Sinikka Vuolan kolmas runokirja Maailman vaikein kieli on todellinen runsaudensarvi. Runokokoelma sisältää niin sanalistoja, kirjeitä, kieltoja, kehotuksia, rukouksia kuin satujakin. Sen sivuilla liikutaan Lontoossa, Venetsiassa, Marrakeshissa, Afrikassa, Bretagnessa ja Bangkokissa.

Puheenvuoron runokokoelmassa saavat Maria Callas, Marilyn Monroe, Elizabeth Taylor ja runoilijoista muiden muassa Anne Sexton ja Willian Blake. Intertekstuaalisssa viitteissä vilisee Ingmar Bergmania, Federico Felliniä, Grimmin veljeksiä ja Georges Pereciä.

Ensisilmäyksellä huomio kiinnittyy runoteoksen typografisiin kokeiluihin. Vuola on sisällyttänyt kokoelmaansa useita fontteja, kirjasinkokoja, kursivointia ja lihavointia, isoja ja pieniä kirjaimia ja päälleviivauksia. Lisäksi runot on sijoitettu sivuille mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla.

Muutama runoista on kuvaruno, kuten viinilasin muotoon rajattu hääaiheinen runo ja Afrikan mantereen muotoinen lähtemistä käsittelevä runo. Myös viistoreunaisia ja suorakulmion muotoon rajattuja runoja esiintyy.

Typografisilla kokeiluilla runoilija on ilmeisesti tavoitellut vapaamuotoista ja raikasta ilmaisua. Ensimmäisillä lukukerroilla typografinen leikittely virkistää, mutta myöhemmin se alkaa rasittaa silmiä.

Teemana naiseus

Aihepiireiltään useat runot käsittelevät naiseutta, joko runojen puhujan omakohtaista kokemusta naiseudesta tai etäisemmin kuuluisien naisten elämää tai aikaisempia kauneusihanteita. Kokoelmassa esiintyvät niin Marilyn Monroe, Maria Callas, Elizabeth Taylor kuin Bangkokin prostituoidut ja Venetsian kurtisaanit. Myös fiktiivisiä naishahmoja esiintyy, kuten satujen Lumikki ja Kultakutri.

Eniten äänessä on naispuolinen puhuja, jonka mietteet pyörivät elämän ja kuoleman ympärillä. Omasta syntymästään hän kertoo: Kirjaan ylös, että synnyin: ja minulla oli heti silmät päässä”. Nainen kirjoittaa halustaan synnyttää: ”Koska lapsia ei voi tehdä, minä teen lapsen”.

(Sama tai eri) naispuolinen runojen puhuja kirjoittaa myös lapsen menettämisestä: ”Muistan lapsen joka syntyi elävänä, lämpimänä, hellyys / ympäröi kuin veri ja lima / ja toisen joka syntyi verenä, niin monena pienenä palasena, maailman / kappaleina Toinen saapui pinta ehjänä, luut tallella / toisen kohtu oksensi pitkänä piikkilankana / Toinen elävä, toinen voimaton syntymään”. Seuraavassa runossa (sama tai eri) nainen kärsii unettomuudesta, koska ajattelee ”häntä josta ei koskaan, / koskaan tule aikuista tai lasta”.

Teos muistuttaa levotonta tietoyhteiskuntaa, jossa informaatiota tulvii joka suunnalta.

Synnyttäminen rinnastuu kokoelmassa myös kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen: ”Lantiosta valaistu nainen synnyttää. Hän on suurkaupunki, häkki täynnä lintuja. / Syntyy kaksi lasta, kaksi istukkaa: proosa kävelee mutta runous tanssii.”

Naiseuden, elämän, kuoleman, syntymän ja synnyttämisen lisäksi runoteos käsittelee myös ystävyyttä ja sen loppumista sekä kieltä, kielioppia ja kieliopin tahallista rikkomista. Maailman vaikein kieli on suomi, jota runojen puhuja käyttää tahallaan väärin: ”Tänään voidaan sataa. (–) Mene luultavasti kotiisi (–) Ostin ensyklopedian ikkunassa”.

Näin moninaisten teemojen käsittely kuvastaa monipuolisuutta ja ulospäin suuntautuvaa asennetta. Minua laaja-alaisuus kuitenkin uuvutti.

Kuka on ”minä”?

Runot sisältävät useita eri puhujia. Useimmin runojen ”minä” on nainen, jonka mietteet pyörivät elämän ja kuoleman ympärillä. Lisäksi kirjassa esiintyy minämuotoisina puhujina ”Minä Venetsia”, ”Minä Lontoo” ja muita puhujia, joita en pystynyt identifioimaan enkä käsittänyt niiden merkitystä kokonaisuuden kannalta.

Kuka esimerkiksi on 1907 Bretagnessa syntynyt ”minä”, joka asuu ”meren, graniitin, lintujen ja legendojen maailmassa”? Tai kuka on miespuolinen ”minä”, jolla on kaksi vaimoa, joista toinen on ”arkikäyttöön”, toinen ”pyhäkäyttöön”? Tai kuka on ”minä” runossa, jossa ”Kun olin lapsi, minulla oli tämän /  maailman sinisimmät silmät, pienet / ja vinot”.

Näin lukuisten ”minä”-puhujien esiintyminen kokoelmassa saattaa kuvastaa pyristelyä eroon itsekeskeisestä keskuslyriikasta tai koko minuuden käsitteen kyseenalaistamista. Lukijana koin minuuksien leviämisen hajanaisena. Merkitykset alkoivat kadota.

Levottomuus

Jollakin tavalla Sinikka Vuolan runoteos muistuttaa levotonta tietoyhteiskuntaa, jossa informaatiota tulvii joka suunnalta – halusimme tai emme. Televisio suoltaa uutisia, mainoksia, elokuvia, dokumentteja ja draamasarjoja. Radiosta kuuluu puhetta, musiikkia ja mainoksia. Internet tyrkyttää sosiaalista mediaa, lisää mainoksia ja loputtomasti informaatiota kaikista mahdollisista asioista ja kaikista maailman kolkista. Kännykät ja älypuhelimet tuottavat lisää informaatiota. Tähän lisätään vielä tuntemattomilta ja tutuilta kuuluvat käskyt, kiellot, kehotukset, mielipiteet ja tunteidenilmaisut.

Yksilön ääni hukkuu sanatulvan alle.

Vuolan teos toistaa informaatioähkyistä kakofoniaa. Yksilön ääni hukkuu sanatulvan alle.

Osa lukijoista saattaa pitää kokoelman runsautta riemastuttavana, osa väsyttävänä.

Paluu vakavuuteen

Parhaiten Vuola onnistuu mielestäni runoissa, joissa puhuja pysähtyy ja vakavoituu. Luvussa Nekropolis käsitellään nimensä mukaisesti kuolemaa, menettämistä ja unettomuutta: ”Olen jo aloittanut matkani kohti / kemiallisia unia (–) doksepiini, tsopikloni, midatsolaami (–) Miten niin pieni pilleri voi liuottaa niin suuren murheen”.

Synkkyys, kuolema ja haavoittuvuus jatkuvat myös luvussa Haava on valmis, jossa mustuus on käsin kosketeltavaa: ”Ei ole enää muuta tehtävää kuin kuolleitten hautaaminen. Hyvästi kultaseni. Aika kuluu eikä palaa. Kerran / minusta tulee kuollut, sinusta tulee kuollut. Kerran kuolema ottaa pohjattomasta kukkarostaan kovan / kiiltävän kolikon ja ostaa meidät”.

Jaa artikkeli: