä, että hän huomaa olleensa ”kaunopuheinen aiheesta, jossa hänen oma elämänsä kesti huonosti tarkastelua” (s. 135). Arvokkuuteen kuuluu kyky nousta välittömien pettymyksen tunteiden yläpuolelle omalla tarmokkuudella, joka kieltäytyy piehtaroimasta epätoivossa. Tietysti tunteellisen väreilyn tukahduttamisen kuvaus on tehokas keino luoda empatiaa hahmoa kohtaan: näin häntä kohdellaan, vaan silti ei valituksen sanaa.  

Asetelma on kirjallisuushistoriasta tuttu, ja mikseipä toisinaan nykyfiktiostakin; samastumme mielellämme protagonistiin, joka tekee tarkkoja havaintoja toisten keinotekoisuudesta. Tässä romaanissa sankarittaren katseen tietty ankaruus on kuitenkin erityistä. Huomaan itse hätkähtäväni kohdatessani aina kuin ensimmäistä kertaa todisteet Austenin uskonnollisesta moralismista, jota en ole koskaan pitänyt hänen kirjailijakuvansa kannalta erityisen olennaisena. Herra Elliotin luonne esiintyy epäilyttävässä valossa entisten syntien vuoksi, joista ”matkustaminen pyhäpäivänä” ansaitsee erityismaininnan (s. 212). 

Kriittinen (nyky)lukija ei toki voi olla huomaamatta, että hahmojen asematietoisuuteen suunnattu iva on valikoivaa. Yläluokan ladyt saattavat olla hengen kyvyiltään ”täysiä mitättömyyksiä” (s. 197), joiden nirppanokkaisuutta tulee ivata. Kuitenkin myös Annen oma ylenkatse turhan alaluokkaisia nousukasnaisia kohtaan käy ilmi monessa kohtaa, ja lukijaakin kutsutaan aivan selvästi kauhistelemaan liian epäsuhtaisia naimakauppoja. Austenilta ei siis kannata odottaa johdonmukaista yhteiskuntakritiikkiä. 

Kertojan ja Annen läheisyys 

Kuten monet Austenin lukijat ovat kommentoineet, tämä viimeinen valmiiksi kirjoitettu romaani tuo sankarittaren sisäisen draaman lähemmäksi lukijaa kuin koskaan aiemmin. Annesta on taitavasti kirjoitettu tekijänsä samastuttavin sankaritar. Kertomustieteilijät ovat kirjoittaneet muutaman hyllymetrin Austenin annista vapaalle epäsuoralle kerronnalle: ”hän”-muoto säilyy, mutta sanavalinnat tuovat välittömyyden tuntua, kuin Annen mielensisäinen monologi välittyisi hetki hetkeltä. Esimerkiksi toisen osan seitsemännessä luvussa, kun Anne uskoo nähneensä ihastuksensa ikkunasta, on jakso, joka voisi olla 1900-luvun modernistin kynästä:  

Hänet valtasi halu mennä ulko-ovelle; hän halusi nähdä, satoiko yhä. Miksi olisi pitänyt epäillä mitään muuta syytä? Kapteeni Wentworth oli varmasti jo poissa näkyvistä. Hän nousi, hän menisi nyt; ei kai ihmisen toisen puolen aina tarvinnut olla niin paljon toista viisaampi tai epäillä toisen motiiveja. Hän katsoisi, satoiko yhä. (s. 232.) 

Olen lukenut romaanin useamman kerran, mutta huomaan ihastuvani uudestaan samoihin kohtiin, joissa jokin proosan maailmassa ja tyylissä tihentyy samanaikaisesti. Sellaisiin, kuin luvussa 9, jonka lopussa Anne saa ensimmäisen aavistuksen kapteenin hellistä tunteista häntä kohtaan: tämä vapauttaa Annen hetkeksi huomionkipeän siskonlapsensa puristuksesta. Ohimenevästä eleestä kehkeytyvä sisäinen myrsky on hienoimpia esimerkkejä Austenin pienimuotoisesta taiteesta.  

Proosan rytmi tavoittelee Annen tajunnan rytmiä, hänen häkeltyneisyyttään tapahtumien uudelleen kelaamisessa, niin että voimme ihmetellä hänen kanssaan:  

Miehen ystävällinen rientäminen apuun – tapa, jolla hän sen teki – äänettömyys – kaikki tapahtuman pikku yksityiskohdat – sekä pian näiden perään miehen poikaan keskittyneiden äänien synnyttämä vakuuttuminen, ettei tämä halunnut kuulla hänen kiitoksiaan vaan pyrki pikemminkin osoittamaan, että vähiten maailmassa hän kaipasi keskustelua Annen kanssa – tämä kaikki synnytti sellaisen vaihtelevan ja kiihtyneen mutta hyvin tuskallisen hämmennystilan […] (s. 107–108.)  

Tällaiset kohdat ovat parasta ja pulssia kiihdyttävintä jännityskirjallisuutta. Ei siihen rajua toimintaa tai juonitteluja tarvita, saati monimutkaisia motiivien kimppuja – vain toisen ihmisen mielen läpinäkymättömyys. Samanlainen esimerkki löytyy seuraavasta luvusta, jossa Frederick osoittaa vielä asteen näyttävämpää huomaavaisuutta auttamalla kävelyretken päätteeksi Annen vaunujen kyytiin: 

Niin – niin mies oli tehnyt. Anne istui vaunuissa ja hänestä tuntui, että mies oli hänet siihen istuttanut, miehen tahto ja kädet, koska oli tajunnut hänen väsymyksensä ja päättänyt tarjota hänelle lepoa. Miehen asenne häntä kohtaan, jonka kaikki tämä teki ilmeiseksi, vaikutti häneen syvästi. Tämä pikku tapaus ikään kuin täydensi kaiken, mitä sitä ennen oli tapahtunut. Ja Anne ymmärsi. (s. 121.) 

Yleisen näkemyksen mukaan Annen mielen kuvaus on poikkeuksellisen väkevää ja osoitus kirjailijan tyylin kiehtovasta uudistumisesta, jonka varhainen kuolema keskeytti. Syvällisen vastalauseensa esittää tutkija D. A. Miller, joka kirjassaan Jane Austen, or the Secret of Style (2003) kommentoi romaania kirjailijan täydellistämän Tyylin, ei-persoonallisen ja etäisyytensä säilyttävän kertojan auktoriteetin, rapistumisena. Vaikka Persuasion on monelle lukijalle – myös minulle – herkässä romanttisuudessaan aivan erityinen suosikki, Millerille se merkitsee Austenin proosataiteen rikkoutumista, eräänlaista alistumista aikansa ideologisille näkemyksille henkilökohtaisuudesta ja sukupuolten olemuksesta. Tulkinta on briljantti, kompleksinen ja yliampuva, kuten oivaltavimmat luennat klassikoista tapaavat olla. Joka tapauksessa lukijan ei tarvitse jakaa kirjan tarjoamaa maailmankuvaa nähdäkseen sen taiteellisen kiinnostavuuden.  

Kääntäjän taitavaa tyylittelyä 

Kristiina Kivivuoren usein painetussa vuoden 1951 käännöksessä Viisasteleva sydän ei ole merkittäviä vikoja, kuten ei ollut myöskään Aune Brotheruksen vuonna 1952 suomentamassa romaanissa Järki ja tunteet. Niiden vanhanaikaisuus ei tee tekstistä millään tapaa vaikealukuista.    

Juva käyttää kuitenkin hienosti mahdollisuuden erilaisiin painotuksiin, ja tavoittelee Austenin tyyliä hetkittäin vanhahtavammin kuin vanhat suomennokset. Satu Taskinen kommentoi kritiikissään Järki ja tunteet –käännöksestä osuvasti Juvan käännöstyylin keveyttä ja vivahteikasta huumorintajua. Uusimmasta suomennoksesta on hauska poimia pieniä yksityiskohtia. Koska herra Elliot on pompöösi tärkeilijä, hänen rakkaassa baronettikalenterissaan ei todeta jonkun olevan suorasanaisesti ”lähin perillinen” vaan ”presumptiivinen perijä” (s. 8), mikä kuulostaa juuri sopivan koukeroiselta. Hienostelun vastapainoksi puheenparreltaan jopa hieman dickensiläiseltä kuulostavan amiraali Croftin dialogi on riisuttu kaikista kiertoilmaisuista: kun hän alkutekstissä toteaa sivuhenkilön olevan luonteeltaan ”rather too piano” (eli hiukkasen lauhkea), Juva laittaa amiraalin sanomaan, että henkilö on hänen makuunsa ”liian vaisu” (s. 227).  

Juva on jo aiemmissa Austen-käännöksissään kirjoittanut ”itsensä toimittamisesta”, mikä on mielestäni vallan mainio ja mielekäs tapa kuvata hahmojen toisille ilmenevää käytöstä. Niinpä näkemys sukulaismiehestä (”so miserably had he conducted himself”) kääntyy luontevasti toteamukseksi, että tämä ”oli toimittanut itsensä niin onnettomasti” (s. 14). Vertailun vuoksi: ”niin kurjaa oli tuon miehen käytös ollut”, käänsi Kivivuori 1950-luvulla. 

Edellä käsitellyn Annen tunnemaailman korostumisen kannalta tuntuu myös ihan ymmärrettävältä, että Juva hiukan oikoo virkkeitä:

She was ashamed of herself, quite ashamed of being so nervous, so overcome by such a trifle; but so it was; and it required a long application of solitude and reflection to recover her.

Hän häpesi itseään, häpesi suunnattomasti, että tuollainen pikkujuttu oli saanut hänet niin hermostumaan, niin tyystin pois tolaltaan; mutta niin oli asia, ja siitä toipuakseen hän tarvitsi kauan yksinäisyyttä ja miettimisaikaa. (Kivivuori)  

Häntä hävetti, hävetti, että oli hermostunut sillä tavalla ja häkeltynyt täysin mokomasta pikkujutusta, mutta niin vain oli, ja toipuminen vaatisi runsaasti yksinäisyyttä ja pohdintaa. (Juva, s. 108)

Edellisessä sitaatissa voi huomata, miten Juva on päätynyt korostamaan Annen välitöntä häpeän tunnetta ja henkilön omaa näkökulmaa, jota viimeisen virkkeen muuttaminen konditionaaliin (”vaatisi”) vielä korostaa. Puolipisteetkin on siirretty historiaan. 

Romaanin nimi saisi kuitenkin lähestyä alkukielistä: Persuasion on ihastuttava otsikko, joka viittaa monimielisesti suostutteluun, vakuuttamiseen ja myös vakaumukseen, vakaaseen uskoon. Tavallaan romaani kertoo naisesta, joka vastoin aiempia käsityksiään hahmottaa vähitellen oman romanttisen potentiaalinsa, suostuu sankarittareksi. Austenin romaanin aiempi käännös oli Viisasteleva sydän – liekö ”arkaileva” sitten paljon parempi?